MIelenrauhaa

Hääjuhlien jälkeen ja hyvästeltyäni Suomea katsomaan lähteneet Heidin ja Manojin oli aika suunnata pois kaupungista. Hellepäivän ohjelmanumerona olikin bussimatka maalle, Dumreen Kishanin kotikylään Bansariin. Matka pikkubussin etupenkillä paahtavan auringon alla oli hikistä puuhaa, mutta se kannatti . Perillä odotti tuttu kylä pikku savimajoineen ja tervetulo halaus Kishanin äidiltä jonka jo kerran olinkin tavannut vuosi sitten.

Bansarin kylän hiljaisuus ja rauha ovat juuri oikeaa lääkettä Katmandun kaaoksen tuomalle päänkiristykselle jota ei oikeastaan edes huomaa ennen kuin sieltä poistuu. Katmandun kadut täyttää iltaisin auton torvien tööttäys ja kaaos, kylällä iltaisin ainoat äänet ihmisten keskustelujen lisäksi on sirkkojen siritys. Päivisin vuohet määkivät ja kanat kotkottavat. Ympäriltä kuuluu myös tasainen puun nakutus kun perheen isät raketavat sarangeja, niitä viulun omaisia soittimia joilla kansanmusiikkia soitellaan. Jossain vaiheessa alkaa keittiöstä kuulua tasainen rannerenkaiden kilinä ja kiven hankaus kiveä vasten kun vaimot jauhavat chiliä ja mausteita dahl bhatia varten.

Päivät alkavat kukonlaulun aikaan saaman aamuherätyksen (viiden ja kuuden välillä)ja sen jälkeen kävelyllä Kishanin äidin kanssa teetuvalle jossa savunmakuista maitoteetä ja kananmunaa, kylän naisten pitäessä ”meetingiä” lähtien tomaattien päivän hinnasta edellisen illan kiistaan ja kaupungissa olevien aviomiesten toimiin. Ennen ja jälkeen koulun kylän lapset kokoontuvat ympärille leikittämään ja ihmettelemään. Lauletaan, leikitään ja kuljetaan talolta toiselle. Kaksi kertaa päivässä riisi-dahl-kasvis annos riittää ravinnoksi. Parina ensimmäisenä iltana äidin kanssa riisiviini hörpytkin tuli otettua.

Päivät ovat hiljaisia kävelylenkkejä ja istuskelua, ihan vain ihmetellessä rauhaa. Kauppareissulla ruokaostoksilla käydessä ei kannata olla turhan tarkka vegaani. Samaan muovipussiin päätyvät tomaatit, sipulit ja perunat ja niiden päälle koko päivän kuuman auringon alla seisseet kuolleen kypsentämättömän kanan viipaleet. Lautasella kasvisruoka tarjoillaan kyllä kasvissyöjälle erikseen mutta pannuja ja patoja ei ole turhan monia joten kaikella todennäköisyydellä paistoöljykin on sama. Hyvältä ne maistuivat kuitenkin ja vatsakin toimi paremmin kuin pääkaupungissa.

Koulun jälkeen pojat nakuttavat puuta ja harjoittelevat sarangin valmistusta osaavampien johdolla ja tytöt leikkivät toisaalla, harjaavat ja letittävät toistensa hiuksia ja lakkaavat kynsiä. Tosin jälkimmäisestä pojatkin innostuivat ja niinpä pian on jokaisella kylän lapsella pinkin-ruskean-punaisen kirjavat sormet ja varpaat. Lakanpoistoaineelle oli käyttöä. Vuohet määkivät nälkäänsä ja niille haetaan viidakosta ruokaa samalla kun etsitään katkenneita puunoksia polttopuuksi. Sille reissulle valkoinen nainenkin kelpuutettiin, muuten sai istua persuksillaan eikä edes omaa lautasta saati omaa selkää saanut pestä. Se selänpesu oli sekin seikkailu. Kylän yleisellä pesupaikalla pienen kävelymatkan päässä, kangaskaistale ympärillä. Samalla saippuapalalla pestiin niin kroppa kuin päivän vaatteetkin vaikkei se vaatteille ollutkaan tarkoitettu. Aluksi paikalla oli vain äiti ja muutama pikkutyttö mutta pian tietenkin muutama nuorimies saapui paikalle katsastamaan kuinka valkoinen nainen pestään. Mitään en osannut tehdä, tai sitten saanut tehdä koska kaikelle on vain yksi tapa, Bansarin tapa.

Naiset ovat ahkeria. Kantavat vettä kaivolta (välillä kovinkin kaukana kun lähikaivosta ei vettä saa), laittavat ruokaa, pyykkäävät, kantavat pikkulapsia, laittavat savimajan lattiaan lisää savea ja hakevat vuohille ruokaa. Jo pienet tytötkin toimivat apuna kantaen saavikaupalla vettä lanteillaan. Pyykkäävät omat vaatteensakin. Siinä oppimista meille lintukodossa suomessa asuneille jotka eivät kotitöitä oikein osaa tehdä. Ja no, tekee ne miehetkin ja pojat.

Päivien kuumuutta helpottivat päiväunet varjoisassa huoneessa ja iltojen sadekuurot. Eräänä iltana kyseessä tosin ei ollut kuuro sillä tuuli kävi hurjana paiskoen viidakon puita matalaksi ja kiskoen mukaansa kaiken vähänkin irtonaisen terassilta. Sateen jälkeen kuitenkin kaikki olivat riemuissaan, tiedossa hyvä uni kun ilma kylmeni. Ja sateen jälkeen taivaan täytti tähtimeri.

Vierailun viimeiseen päivään kuului kyllä jännitysnäytelmää kerrakseen. Ensin päivällä alkoi kuulua valtava huuto mäen alalaidalta kun nainen huusi ja raivosi jollekin miehelle. Kiljuminen herätti päiväunilla olleet kyläläiset ja kilvan rinnettä alas riitaa seuraamaan rynnättiin. Syy ei oikein minulle koskaan selvinnyt mutta kaiketi mies oli läpsäissyt naisen lasta syystä tai toisesta. Illalla taasen sain ihmetellä kun juuri sillä hetkellä kun sähköt menivät poikki alkoi heti viereisestä talostamme kuulua valtava huuto. Sisään oli mennyt käärme. Iso musta sellainen. Kuulemma ”danger one”. Meidänkin terassillamme istuneet ryntäsivät taloon keppien ja taskulamppujen kera ja hirveän huudon saattelemana sai vieras vain ihmetellä omalta terassilta kun varjot paljastivat hurjan tappelunujakan jossa kepit heiluivat ja miehet karjuivat. Saivat hengiltä sen otus raukan, mitä eksyi väärään paikaan. Onneksi huomasivat nopeasti, ettei talon kolme-vuotias Mandeep poika osunut käärmettä vastaan ensimmäisenä. Illan lopuksi vielä tietokoneeltani nepalilaista elokuvaa koko kylän lapsilauman kanssa katsoessamme tuli toisen naapuritalon äiti räyhmään jotain. Tämän kiistan aihekin selviisi lopulta. Joku oli kehdannut väittää että hänen nuori poikansa polttaa hasista. Tunnin verran mentyäni levolle nainen vielä jaksoi haastaa omalta terassiltaan joidenkin naapureiden vastaillessa (puolesta vai vastaan, kuka tietää?).

Paluu matka alkoi, tytöt halusivat välttämättä minut kalpeanaaman meikata mustalla kajalilla ja vaalenpunaisella tikalla otsaan. Bussimatkakin onnistui tälläkin kertaa lähes pysähdyksettä (jo kaksi bussimatkaa Nepalissa ilman suurempia odotteluja, jännää!). Paluu Katmanduun oli samalla utopistinen ja tuttu ja turvallinen. Kuin olisi kotiin palannut. Kyllä se hiljaisuus ja rauha muutaman päivän mielenrauhaakin antavat tämän tööttäyksen keskelle.