Hei Huugi Guugi

Keralan kullan kimalluksesta oli aika siirtyä vuorenrinteelle täällä koto-Maduraissa. Matkaan lähti noin 40 erityislasta ja heidän vanhempansa, sisaruksensa ja liuta ammattilaisia fysioterapeutista ravitsemusasiantuntijaan. Aiheena kaikki, mikä vain voi liittyä kehitysvammaisen lapsen kasvatukseen ja elämään. Ja elämää, sitä riitti.

Matka alkoi lapsiystävällisesti jo viideltä aamulla. Niinpä kännykän herätyskellon piipittäessä kello neljä, oli vaikea uskoa että on aika herätä. Soittokierros Shalomin tytöille kuitenkin osoitti, että innokkaita leiriläisiä riitti, sillä kaikki olivat jo hereillä. Viimeiset pakkaukset ja soitto autokuskille joka siirtäisi Shalomin koulun väen bussin lähtöpaikalle. Tietenkin intialaiseen tapaan mikään ei tapahtunut ajoissa, ja meilläkin viimeiset kyytiläiset pääsivät matkaan vasta puoli kuusi, kun yhden tytön isän autoriksa kaarsi aamun jo hiljalleen valjetessa kotitalomme eteen. Tiet olivat hiljaisia, muutamaa autoa ja yksinäistä kävelijää lukuun ottamatta ei ketään vielä näkynyt. Mutta lähtöpaikan, eräs paikallinen sairaala, takapiha kuhisi jo innokasta väkeä kolmen pikkubussin vieressä. Oli metrinmittaisia down lapsia, ylivilkkaita pikkupoikia ja muutama jo vanhempi nuori jotka isän ja äidin käsipuolesta ujoina katselivat tulijoita, ja etenkin tuota outoa valkoista naista kikattavat tyttöjoukon keskellä.

Matkaan ei tietenkään heti päästy. Sairaalan ollessa kristitty, oli ensin vuorossa lähtörukous jonka jälkeen arvottiin että mikäs se meidän bussinumero olikaan. Lopulta joskus kuuden jälkeen bussi numero 1 lähti matkaan mukanaan meidän porukka ja pari muuta perhettä. Melko hiljaista nuokkumista kunnes lopulta bussi lähti kipuamaan pitkin kiemurtelevaa rinnettä ylös ylös 1500 metrin korkeuteen. Reilun kahden tunnin, ja muutaman väärän mutkan jälkeen olimme lopulta perillä piskuisessa Pachalurin kylässä ja kuoppaisen hiekkatien päässä tyhjillään olevassa ashramissa. Vehreän pihatien laidat täynnä kukkia sateenkaaren värien loisteessa, puiden kaartuessa niiden ylle. Tien perällä valkea, jokseenkin rapistunut, mutta kuitenkin viihtyisän näköinen kivirakennus jonka takaa paljastui toinen samanmoinen. Sen samanmoisen kattoterassille kivuttuamme tytötkin huokailivat ihastuneena kun edessä avautui näkymä vuoria ja kaukaisuuteen asti levittyvää maisemaa. Jossain pilkahteli vesistöä ja tienoo näytti tyhjältä, vaikka kyliä siellä kyllä piileskeli. Kasseja kannettiin sisään ja pian kädessä höyrisi kuppi teetä. Höyryävälle oli tarvetta, kun kaupungin kuumuuteen tottuneet tytöt olivat jotkut jopa ensimmäistä kertaa näin viileässä ilmanalassa. Tarkkaa tietoa lämpötilasta ei ollut, mutta lieni n. +25 päivällä (ja hieman vähemmän yöllä). Kaupungin +35-38 asteen jälkeen se todella tuntui kylmältä.

Pikkuhiljaa kolme muutakin bussia kaarsi pihamaalle, ja leiri pääsi vihdoin käyntiin. Yhteinen aamupala kattoterassilla vuorten hymistessä vieressä oli oiva alku. Vanhempien kokoonnuttua kuuntelemaan (tamilin kielisiä) luentoja kehitysvammaisen lapsen ruokavaliosta, montessorikoulutuksesta ja fysioterapian mahdollisuuksista lapset kokoontuivat kahteen ryhmään telmimään sisällä ja ulkona. Pienten lasten itkukuoro kertoi siitä, että juurikaan ei ole oltu erossa isästä ja äidistä. Itku ei ottanut laantuakseen, mutta vanhemmille oli luvattu parin tunnin lastenhoitovapaa. Lelujen avulla huomiota koitettiin kiinnittää muualle, siinä kovinkaan hyvin onnistumatta. Isommat lapset puolestaan pelasivat palloa ja juoksentelivat pihamaalla, kunnes yksi vanhempi poika onnistui hienolla laukauskellaan potkaisemaan pallon metsään josta sitä ei yrityksistä huolimatta enää löydetty. Ikävä kyllä, leiri osoittautui aikuisille suunnatuksi ja lasten ohjelma jäi melko tyngäksi. Materiaaleja leikkeihin ja peleihin ei juuri ollut, eikä leikeistä vastaaville, kuten Shalomin kahdelle opettajalle, ollut tätä kerrottu. Oli vain sanottu, että otatte sitten lapset hoitoon kun vanhemmilla on keskustelu. Niinpä yritimme ilman välineitä aktivoida tätä ryhmä rämää. Lauluja kuultiin, pihalla pelmuttiin ja opittiin vähän toisista.

Yhteiset ruokailut sujuivat kattoterassilla vuoria ihmetellessä, ja kunkin perheen pikkuhiljaa toisiinsa tutustuessa. Moni jo toisensa tunsikin. Perheet leirille olivat pääosin valikoituneet leirin alullepanijan kautta. Innokas nuori fysioterapeutti Divya, tapaa näitä lapsia viikoittain ja pitää keskusteluryhmiä vanhemmille. Hänen työsopimuksensa on pian päättymässä, ja niinpä hän päätti, että jotain on vielä annettavaa näille erityistapauksille. Niinpä Divya pikkuhiljaa alkoi kerätä sponsoreita, joiden avulla leirille pääsisivät mukaan niin rikkaat kuin köyhätkin perheet. Sairaanhoitajakoulu lahjoitti bussit ja kuljettajat, yksityinen taho ruoat, leiripaikan omistaja antoi tilan ilmaiseksi käyttöön. Jokaiselta osallistujalta perittiin vain 50 rupiaa (vajaa euro) joka kattoi kaikki ateriat ja majoituksen. Tähänkin löytyi kyllä lahjoittajia, jos jollain ei olisi ollut varaa.

Iltapäivän luentojen aikaan suurin osa nuoremmasta kansasta simahti sinne tänne eri huoneisiin, johtuen kaiketi aikaisesta heräämisestä ja aamun potkupalloilusta. Itse koitin palloilla unen ja valveen rajamaastossa, ja osallistua luennoillekin, mutta valitettavasti ne käytiin lähinnä tamilin kielellä joten paljoa en niistä irti saanut. Paljon kuitenkin kävin keskusteluja vanhempien kanssa, ja leikitin pikkuisia vipeltäjiä. Leikitin ylivilkasta Muthua, kävelytin pientä Kumaria, jonka jalat eivät oikein jaksa kantaa vielä yksin. Tuuditin uneen vasta 7kk vanhaa down tyttö Shamitaa. Tervehdin vasta puheterapiaa kipeästi kaipaavaa Lakshmia joka isän avustuksella vastaili kysymyksiin. Moni vanhempi osasi englantia, ja oli kiinnostunut minun tekemisistäni. Ja olivat kiitollisia läsnäolostani, vaikken mitään juuri kyennytkään antamaan.

Illalla oli sitten tietenkin leirinuotion aika. Lapset ja vanhemmat kokoontuivat tulen ympärille. Leikittiin leikkiä jossa hattu kiertää musiikin soidessa päästä päähän ja kun musiikki lakkaa, on hattupään tultava keskelle rinkiä ja esitettävä jotain. Lapset esiintyivät joko avustettuina tai ihan itsekseen ja jokainen pääsi ääneen. Lopuksi Shalomin tytöt pääsivät estradille ja esittivät pitkään harjoitellut tanssinsa rätisevän kaiuttimen soittaessa tuttuja tamil-elokuva sävelmiä. Tulen loisteessa kelta-kultaiset asut säkenöivät ja yleisö aplooderasi pitkään.
Illallisen jälkeen koko köörimme kokoontui yhteen huoneeseen. Kolme sänkyä ja lattiapatjoja. Hyvin mahduimme siskon petiin, vanhempien matkalaisten viedessä sängyt kolottavien luiden johdosta. Tuntui omituiselta palella keskellä kesää, mutta niin vain viileä kivilattia hönki viimaa matonkin läpi, ja saimme kääriä parikin peittoa ympärillemme. Lopulta tasainen kuorsaus kertoi, että unen tuloa ei kauaa odottaa tarvinnut.

Aamu valkeni taas viiden aikaan kun ensimmäiset tuhisijat nostivat päänsä tyynystä. Päivä kului verkkaalleen aamupalalta luennoille ja yhteisiin pelihetkiin jolloin koko lähes sadan hegen porukka lauloi ”sä kätes ojenna ja sillä piirrä ympyrää….huugi guugi hei ja pyöri ympäri….” ja ”jos sul lysti on niin kätes yhteen lyö”. Laulut olivat niin suosittuja, että ne sai käydä monta kertaa läpi kun kaikki metrinmittaisista isovanhempiin pyörittivät lanteita huugiguugi. Lasten kanssa kävimme myös metsäretkellä ihmettelemässä kahvipensaita ja pippuriköynnöksiä jotka näyttivät siimeksessä siltä kuin olisivat villikasveja.

Jokainen tuntui nauttineet menosta, vaikkakin lapsille toivottiin enemmän ohjelmaa. Ehkä suurin anti oli kuitenkin se intensiivinen yhteisöllisyys joka kaikista henki. Ja yhteydet joita vanhemmat saivat luoda ihmisiin, jotka elävät samassa tilanteessa kuin hekin. Taisivat erityislasten sisaruksetkin nauttia tavata toisiaan ja jutella siitä, miltä tuntuu kun sisarukseen joudutaan kiinnittää huomiota niin eri lailla. Lounaan päätteeksi väsyneet mutta onnelliset etsiytyivät taas omille busseilleen ja parin tunnin matka takaisin kaupungin meteliin saattoi alkaa. Sitä ennen piti kyllä kivuta vielä kerran kattoterassille ja hengittää sisään vuori-ilmaa joka täyttikin viileydellään kaikki sopukat.