Tavaksi on tullut, etta vietan joka toisen joulun kaukomailla. Tana vuonna oli jo toistamiseen vuorossa Kolkata, Intia. Kaksi vuotta sitten vapaaehtoilin Aiti Teresalla ja tana vuonna "omassa projektissa" Responsible Charitylla. Jopa jouluseurani on sama kuin kaksi vuotta sitten Kuubalainen Ameriikan mantereella asustava Hemley.
Jouluhan ei ole mikaan perinteinen juhla taalla hindu ja muslimi enemmistoisessa Intiassa. Mutta suurkaupungeissa jouluntuloa ei voi olla huomaamatta. VArikkaat valot ja kimallenauhat kun killuvat joka toisen kaupan seinilla ja katoissa ja ihmisen kokoisia joulupukki nukkeja on jonoissa kaduilla myytavana. Nain yhden riksan kyydissakin joten kauppa kay. Marketeilla riittaa melsketta kun lahja ja ruokavuoria ostetaan. Mutta taitavat olla vain rikkaat paikalliset jotka syovat luumukakkua ja kalkkunaa (kylla...lauma elavia kalkkunoita tepastelli marketin kyljessa odottaen syojaansa...). Ja ostavat muovikraasaa lannen tapaan.
Tana vuonna vilinaa ja vilsketta sitten riittikin. Olimme jo aiemmin pohtineet etta jouluna voisi keksia jotain erikoista ja erikoinen muodostui joulujuhlaksi slummissa. Yksi paiva meni suunnittelussa niin meidan kesken ja myohemmin pohtimalla yhdessa perheen paiden (tassa tapauksessa aitien) kanssa miten monta kiloa perunaa, riisia ja kanaa tarvitaan ja montako pulloa ruusuvetta, montako grammaa masalaa ja montako kappaletta kananmunaa tarvitaan kun ruokitaan noin 100 slumminasukasta ja muutama valkoinen naama siihen paalle. Tuloksena oli 25 kiloa kanaa, 20 kiloa perunaa, 20 kiloa riisia, muutama sata grammaa mausteita, pari litraa ruusuvetta ja maitoa, kilokaupalla tomaattia ja kurkkua ja limea, sipulia (jonka kilohinta muuten juuri viimeviikon lehtitietojen mukaan kolminkertaistui huonon sadon takia), valkosipulia, inkivaaria....lista oli pitka kuin mika. Hinta tarkitus omilla nurkillamme kertoi etta koko aterian yhteishinnaksi tulisi noin 100 euroa. Euro per naama kanabiryania. Illalla lahdimme viela hullunmyllylta tuntuvalle marketille hankkimaan leluja lahjaksi lapsosille.
Ilta olikin sitten pyhitetty ihan vain ihanille itsellemme. Suuntana oli jo parin vuoden takainen jouluillallispaikka Oh Calcutta! Bengalilaista herkkuruokaa kaupungin yhdessa kalleimmista ruokaloista. Matkassa Hemley (joka oli mukana myos toissavuonna) seka ruotsalainen Chandra ja tulkkimme 14-vuotias Roshni. Roshnille kerta lieni ensimmainen tallaisessa hienostopaikassa silla tuntui valilla etta han oli kuin Julia Roberts Pretty Womanissa kun Richard Gere vie hanet ensikertaa illalliselle. Alkudrinkiksi caipiroska. Alkupaloiksi perunaa sinappikastikkeessa seka naan leipaa, minttukastiketta ja ananasjogurttikastiktta (ja kanansyojille tandoorikanaa), sitten kalaa kypsytettyna bambulehden sisalla seka toista kalaa tomaattikastikkeessa, jalkiruoaksi viela paikallista tuorejuustoherkkua ja jaateloa. Tietenkin ruoan kanssa piti maistella argentiinalaista punaviinia ja ravintola tarjosi meille viela pullon kuohuviinia! Hinnaksi tuli n. 30 euroa per naama. Hintavaa, kun yleensa tulee maksettua nuudelikasvislautasesta n. 30 eurosenttia.
Seuraavana aamuna pieni vasymys toki painoi mutta silti rohkea joukkomme (mukana: Suomi, Ruotsi, USA, Espanja, Ranska, Kuuba, Australia, Intia) jaksoi nousta ja lahtea matkaan lahjakassien, joulukoristeiden ja musiikin kera. Suuntana oli siis slummi. Vaki siella jo odottikin ja halauksien ja poskisuudelmien kautta olimme tervetulleet tahan juhlaan. (Kosk moni vapaaehtoinen tassa projektissa on aikanaan ollut espanjalainen ei naita intialaisia lainkaan kammoksuta antaa poskisuudelmia. ) Kimallenauhat laitettiin kulkemaan pitkin kapeaa kujaa hokkeleiden valilla, uudet hindipop laulut soivat ja naiset pilkkoivat vihanneksia samalla kun palkattu kokki hammensi masalaperunoita valtaisassa pannussa talojen takana. Lapset hyppivat ja halivat. Olipahan mukana myos laakarimme Celine joten muutama terveysasiakin tuli hoidettua. Teeta juotiin ruokaa odotellessa ja vierailtiin yhdessa sun toisessa talossa. Ruoan tuoksu alkoi kiemurrella ilmassa kun kanapaistui masalakastikkeessa ja biryani riisi sai oman makunsa ruusuvedesta, cashewpahkinoista ja mausteista. Uusia ystavyyksia solmitiin, etenkin intialaistytto Roshni sai paljon kavereita slummin nuorista tytoista. Lieni yhteinen kieli ja kiinnostuksen kohteet (lue pojat) hyvinkin yhdistava tekija.
Ruoka maistui makoisalta ja sen jalkeen olikin lahjojen jaon paikka. Muovikassit pursusivat hammastahnoja, shampoita mutta myos leluja kaikille. Ja kiitollisina nama otetiin vastaan. Joskin joudumme viettamaan varmasti paivan jos toisenkin opettamalla peleja lapsille (ja miksei aikuisillekin).
Vasynty joukkomme paasi lopulta lahtemaan kun ilta oli jo pimenemassa kuuden kieppeilla. VAikka emme suuria tehneet imi paiva mehut joka ikisesta. Istuimme iltaa kaverimme Akashin kaupalla ja kukin vain valahati omaan nurkkaansa torkkumaan. Illan tosin kruunasi Fazerin sininen jota Chandra oli ystavallisesti kantanut minulle Ruotsista saakka!
Kovin kansainvalinen joulu siis, ja varmasti ikimuistettava :)
sunnuntai 26. joulukuuta 2010
perjantai 17. joulukuuta 2010
Vastuullista auttamista
Jarjestoja on Intiassa ja Nepalissa kuin parhaana sienivuotena kanttarelleja sateen jalkeen. Ne kukoistavat ja loistavat jokapuolella. Mutta niinkuin sienienkin kohdalla, madot toisinaan syovat parhaat palat eika sienen laatuun voi enaa luottaa. Toinen jarjesto vetaa rahaa valista niin etteivat avun kohteet nae penniakaan, toisilla nuo rahay menevat paaosin kuluihin...toiset eivat vaan tieda mita tehda vaikka haluaisivat. Toisista ei voi tietaa ovatko hyvalla vai pahalla asialla kun ulkoa nayttaa hyvalta mutta kun tekee tupatarkastuksen, mataa ja matoja on taynna.
Nyt on vireilla jarjesto joka ainakin pyrkii parhaimpaansa. Responsible Charity on tuttavani Hemleyn aloittama. Jokainen dollari (euro, rupia mika vaan) joka lahjoitetaan, raportoidaan sivuilla ja kerrotaan lyhyesti kuvineen miten raha on kaytetty. Myos kulut ilmoitetaan (kuten nyt PayPalin valitysmaksut ja niin edelleen). Rahat viedaan perille kadesta pitaen. Eli kun tarve jossain on, tililta nostetaan se summa ja apu viedaan perille. Ja monelle kovin tarkea seikka : jarjestoon taysin uskonollisesti ja poliittisesti sitoutumaton.
Juuri nyt Responsible Charity toimii Kolkatassa jossa minakin paivani vietan. Avustamme eraan slummin 10 perhetta. Espanjalainen Arturo loysi perheet ihan sattumalta kun vapaaehtoili Aiti Teresan kodilla joka on aivan slummin naapurissa. Aiti teresan sisarilta ei apua talle slummille ollut loytynyt ja Arturo tapasi pahasti haavoilla olevan lapsen tien varrella ja alkoi hoitaa tata. Pikkuhiljaa perheita tuli lisaa, kun luotto kasvoi.
Taman viikon avustustoimia ovat olleet mm. maidon jakelu, uusia vaatteita ja peittoja, laakarin tarkastuksia mahdollisen tuberkuloosin varalta. Eraalle viimeisillaan raskaana olevalle naiselle palkattiin synnytyslaakari ja terve pieni poika vauva tuli maailmaan. Tanaan ravasimme marketilla ostamassa vauvatarvikkeita kun yksi ystavallinen taho lahjoitti riittavasti rahaa siihen. Pari lasta loysi koulupaikan ja heille on ostettu reppuja, uniformuja ja koulukirjoja. Yhdelle perheelle ostamme marketilta omenoita joita perheen aiti kay jalleenmyymassa saaden kaiken tuoton itselleen. Tarkoituksena on ajan kanssa opettaa perheet omavaraisiksi ja autonomisiksi toimijoiksi.
Huomenna viemme kaikki lapset retkelle. Joulua olisi tarkoitus jarjestaa suuret syomingit vaikka perheet kylla juuri nyt ovat kaikki muslimitaustaisia. Paistettu kana maistuu kuitenkin kaikille, nautittiin se minka juhlan hengessa tahansa. Paria kotia ollaan korjaamassa. Yhdesta vuotaa katto (muovipressu johon on tullut reika), toisessa ei ole kunnon lattiaa vaan maankamara hoitaa sita pestia. Samaisessa talossa on vain puoliseinaa muovipressua ja tuuli puhaltaa lapi talon jossa kroonisesti keuhkosairas poika asustaa. Yhden talon seinasta meni eilen lapi juoppomies, katkaisten yhden kantavista elementeista.
Tuntuu hyvalta toimia suoraan ja nahda avun todella toimivan. KUn suurissa jarjestoissa idea ehka joskus vahan katoaa, tama on kovin kovin konkreettista. Onhan tama toki viela pienella skaalalla, mutta pienikin apu voi tuoda suurta. Jos yhden ihmisen elama parenee alkaa se vaikuttaa ymparistoon. Kun nama lapset nyt paasevat kouluun ja oppivat luku- ja kirjoitustaidon on heidan elamansa jo paljon laadukakampaa. Sukupolvien paasta ties missa heidan perheensa jo ovatkaan!
Niin pienilla summilla voi saada isoa aikaan. Vaikkapa 10 eurolla voi maksaa slummin laheisessa koulussa vuoden opinnot ja saanee silla viela osan kirjoista ja muista tarvikkeistakin. 2 eurolla 9 henkinen perhe saa riittavasti omenoita jalleen myytavaksi etta saa paivan kahden ruoat.
Taalla lisaa jos et edellisen postin linkista siella kaynyt: www.responsiblecharity.org
Nyt on vireilla jarjesto joka ainakin pyrkii parhaimpaansa. Responsible Charity on tuttavani Hemleyn aloittama. Jokainen dollari (euro, rupia mika vaan) joka lahjoitetaan, raportoidaan sivuilla ja kerrotaan lyhyesti kuvineen miten raha on kaytetty. Myos kulut ilmoitetaan (kuten nyt PayPalin valitysmaksut ja niin edelleen). Rahat viedaan perille kadesta pitaen. Eli kun tarve jossain on, tililta nostetaan se summa ja apu viedaan perille. Ja monelle kovin tarkea seikka : jarjestoon taysin uskonollisesti ja poliittisesti sitoutumaton.
Juuri nyt Responsible Charity toimii Kolkatassa jossa minakin paivani vietan. Avustamme eraan slummin 10 perhetta. Espanjalainen Arturo loysi perheet ihan sattumalta kun vapaaehtoili Aiti Teresan kodilla joka on aivan slummin naapurissa. Aiti teresan sisarilta ei apua talle slummille ollut loytynyt ja Arturo tapasi pahasti haavoilla olevan lapsen tien varrella ja alkoi hoitaa tata. Pikkuhiljaa perheita tuli lisaa, kun luotto kasvoi.
Taman viikon avustustoimia ovat olleet mm. maidon jakelu, uusia vaatteita ja peittoja, laakarin tarkastuksia mahdollisen tuberkuloosin varalta. Eraalle viimeisillaan raskaana olevalle naiselle palkattiin synnytyslaakari ja terve pieni poika vauva tuli maailmaan. Tanaan ravasimme marketilla ostamassa vauvatarvikkeita kun yksi ystavallinen taho lahjoitti riittavasti rahaa siihen. Pari lasta loysi koulupaikan ja heille on ostettu reppuja, uniformuja ja koulukirjoja. Yhdelle perheelle ostamme marketilta omenoita joita perheen aiti kay jalleenmyymassa saaden kaiken tuoton itselleen. Tarkoituksena on ajan kanssa opettaa perheet omavaraisiksi ja autonomisiksi toimijoiksi.
Huomenna viemme kaikki lapset retkelle. Joulua olisi tarkoitus jarjestaa suuret syomingit vaikka perheet kylla juuri nyt ovat kaikki muslimitaustaisia. Paistettu kana maistuu kuitenkin kaikille, nautittiin se minka juhlan hengessa tahansa. Paria kotia ollaan korjaamassa. Yhdesta vuotaa katto (muovipressu johon on tullut reika), toisessa ei ole kunnon lattiaa vaan maankamara hoitaa sita pestia. Samaisessa talossa on vain puoliseinaa muovipressua ja tuuli puhaltaa lapi talon jossa kroonisesti keuhkosairas poika asustaa. Yhden talon seinasta meni eilen lapi juoppomies, katkaisten yhden kantavista elementeista.
Tuntuu hyvalta toimia suoraan ja nahda avun todella toimivan. KUn suurissa jarjestoissa idea ehka joskus vahan katoaa, tama on kovin kovin konkreettista. Onhan tama toki viela pienella skaalalla, mutta pienikin apu voi tuoda suurta. Jos yhden ihmisen elama parenee alkaa se vaikuttaa ymparistoon. Kun nama lapset nyt paasevat kouluun ja oppivat luku- ja kirjoitustaidon on heidan elamansa jo paljon laadukakampaa. Sukupolvien paasta ties missa heidan perheensa jo ovatkaan!
Niin pienilla summilla voi saada isoa aikaan. Vaikkapa 10 eurolla voi maksaa slummin laheisessa koulussa vuoden opinnot ja saanee silla viela osan kirjoista ja muista tarvikkeistakin. 2 eurolla 9 henkinen perhe saa riittavasti omenoita jalleen myytavaksi etta saa paivan kahden ruoat.
Taalla lisaa jos et edellisen postin linkista siella kaynyt: www.responsiblecharity.org
tiistai 14. joulukuuta 2010
Suuntana Ilon Kaupunki
Edellisena yona ei oikein tullut nukuttua. Oli aika siirtya Katmandunkodista Kalkutankotiin. Bussimatka Katmandusta Intian rajalle venyi yllatys yllatys taas ihan omiin mittoihinsa. Lahto jo itsessaan otti aikaa ja paikallisbussin tapaan joka toinen minuutti oli pysahdyttava ja poimittava matkaan ihmisia tien varsilta. Taalla ei aikatauluja tunneta (no ehka turistibusseilla on lahtoaika, mutta ei muuten) joten bussi kulkee vain kun se on taysi, silla ei ole valia etta muut odottavat. Tietenkin bussimatkan aikana oli rengasrikkoja 1 kpl ja muu tekninen vika 1 kpl joten pari ylimaaraista pysahdysta on tosiasia.
Sitten kun tuntuu etta vihdoin mennaan hyvaa vauhtia, ja etta perille voisi paasta ennen pimeaa TOMPS, pysahdytaan kuin seinaan. Ja sen seinan nimi on Ruuhka. Talla kertaa liikenteen esteena ei ole rikkoutunut bussi tai kaatunut rekkalasti vaan mielenosoitus. Pari paivaa aiemmin taman tien varrella oli sattunut jonkinlainen onnettomuus joka oli vaatinut kuolonuhrinkin. Nyt kylalaiset vaativat oikeutta ja korvauksia ja syyllisia tuomion eteen. Niinpa he osoittavat mieltaan sulkemalla kaiken liikenteen kunnes lupaukset syyllisten kiinniotoista ja korvauksista saapuvat. Pimea ehti kuitenkin laskeutua ennen kuin neljan tunnin odottelun jalkeen mielenosoittajat poistuivat paikalta taman paivan osalta. Jotain hyvaakin tasta seisoskelusta tosin seurasi, kun paasin treenaamaan nepalinkielen taitojani, kun kanssamatkustajista kukaan ei osannut englantia. Ihan hyvin se meni, niinkin hyvin etta muut luulivat minun osaavaan taysin koko kielen. Ja johan sita alkoi vauhti kiihtya kun matkaan paasimme. Bussipojat koittivt ottaa menetetyn ajan takaisin, vaikkakin pakollisesta tee- ja riisipysahdyksesta ei teitenkaan luovuttu.
Kun lopulta joskus yhdentoista maissa illalla paasimme perille oli tietenkin pilkkopimeaa ja kaikki paikat kiinni. Bussipojat pitivat lupauksestaan kiinni ja koittivat loytaa minulle majataloa mutta ensimmainen sanoi etta huoneita ei ole ja seuraavan halpa hinta oli 12 euroa. Koska minulla oli aikaa nukkua vain noin 5 tuntia totesin sen olevan liian kallis. Ulos mentyani poliisit ja bussipojat ja kalliin hotellin tyontekija yhdessa miettivat etta mitas nyt sitten. Sanoin, etta voin menna rajalle odottelemaan niin kuin edellisvuonna mutta se ei kelvannut. Niinpa yksi paikallinen mopomies kuljetteli minua ympariinsa pysahdellen tuttujen majatalojen luona kyselemassa mutta kaikialla tarjottiin eioota. Saattoivat myos olla laiskoja myohaisen ajankohdan johdosta. Niinpa palasimme kalliille hotellille pohtiaman etta mitas nyt sitten. Tuo samainen kilttityontekija joka jo aiemmin oli paivitellyt kohtaloani sanoi, etta voin istua hotellin aulassa aamuun saakka. Istuin alas ja vasymys ja edellisen yon unettomuus ja koko paivan kestanyt matkustaminen veti veronsa ja tippa tuli linssiin. en tieda yhtaan miksi. Naisen kyynelissa piilee voimaa. Se saikaytti niin mopomiehen kuin hotellipojan joka lopulta sai pomonsa suostumaan siihen, etta sain huoneen 6 euron hintaan. Huone ei ollut kovin kummoinen, mutta pehmea sanky oli kutsuva. Hotellipoika tuli yllattaen viela koputtamaan oveeni suuren ruokamaaran kera ja sanoi, etta olet varmaan nalkainen ja han haluaa jakaa oman illallisensa kanssani. Rahaa ei kuulema saa maksaa naista tarjoiluista. Ruoka oli herkullista pohjoisintialaista paneeria, riisia, chapatia ja dahlia. Ruoat olivat selkeasti laadukkaita, joten lienivat alakerran ravintolan buffeesta peraisin. Keskustelimme siita kuinka pieni maa Nepal on mutta kuinka suuria sen ihmiset olivat. Kiittelin kovasti avusta ja siita, mtien hieno paikka Nepal on. Tama todella kertoo siita, miten mahtavia ihmisia nama suloiset nepalinkasvatit ovat!
Maha taynna lampimassa huoneessa uni maistuikin aamu kuuteen saakka kun oli aika lahtea seikkailemaan rajalle, suunatana juna-asema. rajamuodllisuudet sujuivat ongelmitta, mita nyt Nepalin puolella huomasivat etta olin paivan myohassa (en kai mina nyt tuota lakkoa voinut siirtaa...) Niinpa pyorariksan avustuksella paasin Intian puolen juna-asemalle ajoissa nauttimaan teeta odotellessani junaa saapuvaksi ja lahtevaksi. Mutta odottaa sitten sainkin, silla pian tulee kuulutus "Juna numero 3022 Kolkatasta Raksauliin on myohassa.....3,5 tuntia". Yllatys yllatys. Juna joka oli saapumassa maaranpaastani lahteakseen tunnin kuluttua takaisin on myohassa. Voi miten liikenne taalla on sujuvaa. Lopulta juna saapui asemalle 4,5 tuntia myohassa ja asemalle kasaantuneet ihmiset paasivat lastautumaan. Muistuttakaa minua tasta myohastymisesta kun kiroan Vr:aa sen ollessa seuraavan kerran myohassa 10 minuuttia....Tietenkin lahtoselvittelyssa kesti ja kesti kun ensin piti junasta purkaa kaikki lasti ja sitten ladata uudet tavarat sisaan. Tama juna kun kuljettaa tavaraa Intian ja Nepalin valilla, sita ei ihan vahan olekaan. Paastiin sita lopulta matkaankin vain viisi tuntia myohassa. Odottelu ja unettomuus vetivat veronsa ja tama tytto nukkui melkein koko 22 tunnin matkan. Vahan ehdin katsella toki maisemiakin. Ruskean vihrean maiseman rikkoi vain valilla sateenkaarilaiskat, kun naiset kirjavine sareineen hoitivat askareitaan kylissa. Ja illalla kirkkanpunainen aurinko maalasi maiseman kauniiksi!
Ja niin sita paastiin seuraavana paivana perille vain kuusi tuntia aikataulusta jaljessa. Matka keltaisessa taksissa tuttujen maisemien lapi toi hymyn huulille. Perille paastya tuttuun majataloon ja tervehtien lapi niin paikalliset kuin muutamat muutkin. Taalla seuraava kuukausi tehden tata:
Sitten kun tuntuu etta vihdoin mennaan hyvaa vauhtia, ja etta perille voisi paasta ennen pimeaa TOMPS, pysahdytaan kuin seinaan. Ja sen seinan nimi on Ruuhka. Talla kertaa liikenteen esteena ei ole rikkoutunut bussi tai kaatunut rekkalasti vaan mielenosoitus. Pari paivaa aiemmin taman tien varrella oli sattunut jonkinlainen onnettomuus joka oli vaatinut kuolonuhrinkin. Nyt kylalaiset vaativat oikeutta ja korvauksia ja syyllisia tuomion eteen. Niinpa he osoittavat mieltaan sulkemalla kaiken liikenteen kunnes lupaukset syyllisten kiinniotoista ja korvauksista saapuvat. Pimea ehti kuitenkin laskeutua ennen kuin neljan tunnin odottelun jalkeen mielenosoittajat poistuivat paikalta taman paivan osalta. Jotain hyvaakin tasta seisoskelusta tosin seurasi, kun paasin treenaamaan nepalinkielen taitojani, kun kanssamatkustajista kukaan ei osannut englantia. Ihan hyvin se meni, niinkin hyvin etta muut luulivat minun osaavaan taysin koko kielen. Ja johan sita alkoi vauhti kiihtya kun matkaan paasimme. Bussipojat koittivt ottaa menetetyn ajan takaisin, vaikkakin pakollisesta tee- ja riisipysahdyksesta ei teitenkaan luovuttu.
Kun lopulta joskus yhdentoista maissa illalla paasimme perille oli tietenkin pilkkopimeaa ja kaikki paikat kiinni. Bussipojat pitivat lupauksestaan kiinni ja koittivat loytaa minulle majataloa mutta ensimmainen sanoi etta huoneita ei ole ja seuraavan halpa hinta oli 12 euroa. Koska minulla oli aikaa nukkua vain noin 5 tuntia totesin sen olevan liian kallis. Ulos mentyani poliisit ja bussipojat ja kalliin hotellin tyontekija yhdessa miettivat etta mitas nyt sitten. Sanoin, etta voin menna rajalle odottelemaan niin kuin edellisvuonna mutta se ei kelvannut. Niinpa yksi paikallinen mopomies kuljetteli minua ympariinsa pysahdellen tuttujen majatalojen luona kyselemassa mutta kaikialla tarjottiin eioota. Saattoivat myos olla laiskoja myohaisen ajankohdan johdosta. Niinpa palasimme kalliille hotellille pohtiaman etta mitas nyt sitten. Tuo samainen kilttityontekija joka jo aiemmin oli paivitellyt kohtaloani sanoi, etta voin istua hotellin aulassa aamuun saakka. Istuin alas ja vasymys ja edellisen yon unettomuus ja koko paivan kestanyt matkustaminen veti veronsa ja tippa tuli linssiin. en tieda yhtaan miksi. Naisen kyynelissa piilee voimaa. Se saikaytti niin mopomiehen kuin hotellipojan joka lopulta sai pomonsa suostumaan siihen, etta sain huoneen 6 euron hintaan. Huone ei ollut kovin kummoinen, mutta pehmea sanky oli kutsuva. Hotellipoika tuli yllattaen viela koputtamaan oveeni suuren ruokamaaran kera ja sanoi, etta olet varmaan nalkainen ja han haluaa jakaa oman illallisensa kanssani. Rahaa ei kuulema saa maksaa naista tarjoiluista. Ruoka oli herkullista pohjoisintialaista paneeria, riisia, chapatia ja dahlia. Ruoat olivat selkeasti laadukkaita, joten lienivat alakerran ravintolan buffeesta peraisin. Keskustelimme siita kuinka pieni maa Nepal on mutta kuinka suuria sen ihmiset olivat. Kiittelin kovasti avusta ja siita, mtien hieno paikka Nepal on. Tama todella kertoo siita, miten mahtavia ihmisia nama suloiset nepalinkasvatit ovat!
Maha taynna lampimassa huoneessa uni maistuikin aamu kuuteen saakka kun oli aika lahtea seikkailemaan rajalle, suunatana juna-asema. rajamuodllisuudet sujuivat ongelmitta, mita nyt Nepalin puolella huomasivat etta olin paivan myohassa (en kai mina nyt tuota lakkoa voinut siirtaa...) Niinpa pyorariksan avustuksella paasin Intian puolen juna-asemalle ajoissa nauttimaan teeta odotellessani junaa saapuvaksi ja lahtevaksi. Mutta odottaa sitten sainkin, silla pian tulee kuulutus "Juna numero 3022 Kolkatasta Raksauliin on myohassa.....3,5 tuntia". Yllatys yllatys. Juna joka oli saapumassa maaranpaastani lahteakseen tunnin kuluttua takaisin on myohassa. Voi miten liikenne taalla on sujuvaa. Lopulta juna saapui asemalle 4,5 tuntia myohassa ja asemalle kasaantuneet ihmiset paasivat lastautumaan. Muistuttakaa minua tasta myohastymisesta kun kiroan Vr:aa sen ollessa seuraavan kerran myohassa 10 minuuttia....Tietenkin lahtoselvittelyssa kesti ja kesti kun ensin piti junasta purkaa kaikki lasti ja sitten ladata uudet tavarat sisaan. Tama juna kun kuljettaa tavaraa Intian ja Nepalin valilla, sita ei ihan vahan olekaan. Paastiin sita lopulta matkaankin vain viisi tuntia myohassa. Odottelu ja unettomuus vetivat veronsa ja tama tytto nukkui melkein koko 22 tunnin matkan. Vahan ehdin katsella toki maisemiakin. Ruskean vihrean maiseman rikkoi vain valilla sateenkaarilaiskat, kun naiset kirjavine sareineen hoitivat askareitaan kylissa. Ja illalla kirkkanpunainen aurinko maalasi maiseman kauniiksi!
Ja niin sita paastiin seuraavana paivana perille vain kuusi tuntia aikataulusta jaljessa. Matka keltaisessa taksissa tuttujen maisemien lapi toi hymyn huulille. Perille paastya tuttuun majataloon ja tervehtien lapi niin paikalliset kuin muutamat muutkin. Taalla seuraava kuukausi tehden tata:
torstai 9. joulukuuta 2010
Hermolomalle
Elo Nepalissa on ollut aaltoilevaa.
Sairaalaelon ohella ei juuri tullut tehyä muuta. IStuimme illat vakiruokapaikassamme Namao Buddhassa, jonka tarjoilijat ovat jo kavereitamme. Yhden heistä lähetimme venäläisen tytön mukaan Goalle hankkimaan uusia kokemuksia tarjoilemalla ravintolassa meren aaltojen loiskeessa. Poikaparka ei ole koskaan ennen Nepalista poistunut, ja aktmanduunkin tuli vasta 6kk sitten tarjoilijaksi. Meinasi polo jo peruuttaa matkan kun joku sanoi, ette Intiassa ne nukuttaa sinut ja varastaa munuaiset. Onneksi kuitenkin saimme kaverin rauhoitettua ja siellä hän nyt on tienaamassa paljon enemmän rupioita kuin mitä täällä Nepalissa saa. (Tarjoilijan kuukausi palkka on n. 30 euroa + majoitus ja ruoka...).
Sairaalaelon aikana ohi meni myös toinen merkittävä festivaali Tihar (deepawali) joka on valonjuhla. Ilotulitteet räiskyivät ja kansa tanssi ja iloitsi. Onneksi kantapaikkamme jokailtaiset bisnesmies-vieraat ilahduttivat meitä rumpusooloilla ja perinteisillä nepalilaisilla lauluilla, joten Jenin kanssa pääsimme pari pyörähdystä tanssilattialla tekemään.
Aika väsynyt on olo ollut, kun sairaalla tuli aikaa vietettya ja kylmä ilma veti nuhan nenään. Täällä ei toki mennä' miinusasteille juurikaan mutta kun talot eivät pidä lämpöä sisällä eivätkä kylmää ulkona saa kyllä vetää vällyjä päälle ja villasukkia jalkaan että sisällä pysyy lämpimänä. Päiväaikaan auringossa voi olla hyvinkin +20 c tai enemmän mutta auringon laskettua lämpötila tippuu nopeasti alle +10 asteeseen tai jopa nollaan.
Kohta on aika jättää Nepal hetkeksi taa. Viisumi on tälle vuodelle käytetty. Kalenterivuodessa saa täällä oleskella vain 5 kuukautta ja se on nyt mennyttä. SUuntana on Kolkata, jossa tosin uudet seikkailut odottavat. Kuukauden kuluttua paluu Kathmandun eloon. Kolkatassa kuuleman mukaan sataa. Hrrr....
Koska Nepalille pitää sanoa jäähyväiset teimme Kishanin kanssa retken kotikylälle. Siellä odottivat uudet vuohivauva-kolmoset ja kaikki kylän lapset innoissaaan. Saavuimme paikalle vasta illan pimennyttyä illalla puoli kahdeksan aikaa ja koko kylä oli jo unessa. Koska sähköt olivat katki (hyvin yleistä talviaikaan täällä, koska sähkö tuotetaan vesivoimalla ja sateita ei ole-- pitkät ajat sähköä ei tule) ja ilma kylmä, olivat kyläläiset vetäytyneet lämpimien peittojen alle. Onneksi tädin keittiössä oli meille valmiina ruokaa ja pieni lämmin viskipaukku sai tätiinkin eloa. Niin vietimme mukavan juttelu hetken ennen unille menoa. Ja kyllä uni maistuikin kun kaikki Katmandun stressi unohtui kylän hiljaisuudessa.
Aamulla lähdimme "viidakkoon" pariksi tunniksi leikkaamaan ruohoa vuohille. Naiset kantavat valtavia ruohopaaluja selässään päivästä toiseen. Ei ihme että moni vanhempi nainen kulkee selkä kumarassa kaikki vanhuuspäivänsä. Muuten päivä kului vuohivauvoja ihmetellessä ja lasten kanssa leikkiessä.
Seuraavana aamuna lähdimme vielä pikalomalle Pokharaan. Pokhara on Nepalin toiseksi suurin kaupunki, mutta ei kovinkaan suuri sellainen. Turistialue siellä on hiljainen kaistale järven rannalla. Hinnat ovat korkealla mutta välillä kai voi vain tuhlata itseensä? Kävimme järven keskellä olevalla temppelillä soutuveneellä. Kävelimme pitkin järven rantaa pari tuntia. SÖimme paistettua kalaa ja pitsaa ja nautimme hiljaisuudesta. Ja siitä ettei tarvinnut murehtia suuria. Ainoa murheeni oli, että lempi hamppuvaatekauppani oli kiinni enkä saanut uusia vihreitä housuja.
Päivä kulki nopeaan ja oli aika tulla takaisin Kathmanduun. Huomenna olisi noustava bussiin joka kuljettaa rajalle ja siitä Intian junaan ja suuntana Iloin kaupunki.
JA niin....vauva on päässyt pois sairaaalasta. Asustavat perhe nyt minun kämpilläni ja vauva lihoo ja kasvaa. On todennäköistä, että jonkinlainen kehitysvamma on mahdollista, mutta kuka tietää. Länsimaisen lääketieteen ja Nepalilaisen perinteisen luonnonmukaisen hoidon yhdistelmällä voi olla yllättäviä tuloksia. Sunnuntaina vauveli menee tarkastukseen sairaalalle ja sitten olisi tarkoitus suunnata takaisin kotikylälle. Toivotaan parasta!!
Sairaalaelon ohella ei juuri tullut tehyä muuta. IStuimme illat vakiruokapaikassamme Namao Buddhassa, jonka tarjoilijat ovat jo kavereitamme. Yhden heistä lähetimme venäläisen tytön mukaan Goalle hankkimaan uusia kokemuksia tarjoilemalla ravintolassa meren aaltojen loiskeessa. Poikaparka ei ole koskaan ennen Nepalista poistunut, ja aktmanduunkin tuli vasta 6kk sitten tarjoilijaksi. Meinasi polo jo peruuttaa matkan kun joku sanoi, ette Intiassa ne nukuttaa sinut ja varastaa munuaiset. Onneksi kuitenkin saimme kaverin rauhoitettua ja siellä hän nyt on tienaamassa paljon enemmän rupioita kuin mitä täällä Nepalissa saa. (Tarjoilijan kuukausi palkka on n. 30 euroa + majoitus ja ruoka...).
Sairaalaelon aikana ohi meni myös toinen merkittävä festivaali Tihar (deepawali) joka on valonjuhla. Ilotulitteet räiskyivät ja kansa tanssi ja iloitsi. Onneksi kantapaikkamme jokailtaiset bisnesmies-vieraat ilahduttivat meitä rumpusooloilla ja perinteisillä nepalilaisilla lauluilla, joten Jenin kanssa pääsimme pari pyörähdystä tanssilattialla tekemään.
Aika väsynyt on olo ollut, kun sairaalla tuli aikaa vietettya ja kylmä ilma veti nuhan nenään. Täällä ei toki mennä' miinusasteille juurikaan mutta kun talot eivät pidä lämpöä sisällä eivätkä kylmää ulkona saa kyllä vetää vällyjä päälle ja villasukkia jalkaan että sisällä pysyy lämpimänä. Päiväaikaan auringossa voi olla hyvinkin +20 c tai enemmän mutta auringon laskettua lämpötila tippuu nopeasti alle +10 asteeseen tai jopa nollaan.
Kohta on aika jättää Nepal hetkeksi taa. Viisumi on tälle vuodelle käytetty. Kalenterivuodessa saa täällä oleskella vain 5 kuukautta ja se on nyt mennyttä. SUuntana on Kolkata, jossa tosin uudet seikkailut odottavat. Kuukauden kuluttua paluu Kathmandun eloon. Kolkatassa kuuleman mukaan sataa. Hrrr....
Koska Nepalille pitää sanoa jäähyväiset teimme Kishanin kanssa retken kotikylälle. Siellä odottivat uudet vuohivauva-kolmoset ja kaikki kylän lapset innoissaaan. Saavuimme paikalle vasta illan pimennyttyä illalla puoli kahdeksan aikaa ja koko kylä oli jo unessa. Koska sähköt olivat katki (hyvin yleistä talviaikaan täällä, koska sähkö tuotetaan vesivoimalla ja sateita ei ole-- pitkät ajat sähköä ei tule) ja ilma kylmä, olivat kyläläiset vetäytyneet lämpimien peittojen alle. Onneksi tädin keittiössä oli meille valmiina ruokaa ja pieni lämmin viskipaukku sai tätiinkin eloa. Niin vietimme mukavan juttelu hetken ennen unille menoa. Ja kyllä uni maistuikin kun kaikki Katmandun stressi unohtui kylän hiljaisuudessa.
Aamulla lähdimme "viidakkoon" pariksi tunniksi leikkaamaan ruohoa vuohille. Naiset kantavat valtavia ruohopaaluja selässään päivästä toiseen. Ei ihme että moni vanhempi nainen kulkee selkä kumarassa kaikki vanhuuspäivänsä. Muuten päivä kului vuohivauvoja ihmetellessä ja lasten kanssa leikkiessä.
Seuraavana aamuna lähdimme vielä pikalomalle Pokharaan. Pokhara on Nepalin toiseksi suurin kaupunki, mutta ei kovinkaan suuri sellainen. Turistialue siellä on hiljainen kaistale järven rannalla. Hinnat ovat korkealla mutta välillä kai voi vain tuhlata itseensä? Kävimme järven keskellä olevalla temppelillä soutuveneellä. Kävelimme pitkin järven rantaa pari tuntia. SÖimme paistettua kalaa ja pitsaa ja nautimme hiljaisuudesta. Ja siitä ettei tarvinnut murehtia suuria. Ainoa murheeni oli, että lempi hamppuvaatekauppani oli kiinni enkä saanut uusia vihreitä housuja.
Päivä kulki nopeaan ja oli aika tulla takaisin Kathmanduun. Huomenna olisi noustava bussiin joka kuljettaa rajalle ja siitä Intian junaan ja suuntana Iloin kaupunki.
JA niin....vauva on päässyt pois sairaaalasta. Asustavat perhe nyt minun kämpilläni ja vauva lihoo ja kasvaa. On todennäköistä, että jonkinlainen kehitysvamma on mahdollista, mutta kuka tietää. Länsimaisen lääketieteen ja Nepalilaisen perinteisen luonnonmukaisen hoidon yhdistelmällä voi olla yllättäviä tuloksia. Sunnuntaina vauveli menee tarkastukseen sairaalalle ja sitten olisi tarkoitus suunnata takaisin kotikylälle. Toivotaan parasta!!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
