MIelenrauhaa

Hääjuhlien jälkeen ja hyvästeltyäni Suomea katsomaan lähteneet Heidin ja Manojin oli aika suunnata pois kaupungista. Hellepäivän ohjelmanumerona olikin bussimatka maalle, Dumreen Kishanin kotikylään Bansariin. Matka pikkubussin etupenkillä paahtavan auringon alla oli hikistä puuhaa, mutta se kannatti . Perillä odotti tuttu kylä pikku savimajoineen ja tervetulo halaus Kishanin äidiltä jonka jo kerran olinkin tavannut vuosi sitten.

Bansarin kylän hiljaisuus ja rauha ovat juuri oikeaa lääkettä Katmandun kaaoksen tuomalle päänkiristykselle jota ei oikeastaan edes huomaa ennen kuin sieltä poistuu. Katmandun kadut täyttää iltaisin auton torvien tööttäys ja kaaos, kylällä iltaisin ainoat äänet ihmisten keskustelujen lisäksi on sirkkojen siritys. Päivisin vuohet määkivät ja kanat kotkottavat. Ympäriltä kuuluu myös tasainen puun nakutus kun perheen isät raketavat sarangeja, niitä viulun omaisia soittimia joilla kansanmusiikkia soitellaan. Jossain vaiheessa alkaa keittiöstä kuulua tasainen rannerenkaiden kilinä ja kiven hankaus kiveä vasten kun vaimot jauhavat chiliä ja mausteita dahl bhatia varten.

Päivät alkavat kukonlaulun aikaan saaman aamuherätyksen (viiden ja kuuden välillä)ja sen jälkeen kävelyllä Kishanin äidin kanssa teetuvalle jossa savunmakuista maitoteetä ja kananmunaa, kylän naisten pitäessä ”meetingiä” lähtien tomaattien päivän hinnasta edellisen illan kiistaan ja kaupungissa olevien aviomiesten toimiin. Ennen ja jälkeen koulun kylän lapset kokoontuvat ympärille leikittämään ja ihmettelemään. Lauletaan, leikitään ja kuljetaan talolta toiselle. Kaksi kertaa päivässä riisi-dahl-kasvis annos riittää ravinnoksi. Parina ensimmäisenä iltana äidin kanssa riisiviini hörpytkin tuli otettua.

Päivät ovat hiljaisia kävelylenkkejä ja istuskelua, ihan vain ihmetellessä rauhaa. Kauppareissulla ruokaostoksilla käydessä ei kannata olla turhan tarkka vegaani. Samaan muovipussiin päätyvät tomaatit, sipulit ja perunat ja niiden päälle koko päivän kuuman auringon alla seisseet kuolleen kypsentämättömän kanan viipaleet. Lautasella kasvisruoka tarjoillaan kyllä kasvissyöjälle erikseen mutta pannuja ja patoja ei ole turhan monia joten kaikella todennäköisyydellä paistoöljykin on sama. Hyvältä ne maistuivat kuitenkin ja vatsakin toimi paremmin kuin pääkaupungissa.

Koulun jälkeen pojat nakuttavat puuta ja harjoittelevat sarangin valmistusta osaavampien johdolla ja tytöt leikkivät toisaalla, harjaavat ja letittävät toistensa hiuksia ja lakkaavat kynsiä. Tosin jälkimmäisestä pojatkin innostuivat ja niinpä pian on jokaisella kylän lapsella pinkin-ruskean-punaisen kirjavat sormet ja varpaat. Lakanpoistoaineelle oli käyttöä. Vuohet määkivät nälkäänsä ja niille haetaan viidakosta ruokaa samalla kun etsitään katkenneita puunoksia polttopuuksi. Sille reissulle valkoinen nainenkin kelpuutettiin, muuten sai istua persuksillaan eikä edes omaa lautasta saati omaa selkää saanut pestä. Se selänpesu oli sekin seikkailu. Kylän yleisellä pesupaikalla pienen kävelymatkan päässä, kangaskaistale ympärillä. Samalla saippuapalalla pestiin niin kroppa kuin päivän vaatteetkin vaikkei se vaatteille ollutkaan tarkoitettu. Aluksi paikalla oli vain äiti ja muutama pikkutyttö mutta pian tietenkin muutama nuorimies saapui paikalle katsastamaan kuinka valkoinen nainen pestään. Mitään en osannut tehdä, tai sitten saanut tehdä koska kaikelle on vain yksi tapa, Bansarin tapa.

Naiset ovat ahkeria. Kantavat vettä kaivolta (välillä kovinkin kaukana kun lähikaivosta ei vettä saa), laittavat ruokaa, pyykkäävät, kantavat pikkulapsia, laittavat savimajan lattiaan lisää savea ja hakevat vuohille ruokaa. Jo pienet tytötkin toimivat apuna kantaen saavikaupalla vettä lanteillaan. Pyykkäävät omat vaatteensakin. Siinä oppimista meille lintukodossa suomessa asuneille jotka eivät kotitöitä oikein osaa tehdä. Ja no, tekee ne miehetkin ja pojat.

Päivien kuumuutta helpottivat päiväunet varjoisassa huoneessa ja iltojen sadekuurot. Eräänä iltana kyseessä tosin ei ollut kuuro sillä tuuli kävi hurjana paiskoen viidakon puita matalaksi ja kiskoen mukaansa kaiken vähänkin irtonaisen terassilta. Sateen jälkeen kuitenkin kaikki olivat riemuissaan, tiedossa hyvä uni kun ilma kylmeni. Ja sateen jälkeen taivaan täytti tähtimeri.

Vierailun viimeiseen päivään kuului kyllä jännitysnäytelmää kerrakseen. Ensin päivällä alkoi kuulua valtava huuto mäen alalaidalta kun nainen huusi ja raivosi jollekin miehelle. Kiljuminen herätti päiväunilla olleet kyläläiset ja kilvan rinnettä alas riitaa seuraamaan rynnättiin. Syy ei oikein minulle koskaan selvinnyt mutta kaiketi mies oli läpsäissyt naisen lasta syystä tai toisesta. Illalla taasen sain ihmetellä kun juuri sillä hetkellä kun sähköt menivät poikki alkoi heti viereisestä talostamme kuulua valtava huuto. Sisään oli mennyt käärme. Iso musta sellainen. Kuulemma ”danger one”. Meidänkin terassillamme istuneet ryntäsivät taloon keppien ja taskulamppujen kera ja hirveän huudon saattelemana sai vieras vain ihmetellä omalta terassilta kun varjot paljastivat hurjan tappelunujakan jossa kepit heiluivat ja miehet karjuivat. Saivat hengiltä sen otus raukan, mitä eksyi väärään paikaan. Onneksi huomasivat nopeasti, ettei talon kolme-vuotias Mandeep poika osunut käärmettä vastaan ensimmäisenä. Illan lopuksi vielä tietokoneeltani nepalilaista elokuvaa koko kylän lapsilauman kanssa katsoessamme tuli toisen naapuritalon äiti räyhmään jotain. Tämän kiistan aihekin selviisi lopulta. Joku oli kehdannut väittää että hänen nuori poikansa polttaa hasista. Tunnin verran mentyäni levolle nainen vielä jaksoi haastaa omalta terassiltaan joidenkin naapureiden vastaillessa (puolesta vai vastaan, kuka tietää?).

Paluu matka alkoi, tytöt halusivat välttämättä minut kalpeanaaman meikata mustalla kajalilla ja vaalenpunaisella tikalla otsaan. Bussimatkakin onnistui tälläkin kertaa lähes pysähdyksettä (jo kaksi bussimatkaa Nepalissa ilman suurempia odotteluja, jännää!). Paluu Katmanduun oli samalla utopistinen ja tuttu ja turvallinen. Kuin olisi kotiin palannut. Kyllä se hiljaisuus ja rauha muutaman päivän mielenrauhaakin antavat tämän tööttäyksen keskelle.

Häähumua

Hura hura häitä on riittänyt. Näinä päivinä ovat tähdet olleet kohdillaan koska punaiseen puettuja neitoja koristeltuina on näkynyt kaduilla sulhasineen.

Viikko sitten oli vuorossa rakas entinen kämppikseni Jessica joka pääsi naimisiin paikallisen poikaystävänsä, Rajin kanssa. Ihana pariskunta.

Virallisella tasolla liitto oli helpompi järjestää kuin Heidin ja Manojin. Hirmuinen paperisota jota yleensä joutuu käymään (ota kopio täällä toimistossa, toimita paperi tuonne toimistoon, tuo todistajia kolmanteen ja leimauta paperit neljännessä ja silti aina jotain puuttuu ja joku pätevä virkamies kaipaa lisää maksua.) Rajin setä työskentelee jollain tasolla valtion virkamiehenä joten puhelinsoitti tälle säästi paljolta hammastenkiristelyltä, ja varmasti muutama rupiakin jäi morsiamen ja sulhasen taskunpohjalle virkamiesten sijaan.

Hääpäivän aamuna tallustin sovitulle tapaamispaikalle josta autokyyti temppelille jossa hääseremoniat suoritettaisiin. Olin ihan suomalaiseen tapaan hieman etuajassa paikalla ja jouduinkin odottelemaan seuraavaa tulokasta jonkin aikaa. Saksalainen Felix saapui minuuttia ennen sovittua. Ketään muuta ei sitten kuulunutkaan. Felix kuitenkin tiesi missä morsianta seremoniaa varten valmisteltiin joten kävelimme tuohon osoitteeseen korttelin verran. Ja siellähän ne valmistelut yhä olivat kesken.

Jessica ei koskaan meikkaa joten hurjan mustaksi värjätyt kulmakarvat ja räikeät luomivärit sekä vihreän ja kullan kimaltava punainen sari ja kultaiset suuret korut kieltämättä toivat mieleen joulukuusen. Tätä Jessica oli arvellutkin ja oli jo etukäteen antanut luvan nauraa ulkonäölleen, ennemminkin vaatinut sitä.

Reilun tunnin kuluttua morsian oli vihdoin ravittu ja minut ruokittu paistetulla riisillä (morsian söi salaa keittiössä sillä nepalilaiseen perinteeseen kuuluu, että morsian paastoaa koko päivän hääpäivänä kunnes illalla hääjuhlassa saa syödä kun kaikki vieraat ovat syöneet).

No lopulta sitten pääsimme ahtautumaan autoon joka kuljettaisi morsiamen puolen "sukua" temppelimenoille. Ja perille päästiin. Morsiamen sedän virkaa toimitti kaveri Anthony, koska Jessican virallisesta suvusta kukaan ei päässyt paikalle. Juhlivat siten Ameriikassa ameriikan perheen kanssa. Anthony sai tehdä "pujan" (wikipedia: "Puja tai Pooja (devanagari: पूजा) on uskonnollinen rituaali, jota hindulaiset suorittavat useissa tilanteissa rukoillakseen tai osoittaakseen kunnioitusta jumalille tai jumalattarille.")

Tänä aikana Jessicaa istutettiin takana olevassa huoneessa josta ei ollut näkymää seremonia paikalle. Sulhasta ei ollut vielä edes näkynyt. Sedän jälkeen oli morsiamen vuoro ja papin kanssa suoritettiin morsiamen oma puja. Sitten odoteltiin sulhasta jota oltiin lähdetty noutamaan. Tunnin päästä vihdoin päästiin alkamaan yhteinen hääseremonia monine kiemuroineen.

Yhtäkkiä pappi katosi. Aikamme ihmettelimme kunnes huomasimme että takahuoneessa oli toinenkin hääpari, paikallisia molemmat. Pappi oli mennyt sinne suorittamaan pieni muotoisempaa seremoniaa kesken Jessican ja Rajin seremonioiden. Ei täällä olla niin tarkkoja. JA aikansa toisen pariskunnan ympärillä pyörittyään palasi pappi jatkamaan häitä Jessin ja Rajin ympärillä.

Seuraava tauko tuli kun sindur (se punainen värijauhe jota intiassa ja nepalissa laitetaan vaimon hiusrajaan avioliiton merkiksi) oli epäpuhdasta. Tilalle hankittu jauhe olikin väärän väristä joten avustaja joutui lähteä hakemaan jauhetta pidemmältä. Haku reissuun kului varmaan lähes tunti. Lopulta sindur oli hiuksissa, ja muutkin seremonoiat hoidettu ja pääsimme jatkamaan häähumua juhlapaikalle.

Hyvää ruokaa, tanssia ja paljon viskiä. Siinä oikeastaan juhlan kulku. Nepalin suku omissa oloissaan ja me kaverit omissamme. Syynä lieni myös kielitaidon puute. Morsiamen ja sulhasen otsalle laitettiin monia kerroksia punaista riisi-curd seosta siunauksen merkiksi ja lahjakasatkin olivat melkoiset.

Mukavaa aikaa, ja taas yksi onnellinen pariskunta. Seuraavaksi heillä on vuorossa viisumin hakeminen joka onkin sitten kaikista hankalin. Usan viisumin hakemiseen kun voi vierähtää aikaa vähintään seitsemän kuukautta. Onnea matkaan!

Lakkopäiviä

Lauantai aamu valkeni aurinkoisena kuten edellisetkin päivät. Mutta yksi ero siinä oli edelliseen aamuun verrattuna. Kun kipusin hotellimme kattoterassin keittiöön keittämään aamukahvia kuului etäältä tuttua autontorvien töötäntää jota ei ollut kuullunut kuuteen päivään. Lakko on ohi!

Kuusi päivää se kesti. Edellisenä sunnuntaina, heti toukokuun ensimmäisen päivän mielenosoitusten jälkeen alkoi Nepalissa maoistien johtama yleislakko. Maoistit halusivat pääministerin eroavan koska eivät olleet tämän hallituksen toimintaan tyytyväisiä. Rauhanprosessi ei ole juuri edennyt, perustuslakiakaan ei ole saatu laadittua. Oppositiossa olevat Maoistit haluavat päästä johtamaan maata, tosin yhteistyössä muiden puolueiden kanssa. Nykyinen hallitus vaan ei halua erota, eivätkä luota Maoisteihin, pelkäävät näiden perustavan yksipuolue järjestelmän jossa muilla puolueilla ei olisi sanavaltaa. Eli kumpikaan ei anna periksi - seurauksena lakko joka sulkee ihan kaiken. Liikenteen, kaupat, toimistot, pankit ja automaatit, ravintolat....kaiken.

Varsinaisesti väkivaltaa ei Kathmandussa näkynyt, sen uhkailua vain. Yhdelläkään moottorikulkuvälineellä ei saanut liikkua, paitsi turistibussilla lentokentälle tai ambulanssilla. Kuulimpa jonkun tavallisen bussin kiinnittäneen "tourist only" plakaatin autoonsa ja kuljettaneen paikallisia mutta huonosti kävi ja auto hajotettiin. Viralliset turistibussit lentokentältä ja kentälle saivat liikkua ilmeisesti poliisien turvaamana.

Jos jokseenkin raivostuttavaa kun kaikki paikat kiinni, oli tästä lakosta jotain hyötyäkin. Melusaaste ja pölysaaste oli poissa. Kun kadut ja kujat olivat tyhjinä autoista saattoi vapaasti kulkea ympäriinsä. Kävellen liikkumista kun ei tällä kertaa mitenkään rajoitettu. Saattoi kulkea leveästi vaikka keskellä katua ja ilmakin tuntui paljon raikkaammalta ja taivas sinisemmältä. Ruokakaan ei ihan loppunut kun jo aikanaan hyväksi ja halvaksi todettu Namao Buddha, jossa monet lounaat jo aiemminkin on nautittu, piti suljettujen ovien takana ravintolaa auki. Ihan kaikkea ei aina ollut tarjollan, riippui siitä mitä kaupasta aamu kuudelta oli saanut ostettua. Mutta nälkää ei tarinnut nähdä. Myös vähän kauempana paikallinen riisi-linssi ravintola tarjosi apetta uupuneelle.

Suomesta Heidin ja Manojin häihin saapuneet Suomalaisetkin saivat olutta ja roksia juodakseen. Ikävä kyllä heidän kannaltaan, saapuivat edellisenä lauantaina ja lakko alkoi sunnuntaina. Onneksi paikallis oppaidemme avulla saimme näytettyä Kathmandua kerrakseen. Polkupyörävuokraamon oveen kolkuttamalla löytyi pariksi päiväksi pyörät joilla sutivat Manojin ja Sureshin kanssa temppeleille ja kaupungin laitamille ja hotellin kattoterassilla saattoi istua iltaa siinä missä paikallispubissakin.

Viikko oli kaaosta täynnä kerrakseen. Heidi kärsi jo pari viikkoa korkeasta kuumeesta ja sitä ennen vatsaongelmista ja syytä ei tuntunut kahden eri sairaalavan avulla löytyvän. Lopulta saimme Heidin ökykalliseen mutta länsimaiset standardit täyttävään sairaalaan jossa ihana brittilääkäri Robin jo ensi keskustelun jälkeen totesi syynä kaikella todennäköisyydellä olevan lavantaudin. Morsian lavantaudissa ja maassa yleislakko. Voiko enää huonommaksi kääntyä? No voi. Morsiusneidon iskias paheni häiden aaton iltana niin pahaksi että keskiyön kotilääkityksen epäonnistuttua kiikutimme itkevän ja kipuilvevan VIrven samaiseen sairaalaan samaisen birttilekurin hoivaan ja tajunnan poistavan lääkityksen avulla Virve lopulta sai nukuttua sairaalassa yhden yön. Hääjuhlat jäivät väliin mutta tänään saatiin neito kotimatkalle. Toivottavasti lääkärin antamat pilleripussukat riittävät takaamaan mahdollisimman kivuttoman kotimatkan. Tosin Finnair ei tunnu olevan yhteistyössä sairaiden kanssa. Kun yritimme selvittää onko mahdollisuutta siirtyä bisnes luokkaan sairauden perusteella ilmoitettiin Finskiltä sen maksavan 1500 euroa. Vaivaiset. Ja vakuutusyhtiön viikonlopputyöntekijä ei osannut sanoa korvaako vakuutus sen. Kyllä taas finskin pisteet laskivat.

Mutta tästä ei kai voi enää mennä kuin ylöspäin. Hääjuhlat onnistuivat lakosta huolimatta. Hotellimme kattoterassi täyttyi paikallisista ja suomalaisista vieraista ja roksi virtasi ja sarangi soi. Videoklippejä tulossa. Yön pimetessä yksi Nepalin tutuistamme, jo vanhempi herra, oli sammunut pöydän ääreen ja Kishan ja Antti joutuivat taluttamaan tämän kotiin miehen itkiessä vaimon perään, hakkuessa Kishania pahaksi ja pussaillessa Anttia poskelle. Kaikkea se roski saakin aikaan.

Lauantai aamuna sitten tosiaan lakko ohi ja normaali arki palasi nopeasti uomiinsa. Tavallinen kanssa ei enää halunnut toimia yhteistyössä maojen kanssa kun elämä hankaloitui liikaa. KAthamndun ulkopuolella jouduttiin heittämään roskiin vihanneksia ja maitoa jotka normaalisti myytäisiin pääkaupunkiin mutta nyt liikenteen sulkeutumisen takia se oli mahdotonta. KAthmandussa taas alkoi ruoka loppua. Rauhanmarssilla vaadittiin lakon loppumista ja tavallisen kansan ymmärtämistä. Onhan se aika hurjaa, että maoistit muun kansan kustannuksella ajavat omaa asiaansa, oli se syy hyvä tai huono. Jos he kaipaavat kannatusta ei kannattane antaa muiden kärsiä. Uhkailemalla se onnistui. Jos kauppa on auki se 1) hajoitetaan ja 2) liikkeeltä vaaditaan suuria summia rahaa Maojen ja vastarinnan kannattamiseksi. Nyt kadut ovat täyttyneet autoista, ja kauppiaat huutavat perään entistäkin enemmän kun viikon ajan ei kauppaa ole voinut käydä. Maoisti johtaja Prachanda on antanut hallitukselle nyt 48 tuntia aikaa tehdä tärkeitä päätöksiä tai "maoistien toiminta jatkuu".

Nyt kuitenkin nautimme toistaiseksi vapaudesta liikkua ja syödä ihan missä huvittaa. Varautua ehkä pitää siihen, että lakot tai mielenosoitukset jatkuvat. Mutta ottaahan se aikansa, että järjestys maahan saadaan aikaan. Sitä odotellessa.

Poropaistia ja vappumarsseja

Päivät Kathmandussa vierivät omaan tahtiinsa. Tutuilla kaduilla ja kulmilla pyöritään. Aamukahvit Gaiassa niin kuin ennenkin, teetä ja nuudeleita Kishanin kanssa Namao Buddhassa ja illalla dahl bhatia tai silloin tällöin jotain hintavampaa vanhoissa hyväksi todetuissa paikoissa. Välillä kuljetaan kujia ja katuja pitkin kierrellen. Katupojatkin on tullut tervehdittyä ja kyllä nuo liimahuurunsa takaa osa vielä minutkin tunnisti. Sen verran pitkiä aikoja tuli kulmilla heidän kanssaan istuttua.

Eilen teimme retken Heidin ja Manojin kanssa Katmandun laitamille vuorenrinteeseen jossa saksalaisten rahoittamalla lastenkodilla, Kinderhausilla, vapaaehtoilee suomalaispariskunta. Retki osoittautui melkoiseksi seikkailuksi. Tarkoituksena oli lähteä liikkeelle jo hyvissä ajoin, mutta lopulta olimme minibussin kyydissä vasta neljän aikaa iltapäivällä. Taivas oli uhkaavan tumma ja viima kävi, sade tulossa. Juuri kun pääsimme sisään bussiin rankkasade alkoikin. Olimme kiitollisia ajoituksesta, ettemme kastuneet. Mutta mutta, mehän olemme siis Nepalissa. Ei aikaakaan kun aloin tuntea selässäni vesivanan. Istuimme takapenkeillä, ja kas kummaa ei auton takaovessa ollut lainkaan tiivisteitä. Niinpä sade iloisesti lorotteli sisään ja meidän selkäämme. Eräs ystävällinen naishenkilö edestämme antoi hieman risaisen sateenvarjon suojaksemme ja siellä istuimme turvallisesti sisällä autossa sateenvarjon alla sadetta paossa. Asia ei kyllä tuntunut huvittavan läheskään yhtä paljoa paikallisia kuin meitä Suomineitoja.

Matkaa oli hurjat 10 kilometriä ja perille päästiin jo 1,5 tunnin kuluttua sillä auto tietenkin jumiutui liikenneruuhkiin. Vuorenrinteessä olevalle talolle kipusimme Manojin opastamana hieman kiertopolkua, ei tosin oiko-sellaista. Peltojen halki pääsimme kuitenkin perille vuorenrinteen pieneen kotiin jonka alapuolella 60 lapsen lastenkoti sijaitsi. Ilma oli huomattavasti viileämpi kuin alhaalla isossa kaupungissa, pitkähihaista paitaa tuli ikävä vaikka päivälämpötila olikin ollut +31 c. Isäntäpari kokkasi Manojille maistiaisiksi suomesta saamaansa poronlihaa ja perunamuusia puolukkahillolla. Jälkiruoaksi salmiakkia, samalla kun me ihastelimme hiljaisuutta ympärillä sateen ropistessa terassin kattoon. Ruoka maistui ja viileä ilma teki hyvää kaupungin pölyn ja kuumuuden jälkeen.

Illan pimetessä sade jatkoi ropinaansa. Pohdimme jo yöksi jäämistä kun kylmyys ei kovin houkuttanut lähtemään talsimaan polkuja pitkin mutaisessa maastossa kohti kylän keskustaa josta taksin voisi napata. Isäntäparilla sattui kuitenkin olemaan tallessa paikallisen taksikuskin puhelinnumero ja hetken aikaa puhelimessa Nepaliksi asiaa selviteltyään Manoj sai kuskin suostumaan vielä ilta-aikaan viemään meidät keskustaan. Taksia ei kuitenkaan kuulunut. soittelimme sen perään ja kuski pyysi josko voimme hiukan matkaa kulkea tietä alaspäin. Kun lopulta löysimme taksin, oli se jumittunut mutaan joksi hiekka tie oli muuttunut kovan sateen johdosta. Manoj urheasti avusti kuskiparkaa ja auto nousikin mutavellistä. Seuraavana ongelmana oli puhjennut rengas joka tosin yllättävän nopeasti vaihtui uuteen minun toimiessa valonheittimenä. Lopulta pääsimme matkaan ja vain parin pienen pysähdyksen jälkeen yllättävän nopeasti illan myötä tyhjentyneitä katuja pitkin kotiin lämpimään.

Tämä päivä onkin mennyt päivitellessä uutisia. Tänään työväenpäivänä on mielenosoituksia ja sen jälkeen alkaa lakko jonka kestosta ei voi tietää. Puoli päivää, kaksi päivää, viikko...kukaan ei tiedä. Maoistit sanoo että niin kauan että vatmuksiin suostutaan ja muut sanoo että sitten armeija tulee kehiin jos eivät luovuta... Siis Nepal. En ole ehtinyt olla täällä edes viikkoa ja jo lakkoillaan. Banda (lakko) päivinä yleensä niin meluisa ja savuisa Katmandu on tyhjää täynnä ja joka puoti ja ravintola kiinni. No onnekseni kuulin tänään että a) hotellilta riittänee meille ruokaa joksikin aikaa ja b) hotellin omistaja juuri kertoi minulle naapurissa olevan hienon hotellin langattoman nettiyhteyden salasanan joten pääsen päivittelemään tänne omastakin huoneesta. Eläköön kannettava tietokone. Huoneessa odottaa myös säkillinen pähkinöitä ja keksejä, kasa laittomia elokuvakopioita ja vesipullo arsenaali joten olkaa hyvä vaan ja lakkoilkaa. Kunhan ette tapa toisianne. Lakon syynä lienee sama vanha tuttu, pääministerin pitäisi erota että saisimme taas uuden hallituksen. Ja sen pe.rustuslain. Eiköhän sitä juuri vuosi sitten täällä ollessani pohdittu, ja samasta syystä lakkoiltu

Että näin meillä meillä Nepalissa vappuillaan. Mites teillä?