Pimeässä

Täällä sitä istutaan, pimeässä, tosin kynttilän valaisemassa huoneessa, Nepalissa. Sähköt ovat taas vaihteeksi poikki. Nykyisillään tätä iloa riittää n. 14 tuntia päivässä. Onneksi joskus yöllä tai päiväsaikaan kun auringonvalo riittää, mutta toisinaan juuri parhaaseen ilta-aikaan. Muutamia vuosia sitten, ei olisi tuntunut missään. Matkustin ilman puhelinta ja tietokonetta ja filmikameralla sai ihan yhtä hyviä kuvia kuin nykyisellä digijärkkärillä. Sittemmin on sähkön arvon tajunnut, kun pitää ladata vempeleitä.

Onneksi kämppikset hankkivat langattoman liittymän niin joistain modernin maailman iloista pääsee nauttimaan valottomuudesta huolimatta.

Minun piti muistaakseni kirjoittaa niistä parista itsenäisemmästä naisesta joita olen tavannut. Toinen on nuori nainen nimeltään Binu. Binu on yksi harvoista virallisista Naispuolisista vaellusoppaista. Binu on myös äärimmäisen kiinnostunut länsimaisesta kulttuurista. Hän haluaa pyöriä meidän valkoisten apinoiden kanssa kaupungilla, käydä iltaisin diskoissa tanssimassa ja tykkää syödä hampurilaisia. Hän myös avoimesti kokeilee muita länsimaisia vapauksia - etenkin parisuhteita. Ja koska täällä turistialueilla ei mikään pysy salaisuutena, katsotaan Binua hieman vieroksuen, jopa halveksien. Täällä nainen ei voi viettää vapaata elämää seurustellen useidein valkoisten miesten kanssa, nainen ei voi riekkua yökerhoissa tahi vietää kaikkea aikaansa muutenkaan valkoisten kanssa. Se ei vain yksinkertaisesti sovi kaavaan. Ja jos ei sovi kaavaan, saa kaikkien halveksunnan. Selän takana puhutaan pahaa ja tietenkin tarinat paisuvat melkoisiin mittoihin. OIkeastaan Binu on ihan tavallinen 23-vuotias nuori nainen joka kokeilee. Nepalissa sellaista vaan ei olla totuttu näkemään. Toki pikkuhiljaa nuore alkava länsimaistua enemmän ja enemmän ja piukkoja t-paitoja ja farkkuja näkyy useasti tyttöjenkin päällä. Jopa seurustelua esiintyy (vaikkakin yhä usea päätyy järjestettyyn avioliittoon. Juurikin kuulin erään 36 vuotiaan liikemiehen juuri päätyneen naimisiin 18-vuotiaan tytön kanssa...). Pikkuhiljaa Nepalin nuoret kuitenkin siis kääntävät nenänsä kohti länttä. Muutama viikko sitten täällä koettiin ensimmäistä kertaa suuri rokkikonserttikin kun Bryan Adams tuli laulamaan kesästä 69 täydelle stadionille. Pistipä herra Adamskin merkille Intian ja Nepalin erot kun Intiassa juuri kukaan ei häntä tuntenut mutta täällä kansa osasi ainakin puolet kappaleista ulkoa.


Muutamia muita itsenäisiä naisia ovat nepalin opettajani Muna sekä bisnesnainen Sabu. Muna on vielä 36-vuotiaana naimaton, vaikkakin oli vuosi sitten vielä aikeissa mennä naimisiin ihan rakkaudesta. Astrologit olivat kuitenkin toista mieltä ja kun kolme heistä oli maininnut miehen kuolevan jos he menevät naimisiin, ei liitto onnistunut. Rakkautakin vahvemmin siis uskotaan tähtiin. Muna kuitenkin on siis ollut itsenäinen bisnesnainen jo vuosia ja elättää itse itsensä eikä ole näin ollen riippuvainen vanhemmistaan tai sisaruksistaan.

Sabu taasen on kyllä naimisissa mutta perheen bisnes, sekatavarakauppa, on hänen nimisssään. Sabu aina muistaa sanoa, että kuinka hienoa on että en ole vielä mennyt naimisiin tai hankkinut lapsia koska lasten kanssa bisneksen pyörittäminen on kuulema hankalaa ja rankkaa. Siitäkin huolimatta Sabu on bisneksen ohella perustanut järjestön joka auttaa naisia joiden aviomiehet ovat väkivaltaisia tai jotka muuten ovat jääneet yhteiskunnan tuen ulkopuolelle.

Päivät eivät ole hidastaneet menoaan lainkaan ja vain ilman lämpeneminen kertoo kuinka aika kuluu. Ollaan jo kiitettävästi maaliskuun puolella. Aikani kuluu rehellisesti kieliopintojen parissa. Munan kaksituntiset oppihetket venyvät neljään tuntiin kun teen kotona ennen ja jälkeen kotitehtäviä jotka toisinaan aiheuttavat suoranaista päänsärkyä. Vauhti on kurssilla nopea, mutta onneksi olen sentään privaattiopetuksessa niin voi ihan rauhassa olla tyhmä tunnilla ja olla tajuamatta mitään. Uusia asioita tulee sitä vauhtia, että vanhat unohtuvat herkästi. Muistivihkoja on täynnä jo ainakin kuusi. Mutta täytyy sanoa, että kyllä sitä jo enemmän tulee ymmärrettyä. Kuten aina ennenkin kielten kanssa, kielen käyttäminen on paljon vaikeampaa käytännössä kuin luokkahuoneen suojassa.

Viikonloppuisin olin aluksi kovinkin ahkera mutta nyt on halu tehdä jotain muidenkin hyväksi taas saanut otetta. ”The greatest gift is to give protion of thyself” sanoi Ralph Waldo Emmerson aikanaan. Ja nyt on taas annettu vähän. Pari viikkoa sitten vierailin suomalaisen Samulin ylläpitämällä lastenkodilla noin tunnin bussimatkan päässä keskustasta. 12 nauravaa naamaa ja ystävällinen didi pitivät minusta hyvää huolta. Naapurin 11-vuotias puhelias tyttö Sadhana myös johdatteli minua tutkimaan kylää eikä hänen puheestaan ollut tulla loppua. Lastenkodin 4 tyttöä, Sadhana ja siskonsa ja pari muuta kylän tyttöä halusivat mennä kanssani ”vain tyttöjen” retkelle viereisen kukkulan huipulla olevalle Shiva temppelille ja sinnehän menimme. Paluumatkalla kiersimme pitkän lenkin lähistön kujilla ja pääsin nauttimaan kerrankin hiljaisesta ja vehreästä ympäristöstä, mitä nyt tyttöjen kikatus sen välillä keskeytti. Iltaa istuin Sadhanan äidin seurassa teetä juoden ja valokuvia tutkien ja myöhemmin lastenkodin ipanoiden kanssa dahl bhatia nauttien. Lauantai on se päivä kun kodilla kokataan lihaa ja Sadhanan perheen kanafarmit kotkottajat pääsivätkin pataan. Illallinen tosin venähti myöhäiseksi kun pojat aloittivat kanan teurastuksen vasta puoli kahdeksan aikaan illalla. Alusta asti täällä mennään. Jokainen pääsi tyytyväisenä nukkumaan maha täynnä.

Lastenkodilla on ollut viimeaikoina hiukan tiukkaa, sillä aiemmin luottohenkilökuntaan kuulunut kaveri ei ollutkaan niin luotettava. Juuri nyt Samuli itsenäisesti rahoittaa lastenkodin menot, muutamien muiden yksityishenkilöiden auttaessa. Kyselin hieman, millaista apua kodilla kaivattaisiin ja pääsimme lopputulokseen jossa yhdessä kodin parin miestyöntekijän kanssa lähdimme shoppailemaan tarvikkeita keittiön korjausta varten. Saimme ison pöytätason kaappeineen, veitsiä, leikkuulautoja, kuppeja, kulhoja ja ison pannun plus hedelmiä, mausteita ja vihanneksia n. 55 eurolla. Ja kodin didi olikin kovin onnellinen ettei hän enää joudu istumaan lattialla kokatessaan ja vihanneksitkin pääsevät lattialta hyllyille. Hedelmät maistuivat ja illalla sähköä riitti joten leffan katselu onnistui kerrankin. Sähköt muuten olivat päällä 24h koska eräs Nepalin entisistä pääministereistä kuoli edellisenä iltana. Syy sekin.

Illalla kävin vielä kävelyllä tähtitaivaan alla viereisen lastenkodin vetäjän Pasangin ja tämän lastenkodin poikien kanssa. Kaunista ja hiljista, yhden yhtä autoa ei näkynyt ja hiljaisuuden rikkoi vain sirkkojen siritys. Totaalinen puhdistautuminen kathmandun kaaoksesta!

Päivät kuluvat

Päivät Nepalissa juoksevat kuin parhain ravuri Vermon kentällä. En tosin ole kkoskaan siellä ole ollut, mutta arvelen vauhdin olevan yhtä kova. Tuntuu että juuri oli maanantai kun onkin jo viikonloppu ja sitten maanantai. Siitä asti kun Intiasta kotiin Nepaliin saavuin, on vaan menty ja viiletetty.

Ystäväni Heidi ja nepalilainen miehensä (myöskin kaverini) Manoj saapuivat kuukauden talvilomalle. Heidän kanssaan aika kului siivillä. Juoruja Suomesta ja Nepalista vaihdettiin, ja tuli istuttua tuntikausia Gaia kahvilassa, josta on muodostunut yksi kantapaikoista, ehkäpä juuri siksi että sieltä saa kahvia joka ei ole pikaversiota eikä Nestleä.

Suunnitelmani vapaaehtoistöistä saivat taas siirtyä kun lomailimme viitisen päivää Pokharassa. Tosin matkalla sinne ja takaisin teimme vähän hyvääkin. Kishan oli Intiassa oloni aikana tavannut Sveitsiläisen naisen, jolle oli kertonut tarinoita elämästään ja kotikylästään. Niinpä tuo nainen, ihan vain puheiden perusteella oli luottanut niin paljon kishaniin että lahjoitti rahaa jolla auttaa Gandharboja niin kuin Kishan itse parhaaksi näkee. Kylällä nämä rahat laitettiin tuulemaan. Erään perheen kotitalo, joka on rakennettu vain bambusta, korjattiin. Aamuvarhaisella marssimme ”viidakkoon” ja kotikylän miehen kaatoivat bambua sellaista tahtia että meinasivat pari kertaa jäädä itsekin alle. PUU KAATUU ei kuulunut sanavarastoon vaan jämerän bambun rungon jo tullessa alas kiljahdettiin kaiketi että hui se tuleekin päälle. Ja sitten rungot kannettiin itse rakennuspaikalle. Tähän saimme sentään mekin heiveröiset valkeat naiset osallistua. Ja painavia muuten olivat. Sai sitä vähän hengähtää niiden parin rungon välillä jotka me ehdimme kuljettaa. Sitten pojat enemmän ja vähemmän ammattitaitoisesti hakkasivat ja sovittelivat rungon paloja seiniin ja lopulta komeuden päälle roiskittiin mutaa, jota valmistamaan palkattiin pari nuorempaa poikaa (kaiva kuoppa, hae vettä, heitä hiekka sinne ja jaloilla kuopassa polkien tulee mutaa).

Talon lisäksi olimme ostaneet muutaman talvitakin niiden perheiden lapsille joilla ei niihin ole ollut varaa. Talvi voi olla etenkin iltaisin hyvinkin kylmä näillä leveysasteilla vaikka miinuksille ei päästäisikään eikä lunta näy kun Himalajan huipuilla kaukaisuudessa. 60 kiloa riisiä jaettiin perheisiin joissa eniten ruoan puutetta on. Aamulla vielä jokainen koululainen ja muutama koululaisen pikkusisko ja –veli sai vielä uusia muistikirjoja ja kyniä jotta tulevaisuudessa saamme todella fiksuja ja kouluttautuneita Gandharboja.

Pokharassa sen sijaan otettiin rennosti. Jos nyt ei lasketa mukaan sitä, että taksimatkasimme korkealle Sarangotiin, josta näkee kirkkaana päivänä pitkän rivin Himalajaa. Menomatka ei juuri rasittanut mutta takaisin päätiime kulkea jalan. Yhtä alamäkeä, melko jyrkkääkin välillä. saimme kiemurella yli kaksi tuntia. Kyllä tuntui pohkeissa seuraavana päivänä. Ei olisi kyllä ylöskipuaminen varmaan onnistunut. Muuten Pokhara tarjosi loistavaa ruokaa (kuten Paistettua kalaa, Kasvispitsaa ja suklaakakkua), kuppi tolkulla herkullista cappucinoa, polkuveneilyä Pokharan järvellä ja ostoshetkiä Heidin kanssa. Ei varmaan enempää voi ihminen rentoutua. Sääkin oli mitä mahtavin, kevät auringon paistaessa.

Mutta jopas sitten palattua tulikin aktiivinen vaihde päälle. Palkkasin nimittäin itselleni Heidin suosituksesta Nepalin kielen opettajan. Opettajan nimi ei meille Suomalaisille ole kaikkein imartelevin. Muna. Muna on kuitenkin mitä herttaisin nepalilainen nainen, joka 36 ikävuoteensa mennessä ei ole vielä mennyt naimisiin mutta kielikoulu on hänen oma bisneksensä. Rohkea ja erilainen nainen. Harva tuon ikäinen on voinut mitenkään välttyä avioliitolta ja lapsilta. Bisneksessäkään harvoin naisia kohtaa. Vakipaikkamme Namobuddhan täyttää iltaisin joukko paikallisia bisnesMIEHIÄ. Olemme monta kertaa yrittäneet sanoa, että olisi mukava tavata heidän vaimojaan tai tavata bisnesnaisia, mutta se tuntuu olevan vieras konsepti. Naiset ovat kotona ja kokkaavat lapset helmoissaan ja miehet juovat viskiä ja syövät momoja ja keskustelevat bisneksestä (tai vieraista naisista?) kaupungissa kunnes palaavat kotiin vaimon dahl bhatin pariin. Muutamia itsenäisempiä naisia olen tavannut. Heistä vaikka seuraavassa tekstissä.

Ja matka jatkuu taas...

Tilapäivitykseni on taas saanut odottaa. Jotenkin sita vaan kuukausi vilahti kuin viuh ohi ja on jo helmikuu. Piti kirjoittaa monenmoista tekstia tanne mutta niin ne sitten vaan unohtuivat. Viimeksi jaimme siihen etta vuosi vaihtui vatsataudissa Kolkatan auringon alla.

Päivät Kolkatassa kuluivat sujuvasti. Aamulla aina ensin teetä pienessa katukeittiössä jossa yksikatinen Mr. Ali kokkasi maukkainta katuteeta ja nuudeleita ja kertoi olevansa 24 hour Full Power. Siita siirtymä kavereidemme Akashin ja Sanjayn vaatekaupalle vaihtamaan kuulumisia ja juomaan vähän lisää teetä. Ja mahdollisesti Rajin espanjalaiseen kahvilaan juomaan (kallista) cappucinoa ja kasvisleipää ennenkuin riksamatka Slummiin saattoi alkaa. Slummissa pelattiin joululahjaksi antamillamme Uno korteilla, korjattiin taloja, jaettiin maitoa ja hammastahnaa, suunniteltiin koulun perustamista ja kehoitettiin naisia miettimaan, millä keinoin voisivat itse tienata lisää tuloja perheelle.

Illat kuluivat taas kerran Akashin ja Sanjayn kanssa, myös tuolla Uno korttien huumassa. Turistikadun lapset ihastuivat peliin ikihyväksi ja useampi pakka kortteja, sekä domino pelejä lähti tilaukseen paikallisen lelukaupan kautta.

Myöhäis iltoina istuin usein iltaa hostellillani jonka nimi Modern Lodge on ehkä harhaan johtava sillä moderneista tiloista ei voi todellakaan puhua samassa lauseessa tämän asumuksen kanssa, mutta sitäkin enemmän luonnetta siinä on. Paikka on halvin mahdollisnen, mutta halvan mukana ei saa kuumaa vettä eikä pistokeitta huoneisiin. Paikan työntekijät ovat aivan omaa luokkaansa, Sisi, vanha kiukkuinen herra jonka tehtävänä on ottaa vastaan päivittäin vuokrat ojentaa kätensä kun ensimmäisen kerran ulos uskaltautuu ja sanoo "pay money". Rajut junior ja senior (joista Raju junior on itseasiassa vanhempi, mutta koska on uudempi työntekijä haluu itseään kutsuttavan junioriksi.) ovat molemmat todellisia symppiksiå. Raju Senior on ollut töissä paikassa, ja monessa naapurihostellissa jo parikymmentä vuotta ja auttaa aina kun pulmia loytyy, oli pulma vessan vetamattomyydessa tahi lampun loppuun palamisessa. Raju junior sen sijaan vastaa oiseen aikaan ulkoportin avaamisesta ja kun radiosta tulee hyva kappale Raju junior hetkuttaa lanteitaan kuin Shakira vaikka ikaa loytynee paalle 50.

Modern Lodge keraa sisuksiinsa myos jos jonkinlaista matkailijaa. On 18-vuotias saksalaistyttö joka laulaa kuin enkeli mutta on muuten vähän eksysissä, on Israelilainen lähes kolmekymppinen joka aikanaan rakastui Nepaliin niin paljon että on kirjoittanut kirjan nepalilaisesta kyläelämästä ja on nyt matkalla takaisin, on Italilainen viisikymppinen Hare Krishnalainen joka parikymmenta vuotta sitten meni naimisiin intialaisen brhamiiini perheen tyttären kanssa ja osti Kolkatasta mukaansa dalmatialaisen pennun lahjaksi tyttärelleen. On kroatialaisia matkaoppaita, on ranskalainen munkki joka tekee töitä äiti Teresalla, on intiasta adoptoituja tyttöjä etsimässä lapsuuttaan ja irlantilaisia nelikymppisiä etsimässä uutta elämää. Monet kokoontuvat juttelemaan, soittelemaan kitaraa ja pelaamaan korttia toisinaan aamuun saakka. Mukana joukossa myös pari kissaa ja kiukkuiset vapaaehtoiset joiden aamuheräämisiä ei varmastikaan helpota kun italia, saksa, suomi, ruotsi ja israel yhdistävät musiikilliset voimansa huuliharpun, kitaran, didgeridoon ja helistimien avulla ja laulavat ilmoille sydämensä kyllyydestä vielä puolen yön jälkeen.

Mutta niin. Matkan oli kuitenkin tarkoitus jatkua. oli ikävä jättää slummi ja sen asukit. Semminkin kun asiat vihdoin alkoivat luistaa ja monta ihanaa asiaa odotteli tulevina päivinä. Viimeinen päiväni Kolkatassa sattui olemaan synttäripäivä, joten slummiinkin piti herkkuja kantaa. Paikalliset makeiset maistuivat kyllä kaikille. Pari lahjaakin sain vaikken kovaan ääneen juhlapäivästä tiedottanut. Muoviset korvakorut ja sormukset lämmittivät kyllä sydäntä. Onnekseni kukaan ei tuonut muovisia laatikon mallisia koriste-esineitä, joita edelliselle lähteneelle vapaaehtoiselle kassikaupalla kannettiin. Jostain syystä paikalliset rakastavat näitä (mauttomia?) tuotoksia joissa muovilaatikon sisällä on yleensä valkoihoinen pariskunta hienoissa tamineissa ja ”best wishes” ja ” i love you” toivotukset yhdistyvät kyyhkyspariskuntien kanssa.

Illaksi kaverini Chandra oli varannut meille minun yllätyksekseni pöydän eräästä kattoterassiravintolasta josta näkee kaupungin kattojen ylle, ja josta saa ihanaa hunaja-sinappi-sitruunakalaa. Halleluja lääkitys kun jo saattoi syödä tavallista ruokaa ja juoda jopa lasillisen olutta. Seitsemän hengen porukka oli varautunut vielä toisellä yllärillä, nimittäin ravintolan jääkaapista löytyi ANNI32 kuorrutuksella varustettu suklaakakku. Lahjojakin tuli, jokaisesta vakipaikastani ja ystäviltä. Sainpa jopa lähes puolitutulta kaverin kaverilta Nepalin kielen oppikirjan!

Olihan sitä haikea seuraavana päivänä pakata viimeiset romut joita oli kertynyt vähän likaa kassiin ja hypätä taksin kyydissä junaan joka veisi rajalle. Tällä kertaa juna tuli ihan ajoissa raiteelleen, ja lähtikin vain 15 minuuttia myöhässä. Uni maittoi junamatkan ajan ja rajalla olimme VAIN 4 tuntia myöhässä. Nopeasti junasta ulos ja riksan kyydissä Intian puolen viranomaisten pakeille leimauttamaan passiin etta olen maasta poistunut. Tämä sujui lähes ongelmitta, mitä nyt jouduin hetken etsimään kyseisiä herroja koska olivat unohtuneet korttipelin kiehtovaan maailmaan alakertaan. Nepalin viranomaisten kanssa pitikin jo sitten vuodattaa vähän kyyneliä taas. Jostain syystä maarajoilla ei yhäkään voi maksaa viisumia kuin Ameriikan Dollareilla. Miksi ei muilla, siihen ei kenelläkään ole selitystä. Ei auta itkeä että euro on parempi valuutta tai että minulla on kyllä rupioita tarpeeksi maksaa. Dollareita olla pitää. No siitä sitten pohdittiin, että kun ei dollareita ole notta miten tässä nyt sitten maahan pääsisi. Rupioilla olisi pitänyt maksaa n. 25 dollaria ylimääräistä (sitä mihin nämä ylimääräiset menisivät ei kukaan osannut kertoa), olisi voinut jotenkin mennä myös Katmanduun virastoon ja maksaa siellä, mutta tuon viraston maksut ovat niin ikään kalliimpia. Lopulta sedistä mukavin sanoi että tules mun kanssa takaisin Intian puolelle, hänellä on tuttu jolla varmaan on dollareita. Ja niin ruuhkassa kellon jo tikittäessä lähes puoli kahta iltapäivällä (ja edessä matka n. 7 tuntia kathmanduun) lähdimme rajan toiselle puolelle jossa menetin vain noin kolme euroa vaihtaessani rahaa vaihtajan itse ollessa taysin tietämätön kurssista. Ja niin kaksi kaunista 50 dollarin seteliä kädessäni marssiin takaisin Nepaliin ja sain nopeasti tarran passiini joka kertoo että minulla on taas lupa olla täällä 3 kuukautta. Rajaviranomaiset tulivat vielä kertomaan riksakuskilleni että kiire on, tämä tyttö pitää saada nyt äkkiä jeeppiin joka lähtee kahden aikaan ja on viimeinen laatuaan. Sen jälkeen kulkevat vain yöbussit joiden matka aika on vähintään 12 tuntia. Ja jeepille päästiin ja matkaankin kunhan oli ensin pysähdytty kuskin omilla asioilla tunnin verran. Matka kulki tietä pitkin jota bussit ja rekat eivät pääse. Tie kiemurteli minkä ehti eikä ensimmäisten kilometrien jälkeen ollut tietoakaan asfalttipäällysteistä. Ensimmäistä kertaa aloin voida pahoin ja jouduin kymmenien mutkien jälkeen pyytää kyytiä pysähtymään sillä oksennus tuli. Vatsatauti ilmoitteli taas itsestään. Mutta oi ja voi, 5,5 tunnin päästä olin Katmandussa! Sen verran nopeaan tuo tie nimittäin oikaisee. Sitten piti vielä neuvotella tovi taksikuskien kanssa jotka kokivat elämänsä yllätyksen kun osasinkin Nepaliksi kertoa heidän hintojensa olevan aivan liian korkeat. Siitä innostuneena yksi kuski lopulta suostui kyytimään minut ja kolme korealaista turistia minun hintaani turistialueelle. Ja voi kuinka kotoiselta kaikki tuntuikaan. Oli hyvä palata kun oma koti odotti, ja ystävät siellä valmiina kokkaamaan minulle illallista.

Ja täällä on oleskeltu rauhassa. Kylillä on ehditty käydä, sekä Pokharan järven rannalla lekottelemassa. Niistä pian. Anteeksi vielä tämä saamattomuus kirjoituksissa.