Kun on ollut tarpeeksi kauan Intiassa, tulee herkästi sokeaksi kaikelle sille köyhyydelle ja kurjuudelle joka ympäröi. Likaisia resuisia lapsia, hylättyjä vanhuksia, perheitä kaduilla ja luurangonlaihoja miehiä raskaissa töissä on joka puolella. Kerjäämään tulee monia, oi niin monia.
Mitäs sitten kun siihen kaikkeen turtuu. Niin on käynyt usealle paikalliselle. Heidän on helppo sanoa ei ojennetulle kädelle ja sulkea silmät katuojassa makaavan kohdalla. Mutta samoin käy monelle reissaajalle. Kun pyyntö ”Anna viisi rupiaa, olen kovin köyhä ja lapset näkevät nälkää” esitetään kymmeniä kertoja päivässä on vain pakko sulkea silmät ja kävellä ohi jossain vaiheessa. Minä olen vain yksi ihminen, en mitenkään voi pelastaa kaikkia köyhiä maailmassa vaikka kuinka haluaisin.
Mutta onko se sitten oikein? Mitä jos se isä joka eilen kulki käsi kädessä pikkupoikansa kanssa, sanoen että kukaan ei luota häneen eikä hän saa töitä vaikka haluaa, ja siksi vaimo ja poika näkevät nälkää ja siksi hän on kerjäämässä, mitä jos se mies olikin ihan oikeasti oikeasti hädässä. Kolkatassa on tunnettua, että moni kerjäläinen on itse asiassa ”töissä” järjestäytyneen rikollisuuden alaisuudessa ja kerjätyt rahat menevät isompien kihojen taskuihin ja kerjäläinen saa muutaman rupian palkkaa. Niinpä äiti joka pyytää ostamaan riisiä tai maitojauhetta ei tuota tuotetta aina pidä, vaan se päätyy takaisin kauppaan ja rahat menevät… Kyllä. Sille mafiosolle joka on naisen palkannut. Slummien miljonäärin kohtaus miehistä, jotka tahallaan sokeuttivat lapsia ja lähettivät nämä kerjäämään ei ole pelkkää tarinaa. Sitä tapahtuu ihan oikeasti. Kurja pikku lapsi tienaa paljon enemmän kuin terve pulska poika.
Mutta eihän 5 rupiaa sitten toisaalta ole suuri summa. Tai jos ostaisin katukeittiön muonaa sille nälkäiselle isälle ja pojalle. Mutta miten yksi ihminen voi ruokkia koko korttelin nälkäiset? Ja kaksikymmentä kertaa 5 on jo satanen. Ja toisaalta, mistä sen tietää jos se isä on juuri edelliseltä turistilta saanut kuin saanutkin mitä pyytää.
Samalla sitä miettii myös, miten kaikelle tuolle kurjuudelle muka Voi turtua. Miten se ei voi satuttaa nähdä likaista pientä naamaa lakaisemassa junan lattiaa ja pyytämässä muutamaa kolikkoa. Miten sille pojalle voi olla antamatta rahaa?? Mutta sitten samalla pitäisi ajatella, että jos nyt annan rahaa, vahvistuu se käsitys siitä että pojan työhön lähettäminen kannattaa. Mutta sitten, jos poika ei kotiin palattua rahaa tuo, voi se tarkoittaa ettei poika syö. Moni vanhus on kerjäämässä pitkin kaupunkia juuri tästä syystä. He eivät enää kelpaa työntekijöiksi, mutta sukulaiset eivät ruokaa anna, jos ei rahaa pöytään kanna.
Onko sitten parempi vain antaa ruokaa, jonka voi syödä heti. Vai onko ohjattava nuo ihmiset järjestöjen pariin, jotka tekevät hyvää työtä. Niidenkin mahdollisuudet ovat kuitenkin rajatut. Miljoonien köyhien auttaminen ei ole helppoa.
Mitä sitten tekee Intian valtio? Ei ole kyllä mikään herkkuhomma hallita maata josta löytyvät niin maailman rikkaimmat kuin maailman köyhimmät ihmiset. Ja jos köyhyydenpoistamis projekteja aloitetaan, miten ihmeessä niitä voidaan valvoa. Miten tavoittaa jokainen slummi, kadunasukki ja piskuinen kylä monen tunnin kävelymatkan päässä? Intiassa on tehty noin vuosi sitten ”Education for all” laki, joka takaisi kaikille lapsille peruskoulutuksen. Mutta miten käy niiden lasten joiden perheiden selviytymisen kannalta he väkisinkin joutuvat tekemään töitä. Koulut ovat päiväaikaan, niin ovat työtkin. Miten voidaan olla varmoja että jokainen lapsi todella hyväksytään kouluun. Moni koulu ei köyhää huolisi. Miten valvoa, ettei synny eliittikouluja ja niitä ”köyhien kouluja”. Miten olla varma, että kaikissa kouluissa saa yhtäläisen hyvän opetuksen?
Tälläinen laki on tietenkin askel parempaan. Seuraavaksi siis taistoon ihan peruselämisen kuntoon saamiseksi, ihan jokaisen kohdalla. Se ei riitä, jos turistilaumat ruokkivat köyhiä silloin tällöin, tai lahjoittavat pari sataa hyväntekeväisyyteen. Apu on loppujen lopuksi tultava Intialta Intialaisille.
tiistai 24. elokuuta 2010
sunnuntai 22. elokuuta 2010
Rantaeloa
Aika oli siis jättää taa Shalomin rutiinielämä ja suunnata taas uusille poluille. Juna puskutti läpi yön ja vei minut Chennaihin jossa autoriksakuskin sukkuloimana, puhelimitse annettujen neuvojen avulla, pääsin kuin pääsinkin Jeenan ja perheen luo. Olen heidän luonaan jo muutamaan kertaan yöpynyt mutta aina he ovat tulleet hakemaan minua. Mutta yllättäen reissumieli oli tästäkin kodinympäristöstä painanut mieleen pari yksityiskohtaa (tällä kertaa ”Babyclinic”-kyltti) ja osasin neuvoa kuskiani kääntymään ihan oikein viimeisestä kadunkulmasta.
Pari päivää sitten leikitin Kaavyaa (3v.) ja Thapasyaa (5v.), näitä ihania mutta oi niin pilalle hemmoteltuja kauhukakaroita. Ken leikin alkaa se leikin kestäköön tuntuu olevan motto. Ja leikkiä ei aikuinenkaan saa lopettaa ennen kuin se loppuu, yleensä jommankumman (pääosin pienemmän Kaavyan) itkuun kun pää kopsahtaa sängyn kulmaan tai sisko vie siskolta tavaran kädestä. Iltaisin Jeenan kanssa muutaman sanan vaihdettuani kipusin petiin ja annoin ilmastoinnin viilentää auringossa tirisevää päätä. Tosin en ole mikään ilmastoinnin suurin ystävä. Sen epäluonnollinen viima tuottaa yleensä sen, että ilmastoidun tilan ulkopuolella kuumuus tuntuu entistäkin kovemmalta. Niin esimerkiksi öisen vessareissun aikana kun se oikein löi naamalle makuuhuoneen oven avattuani.
Pari päivää lastenleikkejä riitti ja mieli teki käydä vähän tutkimassa ympäristöä. Niinpä hyppäsin paikallisbussiin joka kuljetti minut kohti Pondicherryn itsenäistä territooria. Se ei ole varsinaisesti oma osavaltionsa, mutta sillä on oma hallinto Tamil Nadun sisällä. Alue oli aikanaan Ranskan valtaama, eikä tuo entinen isäntä ole vieläkään lähtenyt. Kulkiessani pitkin Rue de Bazaaria, tiilein päällystettyä tasaista katua jolla ei roskan roskaa näy ja istuessani Le Caféssa merenrannalla juomassa Cafe au Laitia ja napostelemassa croissanttia voisin olla hyvin pienessä ranskalaisessa merenrantakaupungissa. Turisteista varmaan 80% on ranskalaisia ja niinpä ravintolassa tervehditään Bonjourcava. Leipomon ikkunassa roikkuu patonkeja ja La Terrasse ravintola tarjoaa kukkoa viinissä. Tosin kun astuu muutaman korttelin tämän pariisin ulkopuolelle, on taas Intiassa, jossa torvet tööttäävät ja ravintolassa tuoksuu curry.
Rantaboulevardilla kulkee iltaisin lähinnä intialaisia jotka nauttivat perheineen aaltojen loiskeesta ja lapset kiipeilevät Gandhin patsaalle laskemaan liukua sen loivia marmori reunoja pitkin. Rakastuneet pariskunnat sen sijaan kuhertelevat kallioilla niin piilossa kuin vain voivat. Kauppiaat myyvät pikkupurtavaa ja hattaroita. Löytyy ilmapalloja ja vinkuleluja, jäätelöä ja jasmiininkukkia. Varsinaista rantaa saa lähteä hakemaan vähän kauempaa, sillä kaupungin kohdalla hiekka on korvattu isoilla mustilla graniitin lohkareilla. Näin tehtiin sen jälkeen kun Tsunami iski Aasiaan. Vaikkakin Pondycherryssä sen aiheuttamat tuhot olivat pieniä, näillä kivenlohkareilla toivotaan olevan vaikutusta, ettei se seuraavallakaan kerralla pahaa jälkeä saa aikaiseksi. Kaupunkia hallitsee ranskan lisäksi Sri Aurobindo, joogi ja vapaustaisteilija, jonka ashramiin törmää Pondyssä joka puoella. Heillä on useampiakin majataloja, joista yhdessä minäkin kohtuuhinnalla majoituin. Ja lähistöllä sijaitsee kuuluisa Auroville, tuo tulevaisuuden ihannevaltio. Tai sitten ei. Aurovillen tausta-ajatuksena on universaali kylä, jossa miehet ja naiset, kaikki kansalaisuudet, voivat elää rauhassa ja harmoniassa, ilman kenenkään poliittista ylivaltaa. Ilman vallanhimoa, vaatimuksia. Sen tarkoituksena on ymmärtää ihmisten yhtenäisyyttä. Aurovillen perusti 1968 sittemmin “The Motheriksi” nimetty ranskalainen nainen. Sittemmin alueelle on muuttanut lukuisia länsimaalaisia ”todellista elämää” hakemaan. Lännen temmellyskentäksi sitä onkin minulle kuvailtu. Ne joilla on rahaa, perustavat orgaanisia tiloja ja perustavat yrityksiä jotka valmistavat suitsukkeita, saippuoita, käsitöitä ja terveysherkkuja. Ja ne joilla on rahaa, eivät ole intialaisia. Intialaiset sen sijaan asuvat alueen laitamilla ja tekevät kylässä kaikki ne niin kutsutut paskahommat joihin valkoihoinen ei alistu. Eräs tapaamani taiwanilainen nainen sanoi harjoittaneensa alueella joogaa, muttei voinut löytää ainuttakaan intialaista joogaopettajaa vaan kaikki olivat ranskalaisia tai saksalaisia ja velottivat opetuksesta huimia summia. Alueella voi siis asua esimerkiksi farmilla ja tehdä töitä ja silloin pääsee osalliseksi esimerkiksi valtaisasta meditaatiohallista joka monumentistakin käy. En sitten lopulta lainkaan mennyt edes katsomaan paikkaa, sen verran negatiivisen kuvan moni kanssamatkustaja minulle siitä antoi. Ajatus hyvä – lopputulos ei aina hyvä.
Aika kului täällä vain katuja kulkien, ja kirjaa lukien. Vuorossa Munkki joka myi ferrarinsa, joka on yllättänyt minut tyystin. Tämä miljoonia myynyt itseapu kirja on oikeastaan hyvä opus, vaikka aina sitä epäilinkin. Olin tarinan pauloissa niin, etten juuri muuta malttanut tehdä ja niihin Le Cafén lattekahveihin upposi rupia jos toinenkin kirjan parissa istuessani. Viimeisenä aamuna jaksoin nousta jo ennen seitsemää kulkemaan nyt hiljaista rantakatua ees taas. Gandhin patsaalla tosin ei ollut hiljaista nytkään. Ilmeisestikin paikallisilta temppeleiltä saapuu pappeja hindupatsaineen antamaan siunauksia ihmisille. Intialaiset hakivat jumalten siunauksia, ja länsimaalaisten nikonit ja canonit räpsivät kilvan kuvia kun Ganesh, Shiva ja Lakshmi jakoivat hyvää onnea ja menestystä pappien välityksellä. Rummut pärisivät ja savu nousi tulisijoilta.
Pondycherrystä kaksi tuntia bussilla kohti Chennaita on puolestaan itärannikon rantalomakohde Mahabalipuram jonne minäkin yhdeksi yöksi päätin pysähtyä. Täällä graniitinlohkareet korvaa rantahiekka sekä rantakuppilat jotka ovat tuttu näky Goan aurinkorannoilta (Miten olisi vaikkapa Bob Marley Restaurant tai Santana Cafe?). Lehmät käyskentelevät kalastusveneiden keskellä, ja kulkiessa kuumalla hiekalla saa varoa kalaverkkoja ja pieniä ja suurempiakin hiekkarapuja. Kauniita simpukoita, isoja aaltoja, ja paljon ranskalaisia turisteja. Paikassa ei ole mikään kummoinen energia, mutta muutaman päivän rantalomasta se kyllä käy. Kashmirilaiset hopea- ja kivikauppiaat ovat löytäneet tiensä tännekin ja ”hello madam, come to my shop” kutsut seuraavat perässä kun kulkee turistikatua, joka muuten on ainakin matkustajaraamattu Lonely Planetin mukaan yksi Tamil Nadun ainoista sellaista. Ja todellakin, tuntuu kuin olisi hypännyt tuttuihin piireihin länsirannikon Keralan tai Goan turistikeskuksiin. Vaikkakin paljon pienemmässä kaavassa. Ravintolat tarjoavat tuoretta kalaa, ja hummerit kolistelevat laatikoissa odottaen nälkäistä matkustajaa. Kahvilassa saa espressoa ja rannalta voi vuokrata body boardin jos haluaa lähteä aaltoja halkomaan. Turisteja on vain murto-osa suositumpien kohteiden määrästä. Mutta täälläkin komeat paikalliset nuoret miehet iskevät kiinni yksin kulkevaan valkoiseen tyttöön. Niinkin kova on halunsa tutustua näihin ihmeolioihin, että kuulin tarinan edelliseltä illallta jolloin yksi paikallisista olisi kuutamoa katsellessaan yrittänyt väkisin saada sveitsiläiseltä tytöltä enemmän kuin kädestä pitelyä. Onneksi italialainen reissumies Luca sattui olemaan lähistöllä ja kuuli tytön huudon. No vikansa on tytössäkin. Jos nuori mies haluaa lähteä lähes autiolle rannalle kanssasi, voi olla aika varma siitä mitä mies haluaa. Ja se ei ole kuutamon ihastelua.
Mahabalipuramissa on myös nähtävyyksiä, ikiaikaisia kivikaiverruksia ja temppeleitä joiden katsominen tosin oli tuskan takana porottavan auringon johdosta. Askeleet olivat raskaat, mutta kävin vanhalla Shiva temppelillä ja katsomassa ”Krishnan voipalloa” joka oli valtava pyöreä kivi rinteessä. Pallo näytti siltä, että se voisi hetkenä minä hyvänsä alkaa vyöryä alaspäin mutta siinä se on seissyt jo vuosikaudet. Kivi-Ganeshalle kävin tervehdykseni myös jättämässä. Muuten aika menikin rantakuppilassa kirjaa lukien. Illalla valot alkoivat välkkyä ja temppeli soida, kun kylä juhli jo kolmatta päivää Parvati jumalatarta. Ja se soitto jatkui ja jatkui ja huipentui ilotulitteisiin (tai lähinnä kovaa ääntä päästäviin papatteihin ja paukkuihin) joskus kolmelta aamuyöllä. Itse en juhlallisuuksia mennyt koko illaksi katsomaan, mutta ei tullut unikaan. Joku sankari päätti varmaan käyttää edellisenkin juhlan papatit loppuun, sillä satunnaisia ”rätätätätätätättä” kohtauksia tuli aamuun saakka. Ja oi onnea, kun sähköt katkesivat kello kuusi aamulla ja oi niin ihana tuulettimeni pysähtyi. Se on melko varmaa, että jos sähköt katkeavat, oli uni kuinka syvää tahansa, siitä herää. Niin sitten pakkasin kimpsuni ja kampsuni ja kävin tervehtimässä merta, ja hyppäsin bussiin joka kuljetti minut takaisin Chennaihin. Sinne olivat saapuneet vierailulle myös Ritama ja Sujatha sekä hollanin Lianne joka koti-ikävää potiessaan ei halunnutkaan reissata vaan vietti aikaa mielummin turvallisessa perheympäristössä.
Lapset olivat onnessaan kun leikittäjiä nyt oli useita. Päivät Chennaissa ovat kuitenkin melko pitkäveteisiä. Jeenan koti on useiden kilometrien päässä nähtävyyksistä, ja no en kyllä olekaan mikään nähtävyyksien tutkija. Suurin ekskursiomme kohdistui läheiseen ostoskeskukseen joka tosin on sekin melkoista nähtävää. Rikkaat intialaiset kuluttavat täällä rahaa merkkivaatteisiin, kalliisiin elokuvateattereihin ja pizza hutin pitsoihin. Meidänkin pieni porukamme sai uppoamaan seitsemään jäätelöön 400 rupiaa (n. 7 euroa), joka on monelle tavalliselle tallaajalle jopa viikon palkka. Lasten leikittämiseen pelimaailmassa upposi 200 rupiaa ja suklaakauppaan 500. Jeenan mies on lakimies (ja Jeenakin siihen koulutuksensa saanut) joten varaa tähän kyllä on. Tälläiset reissut kuitenkin herättävät huomaamaan sen valtavan eron köyhien ja rikkaiden välillä tässä maassa. Intiassa on useita, jotka sijoittuvat maailman tilastoissa kaikkein rikkaimpiin ja viime aikaisten tutkimusten mukaan osista Intiaa löytyvät myös ne maailman tilastoissa kaikkein köyhimmät jotka elävät reilusti köyhyysrajan ulkopuolella. Miten nämä valtaisat erot sitten saataisiin tasattua? Siinä riittää hallitukselle pohdittavaa.
Juna liikautti minut 27 tunnin matkan tuttuihin piireihin Kolkataan. Nyt muutama päivä täällä oleskellessa, ja vihdoin yrittäen lukea tenttikrijaa, ja sitten viuh vauh takaisin ”kotiin”, Nepaliin.
Pari päivää sitten leikitin Kaavyaa (3v.) ja Thapasyaa (5v.), näitä ihania mutta oi niin pilalle hemmoteltuja kauhukakaroita. Ken leikin alkaa se leikin kestäköön tuntuu olevan motto. Ja leikkiä ei aikuinenkaan saa lopettaa ennen kuin se loppuu, yleensä jommankumman (pääosin pienemmän Kaavyan) itkuun kun pää kopsahtaa sängyn kulmaan tai sisko vie siskolta tavaran kädestä. Iltaisin Jeenan kanssa muutaman sanan vaihdettuani kipusin petiin ja annoin ilmastoinnin viilentää auringossa tirisevää päätä. Tosin en ole mikään ilmastoinnin suurin ystävä. Sen epäluonnollinen viima tuottaa yleensä sen, että ilmastoidun tilan ulkopuolella kuumuus tuntuu entistäkin kovemmalta. Niin esimerkiksi öisen vessareissun aikana kun se oikein löi naamalle makuuhuoneen oven avattuani.
Pari päivää lastenleikkejä riitti ja mieli teki käydä vähän tutkimassa ympäristöä. Niinpä hyppäsin paikallisbussiin joka kuljetti minut kohti Pondicherryn itsenäistä territooria. Se ei ole varsinaisesti oma osavaltionsa, mutta sillä on oma hallinto Tamil Nadun sisällä. Alue oli aikanaan Ranskan valtaama, eikä tuo entinen isäntä ole vieläkään lähtenyt. Kulkiessani pitkin Rue de Bazaaria, tiilein päällystettyä tasaista katua jolla ei roskan roskaa näy ja istuessani Le Caféssa merenrannalla juomassa Cafe au Laitia ja napostelemassa croissanttia voisin olla hyvin pienessä ranskalaisessa merenrantakaupungissa. Turisteista varmaan 80% on ranskalaisia ja niinpä ravintolassa tervehditään Bonjourcava. Leipomon ikkunassa roikkuu patonkeja ja La Terrasse ravintola tarjoaa kukkoa viinissä. Tosin kun astuu muutaman korttelin tämän pariisin ulkopuolelle, on taas Intiassa, jossa torvet tööttäävät ja ravintolassa tuoksuu curry.
Rantaboulevardilla kulkee iltaisin lähinnä intialaisia jotka nauttivat perheineen aaltojen loiskeesta ja lapset kiipeilevät Gandhin patsaalle laskemaan liukua sen loivia marmori reunoja pitkin. Rakastuneet pariskunnat sen sijaan kuhertelevat kallioilla niin piilossa kuin vain voivat. Kauppiaat myyvät pikkupurtavaa ja hattaroita. Löytyy ilmapalloja ja vinkuleluja, jäätelöä ja jasmiininkukkia. Varsinaista rantaa saa lähteä hakemaan vähän kauempaa, sillä kaupungin kohdalla hiekka on korvattu isoilla mustilla graniitin lohkareilla. Näin tehtiin sen jälkeen kun Tsunami iski Aasiaan. Vaikkakin Pondycherryssä sen aiheuttamat tuhot olivat pieniä, näillä kivenlohkareilla toivotaan olevan vaikutusta, ettei se seuraavallakaan kerralla pahaa jälkeä saa aikaiseksi. Kaupunkia hallitsee ranskan lisäksi Sri Aurobindo, joogi ja vapaustaisteilija, jonka ashramiin törmää Pondyssä joka puoella. Heillä on useampiakin majataloja, joista yhdessä minäkin kohtuuhinnalla majoituin. Ja lähistöllä sijaitsee kuuluisa Auroville, tuo tulevaisuuden ihannevaltio. Tai sitten ei. Aurovillen tausta-ajatuksena on universaali kylä, jossa miehet ja naiset, kaikki kansalaisuudet, voivat elää rauhassa ja harmoniassa, ilman kenenkään poliittista ylivaltaa. Ilman vallanhimoa, vaatimuksia. Sen tarkoituksena on ymmärtää ihmisten yhtenäisyyttä. Aurovillen perusti 1968 sittemmin “The Motheriksi” nimetty ranskalainen nainen. Sittemmin alueelle on muuttanut lukuisia länsimaalaisia ”todellista elämää” hakemaan. Lännen temmellyskentäksi sitä onkin minulle kuvailtu. Ne joilla on rahaa, perustavat orgaanisia tiloja ja perustavat yrityksiä jotka valmistavat suitsukkeita, saippuoita, käsitöitä ja terveysherkkuja. Ja ne joilla on rahaa, eivät ole intialaisia. Intialaiset sen sijaan asuvat alueen laitamilla ja tekevät kylässä kaikki ne niin kutsutut paskahommat joihin valkoihoinen ei alistu. Eräs tapaamani taiwanilainen nainen sanoi harjoittaneensa alueella joogaa, muttei voinut löytää ainuttakaan intialaista joogaopettajaa vaan kaikki olivat ranskalaisia tai saksalaisia ja velottivat opetuksesta huimia summia. Alueella voi siis asua esimerkiksi farmilla ja tehdä töitä ja silloin pääsee osalliseksi esimerkiksi valtaisasta meditaatiohallista joka monumentistakin käy. En sitten lopulta lainkaan mennyt edes katsomaan paikkaa, sen verran negatiivisen kuvan moni kanssamatkustaja minulle siitä antoi. Ajatus hyvä – lopputulos ei aina hyvä.
Aika kului täällä vain katuja kulkien, ja kirjaa lukien. Vuorossa Munkki joka myi ferrarinsa, joka on yllättänyt minut tyystin. Tämä miljoonia myynyt itseapu kirja on oikeastaan hyvä opus, vaikka aina sitä epäilinkin. Olin tarinan pauloissa niin, etten juuri muuta malttanut tehdä ja niihin Le Cafén lattekahveihin upposi rupia jos toinenkin kirjan parissa istuessani. Viimeisenä aamuna jaksoin nousta jo ennen seitsemää kulkemaan nyt hiljaista rantakatua ees taas. Gandhin patsaalla tosin ei ollut hiljaista nytkään. Ilmeisestikin paikallisilta temppeleiltä saapuu pappeja hindupatsaineen antamaan siunauksia ihmisille. Intialaiset hakivat jumalten siunauksia, ja länsimaalaisten nikonit ja canonit räpsivät kilvan kuvia kun Ganesh, Shiva ja Lakshmi jakoivat hyvää onnea ja menestystä pappien välityksellä. Rummut pärisivät ja savu nousi tulisijoilta.
Pondycherrystä kaksi tuntia bussilla kohti Chennaita on puolestaan itärannikon rantalomakohde Mahabalipuram jonne minäkin yhdeksi yöksi päätin pysähtyä. Täällä graniitinlohkareet korvaa rantahiekka sekä rantakuppilat jotka ovat tuttu näky Goan aurinkorannoilta (Miten olisi vaikkapa Bob Marley Restaurant tai Santana Cafe?). Lehmät käyskentelevät kalastusveneiden keskellä, ja kulkiessa kuumalla hiekalla saa varoa kalaverkkoja ja pieniä ja suurempiakin hiekkarapuja. Kauniita simpukoita, isoja aaltoja, ja paljon ranskalaisia turisteja. Paikassa ei ole mikään kummoinen energia, mutta muutaman päivän rantalomasta se kyllä käy. Kashmirilaiset hopea- ja kivikauppiaat ovat löytäneet tiensä tännekin ja ”hello madam, come to my shop” kutsut seuraavat perässä kun kulkee turistikatua, joka muuten on ainakin matkustajaraamattu Lonely Planetin mukaan yksi Tamil Nadun ainoista sellaista. Ja todellakin, tuntuu kuin olisi hypännyt tuttuihin piireihin länsirannikon Keralan tai Goan turistikeskuksiin. Vaikkakin paljon pienemmässä kaavassa. Ravintolat tarjoavat tuoretta kalaa, ja hummerit kolistelevat laatikoissa odottaen nälkäistä matkustajaa. Kahvilassa saa espressoa ja rannalta voi vuokrata body boardin jos haluaa lähteä aaltoja halkomaan. Turisteja on vain murto-osa suositumpien kohteiden määrästä. Mutta täälläkin komeat paikalliset nuoret miehet iskevät kiinni yksin kulkevaan valkoiseen tyttöön. Niinkin kova on halunsa tutustua näihin ihmeolioihin, että kuulin tarinan edelliseltä illallta jolloin yksi paikallisista olisi kuutamoa katsellessaan yrittänyt väkisin saada sveitsiläiseltä tytöltä enemmän kuin kädestä pitelyä. Onneksi italialainen reissumies Luca sattui olemaan lähistöllä ja kuuli tytön huudon. No vikansa on tytössäkin. Jos nuori mies haluaa lähteä lähes autiolle rannalle kanssasi, voi olla aika varma siitä mitä mies haluaa. Ja se ei ole kuutamon ihastelua.
Mahabalipuramissa on myös nähtävyyksiä, ikiaikaisia kivikaiverruksia ja temppeleitä joiden katsominen tosin oli tuskan takana porottavan auringon johdosta. Askeleet olivat raskaat, mutta kävin vanhalla Shiva temppelillä ja katsomassa ”Krishnan voipalloa” joka oli valtava pyöreä kivi rinteessä. Pallo näytti siltä, että se voisi hetkenä minä hyvänsä alkaa vyöryä alaspäin mutta siinä se on seissyt jo vuosikaudet. Kivi-Ganeshalle kävin tervehdykseni myös jättämässä. Muuten aika menikin rantakuppilassa kirjaa lukien. Illalla valot alkoivat välkkyä ja temppeli soida, kun kylä juhli jo kolmatta päivää Parvati jumalatarta. Ja se soitto jatkui ja jatkui ja huipentui ilotulitteisiin (tai lähinnä kovaa ääntä päästäviin papatteihin ja paukkuihin) joskus kolmelta aamuyöllä. Itse en juhlallisuuksia mennyt koko illaksi katsomaan, mutta ei tullut unikaan. Joku sankari päätti varmaan käyttää edellisenkin juhlan papatit loppuun, sillä satunnaisia ”rätätätätätätättä” kohtauksia tuli aamuun saakka. Ja oi onnea, kun sähköt katkesivat kello kuusi aamulla ja oi niin ihana tuulettimeni pysähtyi. Se on melko varmaa, että jos sähköt katkeavat, oli uni kuinka syvää tahansa, siitä herää. Niin sitten pakkasin kimpsuni ja kampsuni ja kävin tervehtimässä merta, ja hyppäsin bussiin joka kuljetti minut takaisin Chennaihin. Sinne olivat saapuneet vierailulle myös Ritama ja Sujatha sekä hollanin Lianne joka koti-ikävää potiessaan ei halunnutkaan reissata vaan vietti aikaa mielummin turvallisessa perheympäristössä.
Lapset olivat onnessaan kun leikittäjiä nyt oli useita. Päivät Chennaissa ovat kuitenkin melko pitkäveteisiä. Jeenan koti on useiden kilometrien päässä nähtävyyksistä, ja no en kyllä olekaan mikään nähtävyyksien tutkija. Suurin ekskursiomme kohdistui läheiseen ostoskeskukseen joka tosin on sekin melkoista nähtävää. Rikkaat intialaiset kuluttavat täällä rahaa merkkivaatteisiin, kalliisiin elokuvateattereihin ja pizza hutin pitsoihin. Meidänkin pieni porukamme sai uppoamaan seitsemään jäätelöön 400 rupiaa (n. 7 euroa), joka on monelle tavalliselle tallaajalle jopa viikon palkka. Lasten leikittämiseen pelimaailmassa upposi 200 rupiaa ja suklaakauppaan 500. Jeenan mies on lakimies (ja Jeenakin siihen koulutuksensa saanut) joten varaa tähän kyllä on. Tälläiset reissut kuitenkin herättävät huomaamaan sen valtavan eron köyhien ja rikkaiden välillä tässä maassa. Intiassa on useita, jotka sijoittuvat maailman tilastoissa kaikkein rikkaimpiin ja viime aikaisten tutkimusten mukaan osista Intiaa löytyvät myös ne maailman tilastoissa kaikkein köyhimmät jotka elävät reilusti köyhyysrajan ulkopuolella. Miten nämä valtaisat erot sitten saataisiin tasattua? Siinä riittää hallitukselle pohdittavaa.
Juna liikautti minut 27 tunnin matkan tuttuihin piireihin Kolkataan. Nyt muutama päivä täällä oleskellessa, ja vihdoin yrittäen lukea tenttikrijaa, ja sitten viuh vauh takaisin ”kotiin”, Nepaliin.
tiistai 10. elokuuta 2010
Hei vaan Shalom!
Aika oli taas nostaa kytkinta ja suunnata muille maille vierahille. Shalomin koululla sovitut 7 viikkoa open hommia saivat siis riittaa. Tavallaan oli haikeaa, tavallaan olin kuitenkin jo ihan valmis lahtemaan. Vaikka koulun tytot jaksavat yha ihastuttaa, on olo etenkin iltaisin melko yksinainen mukavasta perheesta huolimatta. Madurai ei kaupunkina tarjoa suuria. Harmittavasti suurin osa mukavista ihmisista , ei juuri osaa englantia, joten keskustelut jaavat lyhyiksi. no, pian saa taas puhua palpattaa tuttujen kanssa niin etta omaa rauhaa on vaikea loytaa.
Koulu kehittyy ja vahvistuu koko ajan. Joten huolestunut en ole sen tulevaisuudesta. Amutha opettaja on kahdenvuoden takaisesta hiljaisesta ja tiukasta olemuksestaan muuttunut valloittavaksi persoonaksi joka vitsailee, leikkii ja tanssii oppilaiden kanssa. Lapset nauttivat hanen seurastaan huomattavasti enemman kuin ennen ja ovat innoissaan kun opettajakin uskaltaa lahtea mukaan pallopeliin ja tanssinpyorteisiin. Latha-avustaja on kuten ennenkin hiljainen mutta ymmartavainen ja osaa huolenpidon.
Ja voi niita lapsukaisia. Seitseman viikon aikana ryhmarama kasvoi kolmella kun mukaan tulivat MathiMani, Alagu seka Sharon. Etenkin Alagu teki suuren vaikutuksen. tama vasta 7-vuotias pikkuneiti kavi aikanansa pari vuotta leikki- ja esikoulua ihan tavallisella paikallisella ala-asteella kunnes ekaluokalle pyrkiessa rehtori totesikin etta ei me tata tyttoa tanne huolita, se kuuluu erityiskouluun. pari vuotta tytto oli vain kotona aidin ja pikkuveljen kanssa kunnes lopulta eras Ritaman tuttu kertoi perheelle Shalomista. Alagu osaa aakkoset englanniksi ja jonkun verran tamiliksikin. Numerotkin tulee englannksi paperille ihan oikein pain. Tyton puhetaito ei ole kovin kehittynyt ja toinen puoli kroppaa (oikea kasi ja jalka) linkkaavat jossain maarin. Neiti kuitenkin oppii hurjaa vauhtia, joten tuntuu, etta ehkapa joku paiva tytto voisi viela liittya ihan peruskoululaisten riveihin. Alagu hymyilee ja nauraa aina, ja kaikelle. Enkeli!
Moni Shalomin tytto tuntui kasvavan henkisesti, jo taman kahden kuukauden aikana jonka koululla vietin, silmissa. Kasturin ja Anitan tanssi tuo hymyn huulille ja jo isoksi tytoksi itsensa kokeva 22-vuotias Saranya innostui keinumisesta niin paljon, ettei meinannut pienemmille tilaa tulla. Ganga auttaa aina pienempiansa ja avustaa Lathaa siivouksessa. Pikkuinen Subashri ei juuri kirjoittamisesta perusta mutta jos kyseessa on avustaminen vaikkapa tuolien jarjestelyssa tai taululiitujen noutamisessa han sen ilomielella nauraen tekee. Sharon saapui koululle vasta kolme paivaa ennen lahtoani, ja oli ensimmaisena paivana hyvin ujo ja vetaytyvainen eika puhua pukahtanut. Mutta jo kolmantena paivana tytto juoksi paa kolmanetana jalkana siina missa muutkin leikin pyorteissa ja naureskeli ja jutteli omalla kielellaan.
Jokaisen neidin itseluottamus kohoaa koko ajan. Viimeisena paivanani pidimme vanhempain tapaamisen jonne lahes kaikkien aidit saapuivat. Ja kukin heista kiitteli siita, miten iloisia lapset ovat koulun aloitettuaan. Alagu oli lauantaina ja sunnuntainakin ollut pakkaamassa reppua lahteakseen kouluun ja itku paasi kun kuuli sen olevan kiinni. Ja joukko kasvaa. Olen ollut vasta viikon poissa, mutta jo nyt nelja uutta oppilasta on yllattaen aloittanut ja yksi uusi opettaja palkattu. Rahaahan ei juuri ole mutta luottamus tulevaan on suuri.
Pian Shalom muuttaa uusin tiloihin kaupungin laitamille, isoon laventelin ja kellankirjavaan taloon jossa riittaa tilaa kaikelle toiminnalle. On jooga/tanssisali, on majoitustilaa ja luokkahuoneita ja takapihalla tilaa kahdelle lehmalle jotka nekin ovat tulossa uusimman opettajan vanhempien mukana jotka ovat muuttamassa koulurakennukselle huoltajiksi hekin. Nyt ongelmana on vain se, etta rahaa pitaisi loytya jostain koulubussin ja luotettavan kuskin saamiseksi. Moni oppilas kun asuu nykyisen koulun laheisyydessa ja kavelee mutta tulevalle rakennukselle matkaa on kymmenen kilometria. Mutta kuten sanottu, kun tulevaisuuteen luotetaan varamasti unelmat saavutetaan joku lahjoittaa riittavasti, etta koulu voi jatkaa toimintaansa.
Hyvilla mielin siis jatan Shalomin taas taakseni, hyvin he homman hoitavat. Valilla tuntuu, ettei paljon kannata vinkkeja antaa kun ei niita sitten kuitenkaan toteen laiteta (lienevat liian outoja Intialaiseen koulukaytantoon). Joten annetaan heidan hoitaa tyonsa niinkuin itse kokevat parhaaksi. Hyvinhan ne lapset voivat, ja oppivatkin paljon.
Minun matkani jatkuu pienen rantaloman jalkeen oi niin sateiseen Kolkataan ja sielta Nepaliin jossa protestit taas nostavat mellakoita kun eivat saa valittua uutta paaministeria.
Koulu kehittyy ja vahvistuu koko ajan. Joten huolestunut en ole sen tulevaisuudesta. Amutha opettaja on kahdenvuoden takaisesta hiljaisesta ja tiukasta olemuksestaan muuttunut valloittavaksi persoonaksi joka vitsailee, leikkii ja tanssii oppilaiden kanssa. Lapset nauttivat hanen seurastaan huomattavasti enemman kuin ennen ja ovat innoissaan kun opettajakin uskaltaa lahtea mukaan pallopeliin ja tanssinpyorteisiin. Latha-avustaja on kuten ennenkin hiljainen mutta ymmartavainen ja osaa huolenpidon.
Ja voi niita lapsukaisia. Seitseman viikon aikana ryhmarama kasvoi kolmella kun mukaan tulivat MathiMani, Alagu seka Sharon. Etenkin Alagu teki suuren vaikutuksen. tama vasta 7-vuotias pikkuneiti kavi aikanansa pari vuotta leikki- ja esikoulua ihan tavallisella paikallisella ala-asteella kunnes ekaluokalle pyrkiessa rehtori totesikin etta ei me tata tyttoa tanne huolita, se kuuluu erityiskouluun. pari vuotta tytto oli vain kotona aidin ja pikkuveljen kanssa kunnes lopulta eras Ritaman tuttu kertoi perheelle Shalomista. Alagu osaa aakkoset englanniksi ja jonkun verran tamiliksikin. Numerotkin tulee englannksi paperille ihan oikein pain. Tyton puhetaito ei ole kovin kehittynyt ja toinen puoli kroppaa (oikea kasi ja jalka) linkkaavat jossain maarin. Neiti kuitenkin oppii hurjaa vauhtia, joten tuntuu, etta ehkapa joku paiva tytto voisi viela liittya ihan peruskoululaisten riveihin. Alagu hymyilee ja nauraa aina, ja kaikelle. Enkeli!
Moni Shalomin tytto tuntui kasvavan henkisesti, jo taman kahden kuukauden aikana jonka koululla vietin, silmissa. Kasturin ja Anitan tanssi tuo hymyn huulille ja jo isoksi tytoksi itsensa kokeva 22-vuotias Saranya innostui keinumisesta niin paljon, ettei meinannut pienemmille tilaa tulla. Ganga auttaa aina pienempiansa ja avustaa Lathaa siivouksessa. Pikkuinen Subashri ei juuri kirjoittamisesta perusta mutta jos kyseessa on avustaminen vaikkapa tuolien jarjestelyssa tai taululiitujen noutamisessa han sen ilomielella nauraen tekee. Sharon saapui koululle vasta kolme paivaa ennen lahtoani, ja oli ensimmaisena paivana hyvin ujo ja vetaytyvainen eika puhua pukahtanut. Mutta jo kolmantena paivana tytto juoksi paa kolmanetana jalkana siina missa muutkin leikin pyorteissa ja naureskeli ja jutteli omalla kielellaan.
Jokaisen neidin itseluottamus kohoaa koko ajan. Viimeisena paivanani pidimme vanhempain tapaamisen jonne lahes kaikkien aidit saapuivat. Ja kukin heista kiitteli siita, miten iloisia lapset ovat koulun aloitettuaan. Alagu oli lauantaina ja sunnuntainakin ollut pakkaamassa reppua lahteakseen kouluun ja itku paasi kun kuuli sen olevan kiinni. Ja joukko kasvaa. Olen ollut vasta viikon poissa, mutta jo nyt nelja uutta oppilasta on yllattaen aloittanut ja yksi uusi opettaja palkattu. Rahaahan ei juuri ole mutta luottamus tulevaan on suuri.
Pian Shalom muuttaa uusin tiloihin kaupungin laitamille, isoon laventelin ja kellankirjavaan taloon jossa riittaa tilaa kaikelle toiminnalle. On jooga/tanssisali, on majoitustilaa ja luokkahuoneita ja takapihalla tilaa kahdelle lehmalle jotka nekin ovat tulossa uusimman opettajan vanhempien mukana jotka ovat muuttamassa koulurakennukselle huoltajiksi hekin. Nyt ongelmana on vain se, etta rahaa pitaisi loytya jostain koulubussin ja luotettavan kuskin saamiseksi. Moni oppilas kun asuu nykyisen koulun laheisyydessa ja kavelee mutta tulevalle rakennukselle matkaa on kymmenen kilometria. Mutta kuten sanottu, kun tulevaisuuteen luotetaan varamasti unelmat saavutetaan joku lahjoittaa riittavasti, etta koulu voi jatkaa toimintaansa.
Hyvilla mielin siis jatan Shalomin taas taakseni, hyvin he homman hoitavat. Valilla tuntuu, ettei paljon kannata vinkkeja antaa kun ei niita sitten kuitenkaan toteen laiteta (lienevat liian outoja Intialaiseen koulukaytantoon). Joten annetaan heidan hoitaa tyonsa niinkuin itse kokevat parhaaksi. Hyvinhan ne lapset voivat, ja oppivatkin paljon.
Minun matkani jatkuu pienen rantaloman jalkeen oi niin sateiseen Kolkataan ja sielta Nepaliin jossa protestit taas nostavat mellakoita kun eivat saa valittua uutta paaministeria.
tiistai 3. elokuuta 2010
Koti joka harvoin lepää
Kun aamulla herään kukonlauluun on kotitalo jo ollut hereillä aikaa sitten. Avoimesta ikkunasta kuuluu kukkopojan ohella rivakkaa lakaisuääntä kun hiekkapolkua puhdistetaan. Myös portin takainen asfaltti on oman talon kohdalta lakaistava ja kasteltava ja siihen piirretään valkoisella jauheella kollam-kuvio.
Samaan aikaan keittiö sihisee ja pihisee kun aamupala perunat jo maustuvat ja mahdollisesti riisi kiehuu lounasta varten. Vihanneksia on jo pilkottu ja nopeasti jossain välissä kiehautetaan maito myöhään heränneen teetä varten. Lisää vihannestenpilkkomista, lotrausta pyykkien kanssa ja lattioiden lakaisua joka toinen minuutti keittiössä.
Tuntuu ettei kotitalo täällä koskaan nuku. On lakaistava ja pestävä lattiat pari kertaa päivässä. On siivottava se pihatie ainakin kerran. jos ei kaksi, oli miten kiire tahansa minnekin lähteä. On kokattava jokaista ateriaa tuntikaupalla, sillä kaikki kolme päivän ateriaa ovat lämpimiä ruokalajeja.
Ruokaa on aina paljon. Eräänäkin päivänä oli aikaa niin vähän että riisi meinasi jäädä keittämättä, aamiaiselta oli kuitenkin jäänyt valtava kipollinen "idlejä" joten ehdotin josko syötäisiin nämä lounaalla kastikkeiden ja paistettujen vihannesten kera joita oli jo valmiina. JA nöin päätettiin mutta ruokailun aikana voivotteli perheen äiti kuinka tämä ateria ei nyt ole kunnollinen kun ei ole riisiä. Ja kuinka hän koko olevansa huono emäntä kun ei ehtinyt valmistaa kunnolista lounasta (ja siis ainoa elementti joka puuttui oli se keitetty riisi).
Jos jonain aamuna emäntä vahingossa nukkuu tunnin pidempään ollaan hätää kärsimässä kun ei olekaan ehditty lakaista sitä pihapolkua. Ja kotiapulaisille raivotaan jos nämä on tunnin myöhässä kun KAIKKI on silloin myöhässä.
Jeenan lapsenhoitaja otti lopputilin ja nyt "Jeenalla ei ole ketään auttamassa". Siitä lauseesta unohtui vaan että kyllä siellä joka aamu joku kokkaa ja iltapäivisin ainakin viitenä päivänä viikossa joku käy siivoamassa. Mutta "Jeena raukka jotuu yksin hoitamaan kahta lasta" Jotka kyllä käyvät päivisin koulussa ja Jeenallakin on työ jota hän voi tehdä kotoa käsin. Selitä siinä sitten että harvalla Suomalaisella on ketään kotona auttamassa, siivoukset, kokkaukset ja lastenhoito vaan sujuvat siinä työn ohella kun niiden vain on sujuttava.
Koti joka ei lepää kuin muutaman tunnin yössä. Muuten koko ajan riittää puuhaa. On vaikea ajatella että Suomalaiskodin äidin maailma kaatuisi jos se siivous kerran jäisi välistä (vaikka siitä omassakin työssä saa aina kerran viikkoon taistella, ja oma koti on aina kun hävityksen kauhistus). Tai että kukaan äiti jaksaisi aamusta iltaan, päivästä toiseen, kokata kokonaisia aterioita. Etteikö joskus sorruttaisi helpompaan vaihtoehtoon tai noutoruokaan.
Ei ihme, että monella naisella on uni- ja terveysongelmia jo nuorella iällä kun koti on pidettävä putipuhtaana ja miehen nenän edessä on tiettyjen ruokalajien oltava tietyllä kellon lyömällä. Vaikka tässä meidän perheessä on jos jonkin sortin apulaista, puuhaa Ritamakin koko ajan jotain. Ihmettelen monasti, että eikö joskus voisi ottaa vähän iisimmin ja olen koittanut sanoakin siitä, mutta vastaukseksi saa vain hymyn ja lausahduksen "niin" ja taas mennään luuta tanassa kun unohti lakaista se perimmäinen vessa.
ja niin. Ps. EI. Minun ei anneta auttaa. Hyvä että saan omat vaatteeni pestä. Tai joskus kuoria sipulin tai pilkkoa porkkanan kun on tosi kiire.
Samaan aikaan keittiö sihisee ja pihisee kun aamupala perunat jo maustuvat ja mahdollisesti riisi kiehuu lounasta varten. Vihanneksia on jo pilkottu ja nopeasti jossain välissä kiehautetaan maito myöhään heränneen teetä varten. Lisää vihannestenpilkkomista, lotrausta pyykkien kanssa ja lattioiden lakaisua joka toinen minuutti keittiössä.
Tuntuu ettei kotitalo täällä koskaan nuku. On lakaistava ja pestävä lattiat pari kertaa päivässä. On siivottava se pihatie ainakin kerran. jos ei kaksi, oli miten kiire tahansa minnekin lähteä. On kokattava jokaista ateriaa tuntikaupalla, sillä kaikki kolme päivän ateriaa ovat lämpimiä ruokalajeja.
Ruokaa on aina paljon. Eräänäkin päivänä oli aikaa niin vähän että riisi meinasi jäädä keittämättä, aamiaiselta oli kuitenkin jäänyt valtava kipollinen "idlejä" joten ehdotin josko syötäisiin nämä lounaalla kastikkeiden ja paistettujen vihannesten kera joita oli jo valmiina. JA nöin päätettiin mutta ruokailun aikana voivotteli perheen äiti kuinka tämä ateria ei nyt ole kunnollinen kun ei ole riisiä. Ja kuinka hän koko olevansa huono emäntä kun ei ehtinyt valmistaa kunnolista lounasta (ja siis ainoa elementti joka puuttui oli se keitetty riisi).
Jos jonain aamuna emäntä vahingossa nukkuu tunnin pidempään ollaan hätää kärsimässä kun ei olekaan ehditty lakaista sitä pihapolkua. Ja kotiapulaisille raivotaan jos nämä on tunnin myöhässä kun KAIKKI on silloin myöhässä.
Jeenan lapsenhoitaja otti lopputilin ja nyt "Jeenalla ei ole ketään auttamassa". Siitä lauseesta unohtui vaan että kyllä siellä joka aamu joku kokkaa ja iltapäivisin ainakin viitenä päivänä viikossa joku käy siivoamassa. Mutta "Jeena raukka jotuu yksin hoitamaan kahta lasta" Jotka kyllä käyvät päivisin koulussa ja Jeenallakin on työ jota hän voi tehdä kotoa käsin. Selitä siinä sitten että harvalla Suomalaisella on ketään kotona auttamassa, siivoukset, kokkaukset ja lastenhoito vaan sujuvat siinä työn ohella kun niiden vain on sujuttava.
Koti joka ei lepää kuin muutaman tunnin yössä. Muuten koko ajan riittää puuhaa. On vaikea ajatella että Suomalaiskodin äidin maailma kaatuisi jos se siivous kerran jäisi välistä (vaikka siitä omassakin työssä saa aina kerran viikkoon taistella, ja oma koti on aina kun hävityksen kauhistus). Tai että kukaan äiti jaksaisi aamusta iltaan, päivästä toiseen, kokata kokonaisia aterioita. Etteikö joskus sorruttaisi helpompaan vaihtoehtoon tai noutoruokaan.
Ei ihme, että monella naisella on uni- ja terveysongelmia jo nuorella iällä kun koti on pidettävä putipuhtaana ja miehen nenän edessä on tiettyjen ruokalajien oltava tietyllä kellon lyömällä. Vaikka tässä meidän perheessä on jos jonkin sortin apulaista, puuhaa Ritamakin koko ajan jotain. Ihmettelen monasti, että eikö joskus voisi ottaa vähän iisimmin ja olen koittanut sanoakin siitä, mutta vastaukseksi saa vain hymyn ja lausahduksen "niin" ja taas mennään luuta tanassa kun unohti lakaista se perimmäinen vessa.
ja niin. Ps. EI. Minun ei anneta auttaa. Hyvä että saan omat vaatteeni pestä. Tai joskus kuoria sipulin tai pilkkoa porkkanan kun on tosi kiire.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
