Rantaeloa

Aika oli siis jättää taa Shalomin rutiinielämä ja suunnata taas uusille poluille. Juna puskutti läpi yön ja vei minut Chennaihin jossa autoriksakuskin sukkuloimana, puhelimitse annettujen neuvojen avulla, pääsin kuin pääsinkin Jeenan ja perheen luo. Olen heidän luonaan jo muutamaan kertaan yöpynyt mutta aina he ovat tulleet hakemaan minua. Mutta yllättäen reissumieli oli tästäkin kodinympäristöstä painanut mieleen pari yksityiskohtaa (tällä kertaa ”Babyclinic”-kyltti) ja osasin neuvoa kuskiani kääntymään ihan oikein viimeisestä kadunkulmasta.

Pari päivää sitten leikitin Kaavyaa (3v.) ja Thapasyaa (5v.), näitä ihania mutta oi niin pilalle hemmoteltuja kauhukakaroita. Ken leikin alkaa se leikin kestäköön tuntuu olevan motto. Ja leikkiä ei aikuinenkaan saa lopettaa ennen kuin se loppuu, yleensä jommankumman (pääosin pienemmän Kaavyan) itkuun kun pää kopsahtaa sängyn kulmaan tai sisko vie siskolta tavaran kädestä. Iltaisin Jeenan kanssa muutaman sanan vaihdettuani kipusin petiin ja annoin ilmastoinnin viilentää auringossa tirisevää päätä. Tosin en ole mikään ilmastoinnin suurin ystävä. Sen epäluonnollinen viima tuottaa yleensä sen, että ilmastoidun tilan ulkopuolella kuumuus tuntuu entistäkin kovemmalta. Niin esimerkiksi öisen vessareissun aikana kun se oikein löi naamalle makuuhuoneen oven avattuani.

Pari päivää lastenleikkejä riitti ja mieli teki käydä vähän tutkimassa ympäristöä. Niinpä hyppäsin paikallisbussiin joka kuljetti minut kohti Pondicherryn itsenäistä territooria. Se ei ole varsinaisesti oma osavaltionsa, mutta sillä on oma hallinto Tamil Nadun sisällä. Alue oli aikanaan Ranskan valtaama, eikä tuo entinen isäntä ole vieläkään lähtenyt. Kulkiessani pitkin Rue de Bazaaria, tiilein päällystettyä tasaista katua jolla ei roskan roskaa näy ja istuessani Le Caféssa merenrannalla juomassa Cafe au Laitia ja napostelemassa croissanttia voisin olla hyvin pienessä ranskalaisessa merenrantakaupungissa. Turisteista varmaan 80% on ranskalaisia ja niinpä ravintolassa tervehditään Bonjourcava. Leipomon ikkunassa roikkuu patonkeja ja La Terrasse ravintola tarjoaa kukkoa viinissä. Tosin kun astuu muutaman korttelin tämän pariisin ulkopuolelle, on taas Intiassa, jossa torvet tööttäävät ja ravintolassa tuoksuu curry.

Rantaboulevardilla kulkee iltaisin lähinnä intialaisia jotka nauttivat perheineen aaltojen loiskeesta ja lapset kiipeilevät Gandhin patsaalle laskemaan liukua sen loivia marmori reunoja pitkin. Rakastuneet pariskunnat sen sijaan kuhertelevat kallioilla niin piilossa kuin vain voivat. Kauppiaat myyvät pikkupurtavaa ja hattaroita. Löytyy ilmapalloja ja vinkuleluja, jäätelöä ja jasmiininkukkia. Varsinaista rantaa saa lähteä hakemaan vähän kauempaa, sillä kaupungin kohdalla hiekka on korvattu isoilla mustilla graniitin lohkareilla. Näin tehtiin sen jälkeen kun Tsunami iski Aasiaan. Vaikkakin Pondycherryssä sen aiheuttamat tuhot olivat pieniä, näillä kivenlohkareilla toivotaan olevan vaikutusta, ettei se seuraavallakaan kerralla pahaa jälkeä saa aikaiseksi. Kaupunkia hallitsee ranskan lisäksi Sri Aurobindo, joogi ja vapaustaisteilija, jonka ashramiin törmää Pondyssä joka puoella. Heillä on useampiakin majataloja, joista yhdessä minäkin kohtuuhinnalla majoituin. Ja lähistöllä sijaitsee kuuluisa Auroville, tuo tulevaisuuden ihannevaltio. Tai sitten ei. Aurovillen tausta-ajatuksena on universaali kylä, jossa miehet ja naiset, kaikki kansalaisuudet, voivat elää rauhassa ja harmoniassa, ilman kenenkään poliittista ylivaltaa. Ilman vallanhimoa, vaatimuksia. Sen tarkoituksena on ymmärtää ihmisten yhtenäisyyttä. Aurovillen perusti 1968 sittemmin “The Motheriksi” nimetty ranskalainen nainen. Sittemmin alueelle on muuttanut lukuisia länsimaalaisia ”todellista elämää” hakemaan. Lännen temmellyskentäksi sitä onkin minulle kuvailtu. Ne joilla on rahaa, perustavat orgaanisia tiloja ja perustavat yrityksiä jotka valmistavat suitsukkeita, saippuoita, käsitöitä ja terveysherkkuja. Ja ne joilla on rahaa, eivät ole intialaisia. Intialaiset sen sijaan asuvat alueen laitamilla ja tekevät kylässä kaikki ne niin kutsutut paskahommat joihin valkoihoinen ei alistu. Eräs tapaamani taiwanilainen nainen sanoi harjoittaneensa alueella joogaa, muttei voinut löytää ainuttakaan intialaista joogaopettajaa vaan kaikki olivat ranskalaisia tai saksalaisia ja velottivat opetuksesta huimia summia. Alueella voi siis asua esimerkiksi farmilla ja tehdä töitä ja silloin pääsee osalliseksi esimerkiksi valtaisasta meditaatiohallista joka monumentistakin käy. En sitten lopulta lainkaan mennyt edes katsomaan paikkaa, sen verran negatiivisen kuvan moni kanssamatkustaja minulle siitä antoi. Ajatus hyvä – lopputulos ei aina hyvä.

Aika kului täällä vain katuja kulkien, ja kirjaa lukien. Vuorossa Munkki joka myi ferrarinsa, joka on yllättänyt minut tyystin. Tämä miljoonia myynyt itseapu kirja on oikeastaan hyvä opus, vaikka aina sitä epäilinkin. Olin tarinan pauloissa niin, etten juuri muuta malttanut tehdä ja niihin Le Cafén lattekahveihin upposi rupia jos toinenkin kirjan parissa istuessani. Viimeisenä aamuna jaksoin nousta jo ennen seitsemää kulkemaan nyt hiljaista rantakatua ees taas. Gandhin patsaalla tosin ei ollut hiljaista nytkään. Ilmeisestikin paikallisilta temppeleiltä saapuu pappeja hindupatsaineen antamaan siunauksia ihmisille. Intialaiset hakivat jumalten siunauksia, ja länsimaalaisten nikonit ja canonit räpsivät kilvan kuvia kun Ganesh, Shiva ja Lakshmi jakoivat hyvää onnea ja menestystä pappien välityksellä. Rummut pärisivät ja savu nousi tulisijoilta.


Pondycherrystä kaksi tuntia bussilla kohti Chennaita on puolestaan itärannikon rantalomakohde Mahabalipuram jonne minäkin yhdeksi yöksi päätin pysähtyä. Täällä graniitinlohkareet korvaa rantahiekka sekä rantakuppilat jotka ovat tuttu näky Goan aurinkorannoilta (Miten olisi vaikkapa Bob Marley Restaurant tai Santana Cafe?). Lehmät käyskentelevät kalastusveneiden keskellä, ja kulkiessa kuumalla hiekalla saa varoa kalaverkkoja ja pieniä ja suurempiakin hiekkarapuja. Kauniita simpukoita, isoja aaltoja, ja paljon ranskalaisia turisteja. Paikassa ei ole mikään kummoinen energia, mutta muutaman päivän rantalomasta se kyllä käy. Kashmirilaiset hopea- ja kivikauppiaat ovat löytäneet tiensä tännekin ja ”hello madam, come to my shop” kutsut seuraavat perässä kun kulkee turistikatua, joka muuten on ainakin matkustajaraamattu Lonely Planetin mukaan yksi Tamil Nadun ainoista sellaista. Ja todellakin, tuntuu kuin olisi hypännyt tuttuihin piireihin länsirannikon Keralan tai Goan turistikeskuksiin. Vaikkakin paljon pienemmässä kaavassa. Ravintolat tarjoavat tuoretta kalaa, ja hummerit kolistelevat laatikoissa odottaen nälkäistä matkustajaa. Kahvilassa saa espressoa ja rannalta voi vuokrata body boardin jos haluaa lähteä aaltoja halkomaan. Turisteja on vain murto-osa suositumpien kohteiden määrästä. Mutta täälläkin komeat paikalliset nuoret miehet iskevät kiinni yksin kulkevaan valkoiseen tyttöön. Niinkin kova on halunsa tutustua näihin ihmeolioihin, että kuulin tarinan edelliseltä illallta jolloin yksi paikallisista olisi kuutamoa katsellessaan yrittänyt väkisin saada sveitsiläiseltä tytöltä enemmän kuin kädestä pitelyä. Onneksi italialainen reissumies Luca sattui olemaan lähistöllä ja kuuli tytön huudon. No vikansa on tytössäkin. Jos nuori mies haluaa lähteä lähes autiolle rannalle kanssasi, voi olla aika varma siitä mitä mies haluaa. Ja se ei ole kuutamon ihastelua.

Mahabalipuramissa on myös nähtävyyksiä, ikiaikaisia kivikaiverruksia ja temppeleitä joiden katsominen tosin oli tuskan takana porottavan auringon johdosta. Askeleet olivat raskaat, mutta kävin vanhalla Shiva temppelillä ja katsomassa ”Krishnan voipalloa” joka oli valtava pyöreä kivi rinteessä. Pallo näytti siltä, että se voisi hetkenä minä hyvänsä alkaa vyöryä alaspäin mutta siinä se on seissyt jo vuosikaudet. Kivi-Ganeshalle kävin tervehdykseni myös jättämässä. Muuten aika menikin rantakuppilassa kirjaa lukien. Illalla valot alkoivat välkkyä ja temppeli soida, kun kylä juhli jo kolmatta päivää Parvati jumalatarta. Ja se soitto jatkui ja jatkui ja huipentui ilotulitteisiin (tai lähinnä kovaa ääntä päästäviin papatteihin ja paukkuihin) joskus kolmelta aamuyöllä. Itse en juhlallisuuksia mennyt koko illaksi katsomaan, mutta ei tullut unikaan. Joku sankari päätti varmaan käyttää edellisenkin juhlan papatit loppuun, sillä satunnaisia ”rätätätätätätättä” kohtauksia tuli aamuun saakka. Ja oi onnea, kun sähköt katkesivat kello kuusi aamulla ja oi niin ihana tuulettimeni pysähtyi. Se on melko varmaa, että jos sähköt katkeavat, oli uni kuinka syvää tahansa, siitä herää. Niin sitten pakkasin kimpsuni ja kampsuni ja kävin tervehtimässä merta, ja hyppäsin bussiin joka kuljetti minut takaisin Chennaihin. Sinne olivat saapuneet vierailulle myös Ritama ja Sujatha sekä hollanin Lianne joka koti-ikävää potiessaan ei halunnutkaan reissata vaan vietti aikaa mielummin turvallisessa perheympäristössä.

Lapset olivat onnessaan kun leikittäjiä nyt oli useita. Päivät Chennaissa ovat kuitenkin melko pitkäveteisiä. Jeenan koti on useiden kilometrien päässä nähtävyyksistä, ja no en kyllä olekaan mikään nähtävyyksien tutkija. Suurin ekskursiomme kohdistui läheiseen ostoskeskukseen joka tosin on sekin melkoista nähtävää. Rikkaat intialaiset kuluttavat täällä rahaa merkkivaatteisiin, kalliisiin elokuvateattereihin ja pizza hutin pitsoihin. Meidänkin pieni porukamme sai uppoamaan seitsemään jäätelöön 400 rupiaa (n. 7 euroa), joka on monelle tavalliselle tallaajalle jopa viikon palkka. Lasten leikittämiseen pelimaailmassa upposi 200 rupiaa ja suklaakauppaan 500. Jeenan mies on lakimies (ja Jeenakin siihen koulutuksensa saanut) joten varaa tähän kyllä on. Tälläiset reissut kuitenkin herättävät huomaamaan sen valtavan eron köyhien ja rikkaiden välillä tässä maassa. Intiassa on useita, jotka sijoittuvat maailman tilastoissa kaikkein rikkaimpiin ja viime aikaisten tutkimusten mukaan osista Intiaa löytyvät myös ne maailman tilastoissa kaikkein köyhimmät jotka elävät reilusti köyhyysrajan ulkopuolella. Miten nämä valtaisat erot sitten saataisiin tasattua? Siinä riittää hallitukselle pohdittavaa.

Juna liikautti minut 27 tunnin matkan tuttuihin piireihin Kolkataan. Nyt muutama päivä täällä oleskellessa, ja vihdoin yrittäen lukea tenttikrijaa, ja sitten viuh vauh takaisin ”kotiin”, Nepaliin.