Sairaalaeloa

Lue ensin edellinen teksti, niin tämäkin on ymmärrettävissä.

Kahden yön kuluttua tulee soitto. Vauvaa ollaan kotiuttamassa vaikka se ei olekaan sen paremmassa kunnossa. Kahdeksan päivän hoidon jälkeen lääkäri sanoo, ettei voi tehdä enää mitään. Vauvan vatsa ei ota vastaan maitoa ja antibiootit eivät tehoa. Minä ihmettelin hoidon lyhytaikaisuutta, mutta näin ne asiat täällä kai vain hoituvat. Lähdimme siis takaisin Chitwaniin kuulemaan mistä oikeastaan on kyse. Lääkäri oli sanonut, että voitte ottaa vauvan kotiin (kuolemaan) tai voitte kokeilla Kathmandun sairaallaa vaikka mitään ei voida luvata. Perhe oli valmis ottamaan vauvan kotiin, miksi tuhlata enempää rahaa ja energiaa kun vauva ei jaksa. Minä taasen sanoin, että voin kyllä maksaa ambulanssin, kunhan yritätte edes. Se on vain rahaa joka kyllä tulee takaisin, ei ainakaan tarvitse kysellä myöhemmin, että entä JOS olisimme yrittäneet. Yhdessä vauvan isän kanssa onnistuimme saamaan muutkin ajattelemaan sitä, että aina kannattaa yrittää. Asiaa ehkä auttoi, että erään toisen perheen vauvaa, joka oli samassa tilassa kuin heidän vauvansa oltiin juuri siirtämässä ambulanssiin ja matkalle Kathmanduun.

Ja niin sitten otimme ambulanssin ja lähdimme kohti Kathmandua. Pienen pieni vauva isänsä sylissä, happipullossa riittävästi happea tuolle matkalle. Vauvan äiti yhä väsyneenä nukkumassa toisella puolella ja minä yrittämässä pitää kiinni isästä ja vauvasta jotteivät kaatuisi kuoppaisilla teillä hyppelevässä autossa. Ambulanssit täällä kun ovat ihan omaa luokkaansa. Niissä ei ole henkilökuntaa lainkaan, eikä muitakaan apuvälineitä. Kuski osaa hyvässä lykyssä vaihtaa happipullon jos siihen on tarvetta. Eli ambulanssin ottaminen täällä on aina riski. Ruuhkaa teillä tietenkin oli, mutta onneksi ambulanssit saavat aina ajaa ohi pillit vinkuen, jos vain mahtuvat. Tiet tosin ovat niin kapeita että monta kertaa saimme mekin jonossa odottaa. Muttta perille päästiin, vain kuulemaan ettei tehohoidossa juuri nyt ole tilaa. Chitwanista kun eivät muistaneet sanoa, että teidän pitää varata paikka jos haluatte sinne Katmanduun mennä. Yksityissairaaloihin soitto paljasti, että niihin ei juuri sillä hetkellä ollut varaa. Yksi yö tehohoidossa kun maksaisi 7000 rupiaa (70 euroa) kun taas tässä kyseisessä paikassa 700 rupiaa. Lääkäri totesi että ensiavussa he voivat kyllä vauvalle antaa happea ja jotain lääkettä mutta eivät kykene seuraamaan muita elintoimintoja. Ja vauva pääsee jonottamaan tehohoitoon. Ja jonottaa saikin. Sairaalassa tuntui olevan sääntö, että jos tunnet jonkun sairaalassa työskentelevän, pääset jonon ohi. Onneksi kämppikseni Jenin ystävä Sam sattui olemaan tällainen. Ja sattuu olemaan kova suustaan. Koska kahden yön päästä paikkaa ei tuntunut vieläkään löytyvän, vaikka meidän jälkeemme tulevia muille osastoille siirettiinkiin tuli Sam paikalle. Sam pyysi paikalla olevalta lääkäriltä tämän tittelin ja nimen ja marssi vastaavan lääkärin toimistoon sanoen, että tämä ja tämä lääkäri ei toimi eettisesti vaan antaa köyhemmän perheen lapsen odottaa jonossa ja päästää muita lapsia ohi. Ja johan alkoi toimia. Kahden tunnin päästä vauva jo sai oman petinsä teho-osastolta.

Tämä sairaala ei juuri kehuja ansaitse. Sen rakentamiseen on aikanaan antanut rahat Japanin valtio. Ja puitteet näyttävätkin hienoilta. Ja mitä ilmeisimmin siellä työskentelevät Nepalin parhaat lastenlääkärit. Muttta kukaan ei ylläpidä sairaalaa. Sen vessat haisevat ja lattiat tulvivat eritteitä. Niin paljon, että toisinaan suoranainen p a s k a tarttuu kengän pohjiin ja siirtyy muualle sairaalaan. Kovasti ihmettelimme, miten kukaan voi tässä sairaalassa parantua. Joku oli lahjoittanut sairaallalla juomavedenpuhdistamiseen laitteet mutta nuokin olivat jo toimimattomat ja ”puhdas vesi on jokaisen lapsen oikeus” kyltin alla makasi kasa roskia. Joku tiesi kertoa, että Japanin lahjoittamia rahoja oli kadonnut toisiin taskuihin. Sen sijaan, että suunnitellut 25 paikkaa teho-hoitoon olisi avattu, sairaalassa on vain 13 paikkaa. Kahdeksan vastasyntyneille ja viisi muille sitä tarvitseville lapsille. Kuulemma rahalla oli mm. rakennettu puutarha, mutta tuo puutarha on täysin aidattu eikä sinne kukaan lapsi voi mennä kukista nauttimaan. Ilmeisesti Japanista tullut delegaatio oli viime visiitillään kyseenalaistanut näitä asioita, mutta kukaan ei myöntänyt mitään joten rahaa ei lisää tuolta suunnalta enää tule.Nyt olemme järjestämässä siivoustalkoita vapaaehtoisvoimin josta sairaalan varajohtaja tosin totesi, että meidän tulee MAKSAA sairaalalle 50 dollaria jotta saamme tulla siivoamaan.... ja minneköhän herra varajohtaja meinaisi tuon dollarimäärän käyttää??

Ja tehohoidossa on nyt oltu ja sairaalanlattialla asuttu. Tässä sairaalassa saa yhden pedin 100 rupian hintaan haisevasta mutta lämpimästä huoneesta teho-osaston läheisyydestä jonne hoitajat soittavat jos on tarvetta. Siellä perhe on nyt majaillut. Vauvan vointi on vaihdellut. Yhtenä aamuna jouduimme lähtemään pikana punaisen ristin veripankille kun vauva sai sisäisen verenvuodon. Mutta sen jälkeen sen olo vaihvistui ja vahvistui ja maitokin alkoi maistua. Vauva kotiutettiin kertaalleen mutta huonosti annettujen kotihoito-ohjeiden takia vauva menetti jo toisena iltana tajuntansa, ja sai jonkinlaisen kohtauksen ja jouduimme samointein takaisin ensiapuun ja seuraavana aamuna teho-osastolle. Tokihan hoitajat syyttivät vanhempia siitä, että eivät pitäneet huolta, mutta kotiutus tapahtui niin nopeasti ilman riittäviä perusteluja, että taisivat lääkärit onneksi ottaa syyn lopulta omille niskoilleen etenkin kun kuulivat etteivät hoito-ohjeet olleet riittävät.

Ja siellä se vauveli nyt koittaa kasvaa taas, hoitajien huomassa isän ja äidin odotellessa uutisia ulkopuolella. Juurikaan ei uutisia tosin irti saa- Mikään tieto ei tunnu kuuluvan edes vanhemmille. He pääsevät kerran päivässä parin minuutin ajan vauvaa näkemään ja saavat samalla lappusen jossa kerrotaan lääkkeet jotka on hankittava.

Ja rahaa palaa. Vaikka hoito onkin halvempaa, ei se ole ilmaista. Sairaalan seinällä kyllä lukee, että jos et kykene maksamaan jne. kerro meille ja saat ilmaista hoitoa, mutta toistaiseksi en ole nähnyt kenenkään tätä saavan. Lääkärit kyllä vakuuttelevat tätä vieraileville turisteille mutta totuus on toinen. Kun päivittäin joutuu maksamaan 1000 rupiaa lääkkeistä, muutaman satasen huoneesta ja ruuat päälle...se verottaa kyllä köyhän kukkaroa ja saa aikaa melkoisen velkataakan.

Mutta sairaita lapsia kyllä riittää. Kun kiertelee haisevia käytäviä näkee jos jonkinlaista kohtaloa. Ja jo useampi on siirtynyt taivaaseen tai elämänkiertokulkuun takaisin. Muutamat itkut on tullut itsekin itkettyä, sen verran koskettava paikka tämä on. Olen kuunnellut keskusteluja, joita vanhemmat käyvät ja koittanut miettiä keinoja miten heitä auttaa. Rikkaat menevät aina edelle ja he kyllä saavat tarvitsemansa hoidon, mutta köyhälle ja kouluttamattomalle tilanne on paljon hankalampi. Eikä se auta yhtään,että kukaan hoitohenkilökunnasta ei juuri selitä mistä on kyse lapsen sairauden kohdalla. Kerrotaan vaan mitä lääkettä on haettava. Jonkinlainen sairaalasosiaalityöntekijä olisi loistava lisäys tähän paikkaan. Joku jonka luo voisi mennä huolineen kun terveydenhuoltohenkilökunta keskittyy vain lääkehoitoon. Lisäksi lastenklinikoiden kummien teatteri ja klovni ryhmä voisi tulla vierailulle. Iloinen ilme voisi tappaa monta sairautta. Sen verran surullinen paikka on.

Mutta nyt vain odotellaan. Viime kuulemalta vauvaa oltaisiin poistamassa tehohoidosta seuraavan viiden päivän sisään toiselle osastolle, ja sitten kotiin. Kuka tietää miten käy. Täällä kun ei keskosen tai millään tavalla epänormaalin lapsen elämä ole helppoa. Jos sellaista elämää lainkaan kannatetaan.

Ja ps. Kyllä. Minulla on vauvakuume.

Dashainin aikaan

Dashain tuli ja meni. Kylälle lähtövalmistelut venyivät myöhään iltaan kun kuljimme ostamassa mausteita, chilejä, papuja ja lahjoja perheelle. Minäkin sain lahjaksi sarin. Alennuksia kaikkialla, ja kansa tuhlaa ja tuhlaa. Bussilippuja ostamaan lähettämämme kaverit tulivat takaisin sanoen, ettei lippuja enää ole. Ja siitäkö riemu ratkesi. Onneksi totuus oli se, että poijjaat olivat koittaneet saada liput bussiin joka veisi heidät Suoraan HEIDÄN kotikylälleen joka on vielä parin kolmen tunnin ajomatkan päässä meidän määränpäästämme. Meidän tarvitsi päästä vain suureen risteyskaupunkiin josta kylä on vain kymmenen minuutin ajomatkan päässä.

Aamulla herätys oli kuudelta. Vahvistussoitto muutamalle tutulle varmisti, että kaikki matkaan lähtevät olivat hereillä. Onneksi oli tullut pakattua edellisenä iltana joten matkaan päästiin pikaisesti. Taksilla mini-bussipysäkille jossa lippujen metsästykseen saatiin kulutettua tovi. Normaalin 250 paikallisen valuutan (rupian) lipun hinta oli noussut kaksinkertaiseksi. ja eihän sitä kukaan halunnut maksaa. Vaihdoimme bussiasemalle, josta lähtevät suuremmat ja halvemmat (ja huonokuntoisemmat) bussit ja tästäkin kyydistä saimme pulittaa 300 rupiaa per nenä. Matkaan kuitenkin päästiin. Ja perillekin ilman sen suurempia ongelmia. Risteyskaupungista saimme bongattua jeepin joka oli menossa oikeaan suuntaan ja saimme kaikki kimpsumme ja kampsumme sen kyytiin. Kuudella matkalaisella kun oli mukanaan ainakin 15 painavaa kassia täynnä ruokaa ja lahjoja.

Jo kylän teekuppilan kohdalla yksi pikkupojista bongasi minut, ja ANI ANI ANI huudot alkoivat raikaa kun hän juoksi kilpaa automme kanssa kohti kylää. Kaikki tulivat tervehtimään kotiinpalanneita. Tuliaiset jaetiin samointein, ilman sen suurempia seremonioita. Jokaisella kylän lapsella tuntui olevan uudet vaatteet joita he ylpeinä esittelivät. Ensimmäinen päivä menikin vain kuulumisia vaihdellen ja vieraanvaraisuudesta nauttien. illalla lihanpalat jo paistuivat, ja allekirjoittaneelle papu-pinaattipaistosta. ja changia, paikallista riisiolutta riitti juotavaksi. Jokainen talo valmistaa tätä juhlajuomaa saavillisen. Niinpä missä talossa tahansa vieraillessa lasillinen tulee nauttia. Tavallaan onneksi, muuten joutuisi juomaan roksia (riisiviinaa) joka on sata kertaa vahvempaa...

Unet kylän hiljaisuudessa kyllä maistuivat.Sirkkojen siritystä lukuunottamatta ääniä ei keskellä yötä juuri kuulu. Aamulla tosin aikainen ylösnousu samalla kun huoneessani nukkuvat kilit päättivät että jo on aika nousta. Kilit ovat liian pieniä olemaan vuohten omassa kodassa, sillä Ilkeä Musta Pässi koittaa heitä aina sarvillaan pökkiä. Niinpä kiliset nukkuvat korin alla yhdessä huoneessa. Samoin tekevät viisi kanaa ja kolme tipua jotka nukkuvat omien koriensa alla. Heidän turvallisuuttaan uhkaavat puolestaan Ilkeät Mustat Käärmeet. Joten aamulla noustaan sen mukaan kun kilit päättävät. OSaavat nimittäin vekkulit jo kaataa korinsa ja loikkivat sitten ympäri pientä savimajan huonetta joten ihan vaan tipujen hengen säästääkseen on parasta nousta itse ja päästä eläintarha pihamaalle.

Aamukävelymme loppupuolella alkoi kuulua kylän toiselta laidalta hirmuista kiljuntaa ja karjuntaa. Ja sinne päästyämme olikin yksi juhlan kohokohdista jo tapahtunut - vesipuhveli oli päättänyt päivänsä. Päätön puhvelin ruho vielä sätki viimeisiään, pään maatessa maassa jonkin matkan päässä. Ja siitä alkoi sellainen teurastus että en ole nähnyt. Puolet kylän miehistä leikkasi ruhon ja jakoi tasaisesti eri osia joka talolle. Siellä vaimot sitten kuivasivat ja kokkasivat lihaa minkä kerkesivät. Tästä lihasta riittää syötävää (perhekoosta riippuen) pariksi viikoksi.

Ja kyllä sitä lihaa olikin tarjolla illan pimennyttyä. JA sitä changia. Minäkin kohteliaisuudesta maistoin pienen palan lihaa mutta ei se miltään maistunut. Mutta koska jumalille uhrattu liha koetaan hyvää onnea tuottavaksi, kai minäkin nyt pienen siivun siitä olen ansainnut. Onneksi pinaattimaalla riittää lehtiä ja Katmanduntuliais pavut maistuvat.

Seuraavana aamuna oli aika suorittaa riitti, jotta kotitalolle saataisiin hyvää onnea. Tämä riitti tulee suorittaa talon yläkerrassa, jos sellainen on. Ja sinnehän mekin kipusimme, piskuiseen huoneseen jonka lattialla pieni bambumatto odotti istujia. Huoneen nurkassa suitsukkeet paloivat, ja erilaiset riittiin kuuluvat esineet oli otettu esiin. Perheen pää lukee rukouksia ja jumalille uhrataan kana. Sinne se kanaparka tuotiin yläkertaan ja kahden pikkupojan ja yhden emännän avulla kaula katkaistiin. pää heitettiin nurkkaan jossa suitsukkeet paloivat jumalkuvien edessä. Tämä jumala kun vaatii veriuhrin. Euroja ja dollareita rukouksissa tunnuttiin pyytävän, kaiken muun ohella. Iltapäivällä saimme kutsun lounaalle Deepakin talolle jossa tuo kanaparka taisi porista jo padassa. Onneksi kasvissyöjälle löytyi yhä papuja ja pinaattia.

Iltapäiväkävelyllä teetuvalle näimme muita dashain tapoja. Kylän temppelin edessä olevalle aukiolle oli rakennettu valtava keinu, joka on yksi tärkeimmistä dashainin ajan elementeistä…ainakin lapsille. Keinun rakenteet olivat korkeita bambun runkoja ja keinu yltyikin melkoisiin vauhteihin kun lapset (ja jotkut aikuisetkin) innostuivat ottamaan vauhtia. Lisäksi keinun vierellä värikkäät leijat kurkottivat pilviin, dashain on leijanlennätyskauden avajainen. On muuten yllättävää, että leijoja ei juuri muulloin näy. Luin aikanaan lastentarinan, että leijoja ei oikeastaan saisikaan muulloin lennättää, mutta olisikohan tuo kuitenkin ollut vain tarina?

Mutta sitten alkoi dashain muuttua. Niin että se ei ikinä varmasti kenenkään mielistä unohdu. Ensin Deepakin vanhempi tytär Deetcha sairastui kuumeeseen, jota oli jo useampaan kertaan kuluneen vuoden aikana sairastanut. Kuume nousi todella korkealle. Edellisellä kerralla syynä oli ollut ilmeisesti lavantauti. Ja koska kuume ei tuntunut millään laskevan lähti koko perhe kahden tunnin matkan päähän Chitwaniin jossa parempi sairaala sijaitsee, kylän lähettyvillä olevaan kukaan ei tunnu luottavan. Ja seuraavana päivänä yksi viimeisillään raskaana oleva alkoi saada valtaisia kipuja ja pitkän pohdinnan jälkeen tämäkin siirrettiin Chitwaniin ja keskiyöllä tulee soitto, lapsi on syntynyt mutta painaa vain 1,5 kiloa ja joutui suoraan tehohoitoon.

Koska kaksi tuttavaperhettä nyt tulisi viettämään dashainiaan sairaalassa, lähdin minäkin sinne tueksi ja turvaksi. Ja sairaalalla aikaa vietettiinkin. Vauva tuntui joka toinen päivä jaksavan paremmin ja ja joka toinen päivä kukaan ei oikein tiennyt. Täällä ei mikään toimi jos ei ole itse paikalla. Kun lääkäri määrää lääkettä hoidossa olevalle, on se itse haettava apteekista ja jos hoitaja ottaa verinäytteen on se itse vietävä laboratorioon ja haettava itse tulokset niiden saavuttua. Eli jos et ole paikalla 24 tuntia, voi olla ettei potilas saa hoitoa kun maksaja ei ole paikalla. Laskua ei toimiteta jälkikäteen vaan kaikki pitää ensin maksaa. Deetcha parka taas makasi toisessa huoneessa yhä kuumeessa, isänsä ja isoäitinsä itkiessä vierellä. Mikään lääke ei tuntunut purevan.

Oma sairaalavisiittini kesti pari päivää. Synnyttäneiden äitien osastolla sattui olemaan (ehkä festivaalin takia?) tyhjiä sänkyjä joten kaikki mahduimme noille nukkumaan. Tutustuin mahtavaan 10-vuotiaaseen Amrita tyttöön joka yksin oli hoitamassa äitiään joka oli ollut ilmeisesti kohdunpoistoleikkauksessa. Kukaan ei tullut äitiä ja tytärtä noina päivinä tervehtimään vaan Amrita juoksi kaikki äitiin liittyvät asiat hoitamassa – haki lääkkeet, haki ruokaa ja teetä, vei näytteitä. Amrita tuntui hoitavan naapurisänkyjenkin asioita. Ensimmäisenä aamuna istuimme teekaupalla aamupalalla kun tyttö saapui sinne. Häneltä uupui noin 3 rupiaa ostoksista joten bisnesmiesteekauppias oli ottamassa yhtä leipää (hinta 8 rupiaa) pois. Saimme hieman kimpaantua miehelle kun näin pienestä on kiinni, mutta periksi tuo ei antanut joten maksoimme ostokset ja saimme uuden ystävän. Amrita tuntui tämän jälkeen aina seuraavan meitä. Tyttö kulki mustaksi muuttuneessa valkoisessa hameessa ja likaisessa liian suuressa teepaidassa, sekä haisevassa villahuivissa. Kukaan ei tuonut heille edes vaihtovaatteita. Saimme pitkien suostuttelujen jälkeen tytön kertomaan tarinansa. Perheen isä oli mitä ilmeisimmin jo joitakin vuosia aiemmin lähtenyt toisen naisen mukana Intiaan. Perheen äiti ja Amrita puolestaan työskentelivät rakennuksilla kausiluotoisesti kantamassa tiilikuormia. Kaksi pienempää sisarusta viettivät päivät ”tädin luona”. Ilmeisesti Amrita oli jossain vaiheessa asunut orpokodissa tai ainakin käynyt jonkin järjestön koulussa sillä tämä kertoi ”amerikkalaisista jotka ottivat valokuvia ja lähtivät”. Kovasti neiti kyseli minunkin asioistani. Toisena yönä sängyt alkoivat täyttyä joten jaoimme Amritan kanssa yhden.

Seuraavana päivänä lähdin takaisin kylälle. Deetcha puolestaan lähti ambulanssilla Kathmanduun. Mikään lääke ei tuntunut tähän purevan, joten Kathmandun suurempi lastensairaala oli lääkärien mukaan ainoa toivo. Vauva jäi odottamaan tehohoitoon.

Sairaala elon takia menetin yhden tärkeimmistä dashainin päivistä, tika-päivän. silloin perhe kulkee sukulaisilla vastaanottamassa "tikan". Tika laitetaan otsalle ja se on valmistettu riisistä, jogurtista ja punaisesta jauheesta. Jokainen perheenjäsen vastaanottaa tämän, sekä mahdollisesti pieniä rahalahjoja. Päivän koetaan tuovan hyvää onnea kotitalolle. Mutta tulenhan minä täällä olemaan tämän juhlan aikaan toistekin, joten enköhän pääse näkemään nämäkin.

(teksti jatkuu seuraavassa osiossa....)