Pikalomalla

Edellisellä viikolla ei oikein tullut nukuttua. Syytä en osaa sanoa. Niimpä suunnitelmat lähdöstä merenrannalle Pondicherryn kaupunkiin kariutuivat. Kymmenen tunnin bussimatka yhden yön reissun vuoksi ei houkutellut. Perjantai-iltanakaan ei tullut nukuttua kun jännityskirja jota olin lainannut, ei päästänyt otteestaan. Ajattelin, että no saanhan kuitenkin huomenna lauantaina nukkua kun ei ole koulua, eikä muutenkaan kiirettä minnekään. Silmät suljin vasta kahden jälkeen aamuyöllä kun kirjan jännitysnäytelmä vihdoin päättyi onnellisesti.

Mutta kuinkas sitten kävikään. Kello seitsemän aamulla pärähti ilmoille varmaan kymmenestä kaiuttimesta valtaisa musiikinrytke. Ja sitä seurasi tamilin kielinen palpatus melkoisella voimalla. Koitin nukahtaa uudelleen, mutta eihän siitä mitään tullut. Väsyneen näköisiä asukkeja tuli muitakin vastaan. Kukaan ei tässä metelissä varmasti olisi enää voinut nukkua. Ja luvassa oli musiikkia ja puhetta koko päivän, jonnekin keskiyön tienoille saakka. Musiikki ja puheet kunnioittivat aikanaan alueella taistelleita Marudupandiyan veljeksiä joiden syntymäpäivä sattui olemaan.

Pelastavaksi enkeliksi saapui täällä vieraana oleva hollantilainen Lianne (tekee tutkimusharjoitusta toiselle järjestölle). Hän oli suunnitellut lähtevänsä Kodaikanalin vuoristokylään ja niinpä melusaastetta paetakseni päätin pikaisesti pakata reppuni ja lähteä mukaan. Tietenkin lähtö paikalliseen tapaan venyi, kun perheenäiti Ritama ei uskonut kykyymme löytää itse oikeaa bussia, vaan soitti perheen viralliselle riksakuskille viemään meidät ”firman autolla” bussipysäkille ja suoraan bussiin. Kuskia odotellessa meni tovi jos toinenkin kun hänen piti peseytyä ja syödä. Lopulta olimme kuitenkin oikeassa paikallisbussissa, jossa hiljaisuudesta ei tosin vielä päästy nauttimaan. Intialaiseen tapaan bussissa näytettiin voluumit täysillä paikallista elokuvaa jossa nyrkiniskuilta ei varmaan kukaan säästynyt. Yllättäen tosin bussin liikkuessa ei meteliä enää oikein kuullut, ja katse kiinnittyi maisemiin jotka kaupungin jälkeen muutuivat avarammiksi. Moottoritielle tultaessa silmä pisti taloihin joiden etusivut näyttivät kuin irtirevityiltä. Lopulta välähti. Talojen omistajat olivat joutuneet uhraamana osan kodeistaan tälle kulkuväylälle jotta kulku olisi nopeampaa. Tuskimpa ovat suuren suurta korvausta saaneet, ja koska heti talojen takana on muita taloja, ei varmaan uutta maata uuden kodin rakentamisellekaan ole kukaan tarjonnut.

Mutta niin. Moottoritien jälkeen lähdimme kipuamaan vuorenrinnettä, ja siihenhän saatiin aikaa kulumaan. Vuorenrinteiden kiviin maalatut Free Tibet tekstit ihmetyttivät ja metsien vihreys (ja kuusipuut) ihastuttivat. Hitaasti mutta varmasti bussi kuitenkin mateli kapean mutkaisen tien ylös asti, pienellä teepsyähdyksellä ja lopulta olimme perillä Kodaikanalissa, 2100 metrin korkeudessa. Paikka on aikanaan rakennettu Intian valloittaja brittien kesänvietto paikaksi, jonne paeta helteitä. Viileä tuntui hivelevän ihoa ja mieltä kuuman kaupunkielon jälkeen ja oli ihana hengittää keuhkot täyteen puhdasta ilmaa. Hostellikin löytyi nopeasti Liannen opaskirjan avulla. Päivä meni oikeastaan vain kulkiessa pientä kaupunkia ympäriämpäri ja ihmetellessä hyvin usvaista maisemaa jonka alta ei mitään tuntunut näkyvän. Kaupungin puhtaanapito toimii, ja roskia ei juuri näy. Kyltit pyytävät pitämään paikan vihreänä ja välttämään muovia. Osotkset pakataan sanomalehdistä käärittyihin kasseihin, ja muovipusseja ei oikeastaan näy. Kaupunki on täynnä suklaakauppoja, joiden houkutus oli käydä liian suureksi. Käsintehdyt kotisuklaat kun saattavat maistua mainiolta. Päädyimme syömään nuudelikeittoa ja momoja yhteen paikan tiibetiläisistä ravintoloista, ja allekirjoittaneelle ainakin tuli Nepal ikävä, kun tätä samaista ruokalajia siellä usein nautitaan.Ilmeisesti Kodaikanaliin on päätynyt useampikin tiibetin kansalainen, sillä Dalai Laman kuvilta ja Save Tibet sloganeilta ei voinut kaupungilla kulkiessa välttyä.

Perille pääsyn myöhäisestä ajankohdasta johtuen ei päivä ollut kovin pitkä, ja niinpä ensin ihmeteltyämme usvan väistyttyä ”Kodaikanalin Jalokivilipasta” (eli kaupungin valoja yöllä vuorenrinteeltä kaukaisuuteen katsoessa) uni vei mukanaan, siitäkin huolimatta että majapaikassamme oli valtaisa joukko intialaisia miehiä joiden lukutaito on kyseenalainen. Metelitaso näet varmasti ylitti sallitun rajan kymmenen jälkeen illalla jolloin seinätiedotteen mukaan hostellilla tulisi olla hiljaisuus.

Aamulla kohtuu aikainen nousu. Kävely kaupungille ja sitten aamupalan jälkeen ympäri järveä joka on keskelle kaupunkia muodostunut. Järvellä oli vielä hiljaista, mutta pikkuhiljaa polkuvenevuokraamot aukesivat ja intialaisturistit polkivat piskuista järveä pitkin koko perheen voimin ja söpöt pariskunnat puolestaan viilettivät asfaltoitua järvenympäristöä vuokrapyörillä. Saimme kulutettua tuohon viiden kilometrin helppoon pyrähdykseen yllättävän kauan aikaa, sillä ohitsemme lenkkeili eräs paikallinen pulskahko mieshenkilö kolmasti. Joko me olimme tosi hitaita tai tuo herra jossain kohdin hyppäsi järven yli meitä hämätäkseen. Nautimme vain oleilusta ja cappucinosta jota kaupungista sai ja kävelimme vielä muutaman kilometrin päähän ihmetelläksemme ”Karhuvesiputousta” joka osoittautui pieneksi vesinoroksi pitkin kalliota. Lounaan ja pienen kauppareissun (Niiden käsintehtyjen suklaiden kutsuhuuto ei lakannut. Kuka voi kieltäytyä paahdetusta mantelista tummassa suklaassa?) jälkeen päätimme lopulta lähteä suuntaamaan takaisin kaupunkiin jossa seuraavana aamuna taas työt odottelevat.

Paluubussimme kuski luuli kai olevansa vuoristoteiden Kimi Räikkönen, sellaista vauhtia bussi lasketteli menemään. Pysähdyimme jälleen teelle puolessa välissä vuorenrinnettä jolloin saimme elää jonkin sortin jännitysnäytelmää kun kaksi nälkäistä apinaa huomasi puolityhjässä bussissa vihannessäkin ja tulivat viihdyttämään. Jos kukaan uskalsi heitä yrittää häätää pois, tulivat näkyviin terävät hampaat ja sihinä. Onneksi omat hedelmäostokseni olivat piilossa kirkkaan keltaisessa kangaskassissa ja vain naapuripenkin nauriit lähtivät apinaserkkujen matkaan.

Loppumatka sujui rivakkaan tahtiin ja vain yksi läheltä piti tilanne tuli toisen bussin kaartaessa mutkan takaa, melkoisella vauhdilla sekin. Kotiin päästiin ja kuuma ilma otti heti valtaansa eikä uni illalla meinannut tulla. Mutta ainakin saimme hetken tuntea millaista se olikaan kun on viileää ja hiljaista. Täällä kun aurinko paistaa ja vietetään taas jonkun tärkeän syntymäpäivää sillä kajareista raikaa taas joku tärkeääkin tärkeämpi poliittinen puhe.