Kadonnut Kerala

Nopolan sisarukset ovat kirjoittaneet oivan kertomuksen maailmojen yhdistymisestä ja erilaisuuksista lapsille. Simo ja Sonia eli kadonnut Kerala kertoo Keravalla asuvasta Simosta ja Keralassa (Intiassa) asuvasta Soniasta joiden maailmat kohtaavat. Sonia näkee tv ohjelman Suomesta jossa valkotukkainen Simo hiihtää valkoisessa maailmassa. Tuo väritön maa jää Sonian mieleen. Samaan aikaan Intiaa tuntematon Simo voittaa Suomessa yllättäen matkan Keralaan. Ja kuinkas sitten kävikään?

Meillä Kerala ei niinkään ollut kadoksissa sillä Ritaman koko suku asustaa siellä, lähinnä Thrissurin kaupungissa jonne matka kävi. Sujatha, Ritama ja minä. Kaksi matkalaukkua ja reppu. Neljä päivää perillä, kaksi yötä junissa.

Ja voi mikä suku. Reissun tarkoituksena oli osallistua tupaantulijaisiin, kun Ritaman siskonpoika on Lähi-Idästä palattuaan rakentanut uuden kodin perheelleen (Vaimo ja kaksi kouluikäistä lasta). Samalla tietenkin pitää vierailla jokaisessa muussa suvulle kuuluvassa kodissa, kun nyt kerta lähdettiin. Perillä odottivat myös Jeena ja lapset sekä lastenhoitaja Padma,

Ensimmäinen koti kuuluu Ritaman nuorimmalle siskolle Sucylle, tämän aviomiehelle ja kahdelle jo reilu parikymppiselle pojalle. Pihalla henkilöauto ja kolme skootteria. Sisällä neljä isoa makuuhuonetta, olohuone jossa samettipäällysteisiä sohvia. Lasipöytä. Ja ruokaa riitti vaikkakin kasvissyöjää täällä kristittyjen piirissä ei juuri ymmärretä. Ystävällisiä ihmisiä kuitenkin kaikki tyyni. Kaikki osaavat englantia, mutta yleensä keskustelut käydään paikallisella malayalamin kielellä välillä vaikka asia koskisi allekirjoittanutta. (Tästä johtuen mm. koulutukseni on heidän luulonsa mukaan MSW- Master of Social Work vaikka oikeastaan se on vain bachelor).

Iltapäivällä vierailu kohdistuu Ritaman vanhemman siskon kotiin. Tässä kodissa asuu parhaillaan jo eläkkeellä olevan (ja vastikään avioliittonsa 50-vuotispäivää juhlineen) pariskunnan lisäksi heidän nuorempi poikansa jonka uutta kotia seuraavana päivänä juhlitaan. Koti on valtaisa, vaikkein kaikkia huoneita pääsekään näkemään. Kuulema kaikenkaikkiaan kuusi (6) makuuhuonetta. Onhan se ihan kohtuullista, lapsia heillä on kaiken kaikkiaan kaksi joilla molemmilla omat kotinsa. Illaksi olisi tarkoitus mennä yöpymään Ritaman edesmenneen veljen vaimolle, mutta iltauutiset muuttavat suunnitelmia. Liikenneministeri (?) ilmoittaa, että samaisena iltana keskiyöllä petroolin, kokkauskaasun jne. hinnat nousevat niin ja niin monta rupiaa. Ja kansa suuttuu, niin paljon että seuraavaksi päiväksi julistetaan liikennelakko koko Keralan osavaltioon. Lakko toki koskee vain julkista liikennettä sekä rekkoja mutta yksityisautoilla ajamistakaan ei suositella koska lakkorikkureiden autot saatettaisiin kivittää. Niimpä kaikki illalla suuntaavat takaisin nuoremman siskon tykö jossa jokaiselle riittää toki yöpaikka. Kun ei voi olla varma voiko seuraavana päivänä liikkua, parempi jäädä yhteen osoitteeseen.

Aamu valkenee ja onneksi lakkoilijat ovat kiltistä päästä ja henkilöautolla pääsee suhaamaan. Niinpä meno juhlapaikalle, eli uudelle talolle, onnistuu. Ja voi mikä talo. Pitkän pitkä pihatie jonka päässä vaalean keltaista ja valkoista hohkaava talo, kartano. Ulkopuolella tarjoillaan ananasmehu drinkkejä. Työmiehet ovat raataneet koko yön saadakseen kaiken paikoilleen ja rakennusjäljet piiloon, sillä vielä on vähän viimeistelyjä jäljellä. Sisällä aukeaa näkymä kuin parhaastakin jenkkielokuvasta. Valtava avoin tila heti sisään tultua. Vasemmalla upottavan pehmeältä näyttävä sohvaryhmä ja valtaisa kukka-asetelma koristeellisella pöydällä. Kultaa, keltaista ja oranssia, sekä tummaa puuta. Oikealla on niin ikään sohvia ja seinällä kuva Jeesuksesta ja sen edessä lisää kukkia ja kynttilöitä. Tässä perheen rukousnurkkaus. Matka jatkuu avointa tilaa eteenpäin. Ruokailutila, tilaa kymmenelle syöjälle kauniisti kaiverretuissa tuoleissa. Valtava tv ruokapöydän kupeessa varmistaa, että lapsetkin jaksaa istua aterioimassa tarpeeksi pitkään. Kolme makuuhuonetta tilan jokaisessa nurkassa antavat petipaikat vanhemmille (”master bedroom” pylvässängyllä, isoilla nojatuoleilla ja tietenkin omalla kylpyhuoneella), perheen tyttärelle (vaaleanpunaista ja violettia, ja oma kylpyhuone), sekä appivanhemmille (unohtamatta omaa kylpyhuonetta). Neljännestä talon nurkasta pääsee isoon keittiöön josta löytyvät kaikki vempeleet joita nyt vain voi kuvitella tarvitsevansa niin intialaisessa kuin muussakin kokkauksessa. Ikkunassa epä-intialaiseen tapaan valko-punaruutuiset verhot ja seinälaatoissa keittiöön sopivia kuvia vihanneksista. Sen takaa löytyy kapea kodinhoitohuone ja sisäkölle tarkoitettu postimerkin kokoinen pimeä huone (joissain kotitalouksissa sisäkkö nukkuu keittiön lattialla että onhan se nyt hienoa että tässä talossa sentään annetaan ihan oma huone. ei omaa kylppäriä tosin). Marmori portaat aulasta johdattavat sitten yläkertaan jossa uusi avoin tila jossa baarikaappi, baaripöytä pitkäjalkaisine jakkaroineen ja taasen uusi sohvaryhmä sekä vieläkin isompi laajakuva tv. ruskeaa, vihreää. Oranssia keltaista ja kultaa. Isoja tyynyjä, kallistakin kalliimpia materiaaleja. Jokainen yksityiskohta mietitty. Tästä kerroksesta löytyy vielä valtaisa makuuhuone perheen 7-vuotiaalle pojalle (sinistä ja vihreää…ja niin, oma kylpyhuone). Kahdelta seinältä avautuvat ovet kattoterasseille joiden valkoiset laatat hohkaavat auringonpaisteessa niin että silmiä särkee. Avaraa kattoterassi-tilaa lienee parin kolmen kotimaisen kerrostalo-asunnon verran. Ja ihmisiä saapuu ja saapuu, lakosta huolimatta. Puolet kuulemma puuttuu kun eivät pitkän matkan takia pääse kulkemaan kun eivät bussit kulje. Silti porukkaa lienee parisataa ainakin. Ihmiset juovat tervetulojuomina ananasmehua ja toisella sisäänkäynnillä on baaritiski miehille. Takapihalle on pitopalvelu jo laittanut pöydät ja tuolit järjestykseen ja ruoan tuoksu täyttää ilman. Lihaa, lihaa, lihaa. Vadit täynnä vuohen, puhvelin ja kananlihaa erilaisissa kastikkeissa, kalaa löytyy yhtä lajiketta. Salaattipöydässä sentään on makaroonia ja kikherneitä. Ja pöydän alta löytyy lopulta kasviskarriakin. Kristityissä perheissä liha on kuitenkin lähes päivittäinen elintarvike. No, rikkaissa kristityissä perheissä. Jälkiruokasi jäätelöä ja hedelmävanukaskakkua. Ihmiset pörräävät ja keskustelevat. Välillä joku tulee ihmettelemään kuka tämä valkoinen nainen oikein on. Joku kysyy suoraan englanniksi, joku kaikilta ympäröiviltä ihmisiltä paikallisella. Talo saa siunauksensa papilta, ja kaikki rukoilevat ja laulavat.

Päiväunille mennään takaisin nuoremman siskon kotiin ja illaksi takaisin vastavihitylle talolle uusiin kesteihin, olihan ruokaa sen verran jäänyt yli, ja muutamaa uuttakin on jo ehtinyt valmistua. Lisää keskustelua. Iltarukouksia. Nuoret virittelevät mikrofoneja ja laulavat amerikkalaisia popkappaleita. Jokainen sohvaryhmä on varattu, ja keskustelut porisevat joka suunnalta. Aina välillä joku istahtaa valkoisen viereen kyselemään peruskysymykset. Mikä nimesi? Mitä teet täällä? Ja se tärkein; mikä on koulutuksesi?

Illaksi sitten nukkumaan sen edesmenneen veljen vaimon ja tämän kahden aikuisen tyttären luo. Tässä talossa riittää yösijaa vaikka kuinka monelle. Aikanaan kymmenen opiskelijatyttöä asui talon yläkerrassa hostellin omaisesti. Nyt vain veljen vaimo ja tämän äiti, ja viikonloppuisin muualla töissä olevat tyttäret. Makuuhuoneita on viisi. Näissäkin kaikissa omat kylpyhuoneet. Ja tässä talossa vasta on suuri suru. Vanhin tyttäristä, 26-vuotias Amy ei ole vielä naimisissa. Aviomiesehdokkaita on kyllä käynyt, mutta joko Amy ei ole kelvannut tai sitten Amylle ei ole kelvannut. Tyttö alkaa saada jo tarpeekseen ja harkitsee karkumatkaa jonnekin kauemmas kaupunkiin jotta saisi olla rauhassa suvun surkuttelulta ja jatkuvasti ovella ravaavilta miesehdokkailta joita äiti ja isoäiti kilvan metsästävät. Onhan Amyn pari vuotta nuorempi serkkukin jo kihloissa mennäkseen ensi vuonna naimisiin. Pöydällä lojuu kuukausittainen katalogi, jossa sivutolkulla satoja kasvoja ja kuvauksia ja vaatimuksia. Morsiamia ja sulhasia. Ei kuin valitsemaan.

Sunnuntaina onkin aika taas yhden sulhasen tulla sukuineen käymään. Silloin down syndroomainen Sujatha kiikutetaan kiireesti muualle (Sucy tädin hoivaavaan huomaan), sillä kehitysvammainen sukulainen olisi varma suuri EI vaimoa katsomaan tulevalle miehelle. Suuren miinuksen Amyn papereihin tuo myös kuollut isä, vaikka kuolema olikin tapaturma. Amy lukkiutuu huoneeseensa, eikä syö eikä puhu. Meidät taas piilotetaan yhteen yläkerran huoneista. Pikkulapset häiriköisivät melskauksellaan, ja kai lävistetty ja tatuoitu rastapää valkoinen nainen herättäisi tuokin liikaa vääränlaista huomiota (Thrissurissa lähtömme jälkeen kyseltiin jopa pankissa emännältämme, että mikset tuonut sitä valkoista naista tänne käymään…). Sulhanen perheineen käy ja lopulta tulee puhelu, että voimme tulla taas alas. Amy istuu hiljaisena punaisessa sarissa sohvalla. Nopeasti vaatteet kuitenkin vaihtuvat farkkuihin ja tyttö suuntaa junalle mennäkseen työpaikalleen. Toisen tyttären Lindan kanssa vaihdan unelmia matkailusta. Linda on toteaa, ettei ikinä halua tähän sulhasenetsintä ruljanssiin. Hän joko itse löytää miehen pian tai ottaa vastaan heti ensimmäisen tarjokkaan, jos sellainen tulee. Amy toteaa hänkin, että olisi pitänyt vaan itse opintojen aikaan ottaa joku kaveri aviomieheksi niin ei tarvitsisi nyt hiuksia repiä. Tieto siitä, kelpuuttaako kumpikaan nyt tavanneista nuorista toisiaan jäi minulta hämäränpeittoon. Iltapäivällä lähden omille teilleni, kaikkien vain istuessa ja jutellessa paikallisella kielellä. Kuljen päämäärättömästi teitä pitkin, ihmetellen isoja taloja ja vehreyttä joka Keralassa kukoistaa. JA totta kai päivän rankkasadekuuro päättää vierailla juurikin sillä hetkellä ja kastun. Bussipysäkin alla ei kuitenkaan kauaa tarvitse odotella kun kuuro on jo ohi ja voin ripeästi kävellä takaisin kotitalolle. Ilta on hiljainen. Kaikki ovat väsyneitä. Juttelen pitkään Padman kanssa (Jeenan lastenhoitaja), vaikka yhteistä kieltä ei olekaan.

Maanantaina on aika vierailla toisen siskon toisen pojan kotitalolla. Tai pikemminkin kartanolla. Tie kiemurtelee kukkulan laelle jossa valtaisan vehreän pihan (jossa on mm. kultakalalammikko, mangopuita ja takorautapuutarhatuoleja) takana kohoaa valtava rakennus. Sisällä huoneita toisensa jälkeen. Kuusi makuuhuonetta. Kylpyhuoneita, terasseja joka ilman suuntaan ja katolla terassi josta näkee koko Thrissurin ja vieläkin kauemmaksi. Perheen pikkupoika juoksee käytäviä ja huoneita pitkin, lienisi matkaa maratoonin verran. Juna lähtee illalla, ja matka takaisin Maduraihin, tavallisiin oloihin alkaa.

Onneksi näillä rikkailla sukulaisilla liikenee rahaa muuallekin kuin omiin taloihin ja uusiin vempeleisiin. Viime vuonna kaksi veljestä joiden hulppeissa kodeissa vierailtiin lahjoittivat riittävästi rahaa, että suurin osa Shalomin toiminnasta saatiin katettua. Toinen veljistä tuottaa kattorakenteita, ja on luvannut lahjoittaa nuo, kunhan uutta Shalomin koulua aletaan rakentaa. Enää puuttuu perustukset ja seinät.

Kerala ei ole enää niin kadonnut, vaan on voittanut paikan suosikkipaikkojeni joukossa. Ei niinkään tämän kertaisen luksusmatkan johdosta, vaan sen vehreyden ja ystävällisten ihmisten ansiosta. On merta ja vuoria, jopa samassa paikassa. Unelmien paikka eikös?