Antamisesta

Kun on ollut tarpeeksi kauan Intiassa, tulee herkästi sokeaksi kaikelle sille köyhyydelle ja kurjuudelle joka ympäröi. Likaisia resuisia lapsia, hylättyjä vanhuksia, perheitä kaduilla ja luurangonlaihoja miehiä raskaissa töissä on joka puolella. Kerjäämään tulee monia, oi niin monia.

Mitäs sitten kun siihen kaikkeen turtuu. Niin on käynyt usealle paikalliselle. Heidän on helppo sanoa ei ojennetulle kädelle ja sulkea silmät katuojassa makaavan kohdalla. Mutta samoin käy monelle reissaajalle. Kun pyyntö ”Anna viisi rupiaa, olen kovin köyhä ja lapset näkevät nälkää” esitetään kymmeniä kertoja päivässä on vain pakko sulkea silmät ja kävellä ohi jossain vaiheessa. Minä olen vain yksi ihminen, en mitenkään voi pelastaa kaikkia köyhiä maailmassa vaikka kuinka haluaisin.

Mutta onko se sitten oikein? Mitä jos se isä joka eilen kulki käsi kädessä pikkupoikansa kanssa, sanoen että kukaan ei luota häneen eikä hän saa töitä vaikka haluaa, ja siksi vaimo ja poika näkevät nälkää ja siksi hän on kerjäämässä, mitä jos se mies olikin ihan oikeasti oikeasti hädässä. Kolkatassa on tunnettua, että moni kerjäläinen on itse asiassa ”töissä” järjestäytyneen rikollisuuden alaisuudessa ja kerjätyt rahat menevät isompien kihojen taskuihin ja kerjäläinen saa muutaman rupian palkkaa. Niinpä äiti joka pyytää ostamaan riisiä tai maitojauhetta ei tuota tuotetta aina pidä, vaan se päätyy takaisin kauppaan ja rahat menevät… Kyllä. Sille mafiosolle joka on naisen palkannut. Slummien miljonäärin kohtaus miehistä, jotka tahallaan sokeuttivat lapsia ja lähettivät nämä kerjäämään ei ole pelkkää tarinaa. Sitä tapahtuu ihan oikeasti. Kurja pikku lapsi tienaa paljon enemmän kuin terve pulska poika.
Mutta eihän 5 rupiaa sitten toisaalta ole suuri summa. Tai jos ostaisin katukeittiön muonaa sille nälkäiselle isälle ja pojalle. Mutta miten yksi ihminen voi ruokkia koko korttelin nälkäiset? Ja kaksikymmentä kertaa 5 on jo satanen. Ja toisaalta, mistä sen tietää jos se isä on juuri edelliseltä turistilta saanut kuin saanutkin mitä pyytää.
Samalla sitä miettii myös, miten kaikelle tuolle kurjuudelle muka Voi turtua. Miten se ei voi satuttaa nähdä likaista pientä naamaa lakaisemassa junan lattiaa ja pyytämässä muutamaa kolikkoa. Miten sille pojalle voi olla antamatta rahaa?? Mutta sitten samalla pitäisi ajatella, että jos nyt annan rahaa, vahvistuu se käsitys siitä että pojan työhön lähettäminen kannattaa. Mutta sitten, jos poika ei kotiin palattua rahaa tuo, voi se tarkoittaa ettei poika syö. Moni vanhus on kerjäämässä pitkin kaupunkia juuri tästä syystä. He eivät enää kelpaa työntekijöiksi, mutta sukulaiset eivät ruokaa anna, jos ei rahaa pöytään kanna.

Onko sitten parempi vain antaa ruokaa, jonka voi syödä heti. Vai onko ohjattava nuo ihmiset järjestöjen pariin, jotka tekevät hyvää työtä. Niidenkin mahdollisuudet ovat kuitenkin rajatut. Miljoonien köyhien auttaminen ei ole helppoa.

Mitä sitten tekee Intian valtio? Ei ole kyllä mikään herkkuhomma hallita maata josta löytyvät niin maailman rikkaimmat kuin maailman köyhimmät ihmiset. Ja jos köyhyydenpoistamis projekteja aloitetaan, miten ihmeessä niitä voidaan valvoa. Miten tavoittaa jokainen slummi, kadunasukki ja piskuinen kylä monen tunnin kävelymatkan päässä? Intiassa on tehty noin vuosi sitten ”Education for all” laki, joka takaisi kaikille lapsille peruskoulutuksen. Mutta miten käy niiden lasten joiden perheiden selviytymisen kannalta he väkisinkin joutuvat tekemään töitä. Koulut ovat päiväaikaan, niin ovat työtkin. Miten voidaan olla varmoja että jokainen lapsi todella hyväksytään kouluun. Moni koulu ei köyhää huolisi. Miten valvoa, ettei synny eliittikouluja ja niitä ”köyhien kouluja”. Miten olla varma, että kaikissa kouluissa saa yhtäläisen hyvän opetuksen?

Tälläinen laki on tietenkin askel parempaan. Seuraavaksi siis taistoon ihan peruselämisen kuntoon saamiseksi, ihan jokaisen kohdalla. Se ei riitä, jos turistilaumat ruokkivat köyhiä silloin tällöin, tai lahjoittavat pari sataa hyväntekeväisyyteen. Apu on loppujen lopuksi tultava Intialta Intialaisille.