Matkaan lähden....mulla kauas menolippu on

Helsinki-Vantaa on hiljainen. Mutta ei täysin. Lähes viikon kestänyt ”tuhkakaaos” on ohi ja liikenne palailee uomiinsa Finnairin mukaan ”viikonlopun aikana”. Kiireiseltä ei liikenteen palauttaminen kuitenkaan vaikuta. Kello on vasta seitsemän illalla, mutta jonoja ei ollut lainkaan, ei laukkuja ruumaan laittaessa eikä turva- ja passitarkastuksissa. Kahvilassa istuu muutama iloisen oloinen perhe, tietokoneilla nakuttava yksinmatkustaja ja hippipariskunta kaiketi matkalla samaan suuntaan kuin minä itse. Ulkona Finnairin kone rullailee hiljalleen asemiinsa ja kuuluttaja kutsuu viimeisiä matkustaja Aeroflotin lennolle Moskovaan. Tykkään lentokentistä, vaikka lentämistä mielellään välttäisin viimeiseen asti. Tuhkakaaos oli omiaan lisäämään lentokielteisyyttäni vaikka tunnin kuluttua koneeseen istunkin. Kun tuli tieto lennon peruuntumisesta ärräpäät kieltämättä lensivät ja istuin tunti kaupalla koneella tutkimassa mitä vaihtoehtoja minulla on perille pääsemiseksi. Luulenpa että ensi kerralla saattavat viedä rautatiet lentohirmun sijaan. Sitä matkaa ei ainakaan yksi pieni tulivuori Islannissa saa keskeytettyä. Jotain hyvääkin tosin seurasi tästä kolmen päivän viivytyksestä. Tai itse asiassa paljonkin. Henkilökohtaisella tasolla ehdin vielä tapaamaan rakkahat ystävät Riikan ja Maman, jotka matkasivat viikonlopulle pääkaupunkiin. Kummankin kanssa ehdin turista tovin jos toisenkin. jotenkin se universumi päätti nämäkin tapaamiset vielä mahdollistaa. Toiseksi yleismaailmallisesti ihmiset ehkä tajusivat miten riippuvaisia he ovat lentämisestä, tai tiseasiassa miten riippuvaisia siitä he luulevat olevansa. Moni yhtiö ja ryhmittymä sai huomata, että nykyteknologia antaa mahdollisuudet tärkeiden kokousten pitämiseen sateliittien välityksellä ja kansa saattoi huomata miten linja-autossa ja junassa onkaan tunnelmaa.
Lentomatkustuksessa sitä toisinaan ei oikeastaan edes huomaa minne sitä on menossa. Muutama tunti ilmassa ja plöts olet vieraassa kulttuurissa vieraalla maalla. Junassa sitä näkee mitä sillä välillä tapahtuu. maisema muuttuu pikkuhiljaa ja hitaasti voi sopeutua tulevaan. Viimeksi kun saavuin Intiaan tuntui että oli nähnyt unta. seitsemän tuntia lennolla Helsingistä Mumbaihin olisi hyvin voinut olla pelkkä uni joka vain jatkui perille päästyä. Maisemat tuntuivat utopistisilta. Mutta niin vain oli perillä koneessa nukutun yön jälkeen.

Ja niin sitä viuhahdettiin tälle puolen palloa. Koneessa katsoin aika osuvaa elokuvaa Up In the Air. Siinä Clooneyn George viilettää työnsä puolesta suurimman osan elämäänsä lentelemällä eri puolille Ameriikkaa. Kodiksi kutsuttavaa paikkaa ei ole ja suhde perheeseenkin on aika nimellinen. Naimisiin ei moiseen vaihtelevaan elämäntapaan koskaan aio mennä puhumattakaan lapsista. Kahden naisen toimesta George kuitenkin tajuaa pikkuhiljaa että jonkinlainen kiintopiste elämässä olisi ehkä sittenkin kaikesta huolimatta se tärkein. Ei se nyt ihan minun elämääni tosiaan ole. Mutta hippiversio siitä.

Koneet kulkevat jo ajallaan. Finnair lensi puolityhjänä viime öisen reittinsä. Lienevät monet matkaajat vaihtaneet reittiään kaiken sen tuhkasekoilun johdosta. Perille päästiin ja tunne on tuttu. Vähän olivat muuteleet järjestystä, mutta helpostihan tuolla kulki, tiesi kaikki kommervenkit. Aamulla viideltä savuttiin ja pikkuhiljaa kenttä alkoikin elää. Samosaa (perunatäytteinen kääryle) poskeen vaikka kallista onkin. Makuun on heti päästävä. Josko vielä ehtisi teen hörppäämään ennen kuin kone vihdoin starttaa kohden Katmandua.

edelliset kirjoitettu matkan varrelta, seuraava perillä määränpäässä. Jotta niin sitä ollaan täällä ”kotona” Katmandussa. Rajamuodollisuudet hoituivat jo totutusti vaikkain myöhemmin ilmeni että viisumi on jotain muovipaperia eikä rajasedän liima ilmeiseti kovin tehokasta. Olen itse saanut liimailla viisumia jo moneen otteeseen takaisin passiin. Kunhan ei katoa... Vastaanottokomitea, Manoj, Suresh ja Heidi, kukitti ja antoi tervetuliaishuivit paikalliseen tapaan. Jo matkalla kohti hotellia moni niin tuttu Nepalilainen asia tuli vatsaan, kuten jumittuminen pikkukadulle vastaantulevan liikenteen takia ja kaikki se pöly ja käryävän ruoan tuoksu.

Päiväunille ei malttanut käydä vaikka väsytti vaan heti oli suihkun jälkeen lähdettävä katuja kulkemaan. Namaste didi, Anni! huudot kaikuivat perässä kun kaikki tutut tulivat vastaan. Ei täällä niin moni asia ole muuttunut. Kovin on tuttua ja turvallista. Kaikki vakituiset ruoka- ja kahvipaikat on suunnilleen käyty parissa päivässä läpi ja kaikissa naama vielä muistettiin. Dahlbhat ja momot maistuvat herkulle, ja maitoteetä on tänäänkin mennyt jo kolme kuppia lyhyen aamukävelyn aikana kun jokainen tuttu haluaa hetkeksi istahtaa alas. Tänä iltana saapuu vielä rakkahin ystävä Kishan joka on ollut teettämässä sarangeja kotikylässä ja onpahan kahvihetki varattuna entisen kämppiksen sulhasen Rajin kanssakin.

Aurinko porottaa, sähkötkin on taas katkenneet. Kotoisaa. Pitkän talven jälkeen on hyvä vain hengähtää ilman stressin häivääkään. Taidanpa lähteä taas teelle.

Ovi kiinni, Ovi auki

Yksi kappale elämän kirjaa taas kirjoitettu. Työt entisessä työpaikassa loppuivat nyt jo kolmatta kertaa. Aina kun Suomeen palaan, jotenkin sinne päädyn. En tiedä johtuuko vain siitä, että sinne on helppo mennä kun tietää jutut ja siellä ymmärretään jossain määrin elämänvalintojani, vai onko sillä joku suurempi merkitys. Nyt tuon paikan ovi on kuitenkin taas laitettu minun osaltani hetkeksi kiinni.

Uusia tuttavuuksia sain, iloinen siitä. Hyvä työporukka jotka jaksavat tätä työtä uurastaa päivästä toiseen hyvässä hengessä. Ja kaikista kiukutteluista huolimatta mukavat mukulat joita tulee ikävä. Osa lapsistakin jo tuntee minut, läksiessä sanoivat että "nähdään sit ku tuut takas". Ja epäilivät nuo kollegat samaa. On ollut mukava tavata ihmisiä tuollakin jotka eivät kyseenalaista valintojani mutta ovat siitä kiinnostuneita. Kysymys "Miksi aina lähdet Intiaan?" ei ole syyllistävä ja ihmettelevä vaan uteliaan kiinnostunut.

Se on uutta, kun niin moni tuttu on aikojen saatossa aina lähinnä naureskelleen sanonut että eikös toi nyt jo riitä. Ei riitä ei. Lisäksi on käsketty aikuistua (tehty!) ja asettua (tavallaan tehty...). Kuka sitä määrittelee mitä se asettuminen on. Onko kaikkien hankittava vakityö, -asunto ja -kumppani? Aikuisten oikeasti koen asettuneeni omaan elämääni ihan juuri niinkuin tähän elämään on tarkoitus asettua. "Mun sydän sanoo että tän täytyy mennä näin". Ei sitä kannata sydämelle alkaa vastaan väittämään. Siitä ei seuraa kuin surua ja murhetta ja turhaa hammasten kiristelyä.

Ja niin siis jos joku ei nyt vielä ymmärtänyt niin työt loppui. Ovi aukaistaan pian seuraavaan elämän kappaleeseen. Kolmen viikon lähtölaskenta kohti Finnairin sinivalkoisia siipiä jotka tällä kertaa lennättävät minut Delhiin josta jatkan toiseen kotiin Katmanduun. Siellä odottaa häähumua ja muutamia projekteja hiirensilmuilla kehitettäväksi. En tiedä vielä tarkkaan mitä tuleman pitää, mutta aavistus on. Kolmeen viikkoon mahtuu tenttiin lukua (jaiks), rokotuksia (au) ja vakuutuspapereita (buhuu) sekä kaikkien mahdollisten tuttujen kohtaamisia ketkä tielle vielä ehtivät osua (jee).

Elämä on niin kaunis juttu, ja maailma yhtä kaunis joten ei malta nomadisielu kiertolainen kauempaa taas paikalla olla, joten mentävä on. Tänne päivittyy matkan varrelta tarinoita kotimaisella. Toisaalla ehkä englanniksi. Ja kuvat vielä omalla sivullaan.