Toisenlainen Joulu

Tavaksi on tullut, etta vietan joka toisen joulun kaukomailla. Tana vuonna oli jo toistamiseen vuorossa Kolkata, Intia. Kaksi vuotta sitten vapaaehtoilin Aiti Teresalla ja tana vuonna "omassa projektissa" Responsible Charitylla. Jopa jouluseurani on sama kuin kaksi vuotta sitten Kuubalainen Ameriikan mantereella asustava Hemley.

Jouluhan ei ole mikaan perinteinen juhla taalla hindu ja muslimi enemmistoisessa Intiassa. Mutta suurkaupungeissa jouluntuloa ei voi olla huomaamatta. VArikkaat valot ja kimallenauhat kun killuvat joka toisen kaupan seinilla ja katoissa ja ihmisen kokoisia joulupukki nukkeja on jonoissa kaduilla myytavana. Nain yhden riksan kyydissakin joten kauppa kay. Marketeilla riittaa melsketta kun lahja ja ruokavuoria ostetaan. Mutta taitavat olla vain rikkaat paikalliset jotka syovat luumukakkua ja kalkkunaa (kylla...lauma elavia kalkkunoita tepastelli marketin kyljessa odottaen syojaansa...). Ja ostavat muovikraasaa lannen tapaan.

Tana vuonna vilinaa ja vilsketta sitten riittikin. Olimme jo aiemmin pohtineet etta jouluna voisi keksia jotain erikoista ja erikoinen muodostui joulujuhlaksi slummissa. Yksi paiva meni suunnittelussa niin meidan kesken ja myohemmin pohtimalla yhdessa perheen paiden (tassa tapauksessa aitien) kanssa miten monta kiloa perunaa, riisia ja kanaa tarvitaan ja montako pulloa ruusuvetta, montako grammaa masalaa ja montako kappaletta kananmunaa tarvitaan kun ruokitaan noin 100 slumminasukasta ja muutama valkoinen naama siihen paalle. Tuloksena oli 25 kiloa kanaa, 20 kiloa perunaa, 20 kiloa riisia, muutama sata grammaa mausteita, pari litraa ruusuvetta ja maitoa, kilokaupalla tomaattia ja kurkkua ja limea, sipulia (jonka kilohinta muuten juuri viimeviikon lehtitietojen mukaan kolminkertaistui huonon sadon takia), valkosipulia, inkivaaria....lista oli pitka kuin mika. Hinta tarkitus omilla nurkillamme kertoi etta koko aterian yhteishinnaksi tulisi noin 100 euroa. Euro per naama kanabiryania. Illalla lahdimme viela hullunmyllylta tuntuvalle marketille hankkimaan leluja lahjaksi lapsosille.

Ilta olikin sitten pyhitetty ihan vain ihanille itsellemme. Suuntana oli jo parin vuoden takainen jouluillallispaikka Oh Calcutta! Bengalilaista herkkuruokaa kaupungin yhdessa kalleimmista ruokaloista. Matkassa Hemley (joka oli mukana myos toissavuonna) seka ruotsalainen Chandra ja tulkkimme 14-vuotias Roshni. Roshnille kerta lieni ensimmainen tallaisessa hienostopaikassa silla tuntui valilla etta han oli kuin Julia Roberts Pretty Womanissa kun Richard Gere vie hanet ensikertaa illalliselle. Alkudrinkiksi caipiroska. Alkupaloiksi perunaa sinappikastikkeessa seka naan leipaa, minttukastiketta ja ananasjogurttikastiktta (ja kanansyojille tandoorikanaa), sitten kalaa kypsytettyna bambulehden sisalla seka toista kalaa tomaattikastikkeessa, jalkiruoaksi viela paikallista tuorejuustoherkkua ja jaateloa. Tietenkin ruoan kanssa piti maistella argentiinalaista punaviinia ja ravintola tarjosi meille viela pullon kuohuviinia! Hinnaksi tuli n. 30 euroa per naama. Hintavaa, kun yleensa tulee maksettua nuudelikasvislautasesta n. 30 eurosenttia.

Seuraavana aamuna pieni vasymys toki painoi mutta silti rohkea joukkomme (mukana: Suomi, Ruotsi, USA, Espanja, Ranska, Kuuba, Australia, Intia) jaksoi nousta ja lahtea matkaan lahjakassien, joulukoristeiden ja musiikin kera. Suuntana oli siis slummi. Vaki siella jo odottikin ja halauksien ja poskisuudelmien kautta olimme tervetulleet tahan juhlaan. (Kosk moni vapaaehtoinen tassa projektissa on aikanaan ollut espanjalainen ei naita intialaisia lainkaan kammoksuta antaa poskisuudelmia. ) Kimallenauhat laitettiin kulkemaan pitkin kapeaa kujaa hokkeleiden valilla, uudet hindipop laulut soivat ja naiset pilkkoivat vihanneksia samalla kun palkattu kokki hammensi masalaperunoita valtaisassa pannussa talojen takana. Lapset hyppivat ja halivat. Olipahan mukana myos laakarimme Celine joten muutama terveysasiakin tuli hoidettua. Teeta juotiin ruokaa odotellessa ja vierailtiin yhdessa sun toisessa talossa. Ruoan tuoksu alkoi kiemurrella ilmassa kun kanapaistui masalakastikkeessa ja biryani riisi sai oman makunsa ruusuvedesta, cashewpahkinoista ja mausteista. Uusia ystavyyksia solmitiin, etenkin intialaistytto Roshni sai paljon kavereita slummin nuorista tytoista. Lieni yhteinen kieli ja kiinnostuksen kohteet (lue pojat) hyvinkin yhdistava tekija.

Ruoka maistui makoisalta ja sen jalkeen olikin lahjojen jaon paikka. Muovikassit pursusivat hammastahnoja, shampoita mutta myos leluja kaikille. Ja kiitollisina nama otetiin vastaan. Joskin joudumme viettamaan varmasti paivan jos toisenkin opettamalla peleja lapsille (ja miksei aikuisillekin).

Vasynty joukkomme paasi lopulta lahtemaan kun ilta oli jo pimenemassa kuuden kieppeilla. VAikka emme suuria tehneet imi paiva mehut joka ikisesta. Istuimme iltaa kaverimme Akashin kaupalla ja kukin vain valahati omaan nurkkaansa torkkumaan. Illan tosin kruunasi Fazerin sininen jota Chandra oli ystavallisesti kantanut minulle Ruotsista saakka!

Kovin kansainvalinen joulu siis, ja varmasti ikimuistettava :)

Vastuullista auttamista

Jarjestoja on Intiassa ja Nepalissa kuin parhaana sienivuotena kanttarelleja sateen jalkeen. Ne kukoistavat ja loistavat jokapuolella. Mutta niinkuin sienienkin kohdalla, madot toisinaan syovat parhaat palat eika sienen laatuun voi enaa luottaa. Toinen jarjesto vetaa rahaa valista niin etteivat avun kohteet nae penniakaan, toisilla nuo rahay menevat paaosin kuluihin...toiset eivat vaan tieda mita tehda vaikka haluaisivat. Toisista ei voi tietaa ovatko hyvalla vai pahalla asialla kun ulkoa nayttaa hyvalta mutta kun tekee tupatarkastuksen, mataa ja matoja on taynna.

Nyt on vireilla jarjesto joka ainakin pyrkii parhaimpaansa. Responsible Charity on tuttavani Hemleyn aloittama. Jokainen dollari (euro, rupia mika vaan) joka lahjoitetaan, raportoidaan sivuilla ja kerrotaan lyhyesti kuvineen miten raha on kaytetty. Myos kulut ilmoitetaan (kuten nyt PayPalin valitysmaksut ja niin edelleen). Rahat viedaan perille kadesta pitaen. Eli kun tarve jossain on, tililta nostetaan se summa ja apu viedaan perille. Ja monelle kovin tarkea seikka : jarjestoon taysin uskonollisesti ja poliittisesti sitoutumaton.

Juuri nyt Responsible Charity toimii Kolkatassa jossa minakin paivani vietan. Avustamme eraan slummin 10 perhetta. Espanjalainen Arturo loysi perheet ihan sattumalta kun vapaaehtoili Aiti Teresan kodilla joka on aivan slummin naapurissa. Aiti teresan sisarilta ei apua talle slummille ollut loytynyt ja Arturo tapasi pahasti haavoilla olevan lapsen tien varrella ja alkoi hoitaa tata. Pikkuhiljaa perheita tuli lisaa, kun luotto kasvoi.

Taman viikon avustustoimia ovat olleet mm. maidon jakelu, uusia vaatteita ja peittoja, laakarin tarkastuksia mahdollisen tuberkuloosin varalta. Eraalle viimeisillaan raskaana olevalle naiselle palkattiin synnytyslaakari ja terve pieni poika vauva tuli maailmaan. Tanaan ravasimme marketilla ostamassa vauvatarvikkeita kun yksi ystavallinen taho lahjoitti riittavasti rahaa siihen. Pari lasta loysi koulupaikan ja heille on ostettu reppuja, uniformuja ja koulukirjoja. Yhdelle perheelle ostamme marketilta omenoita joita perheen aiti kay jalleenmyymassa saaden kaiken tuoton itselleen. Tarkoituksena on ajan kanssa opettaa perheet omavaraisiksi ja autonomisiksi toimijoiksi.

Huomenna viemme kaikki lapset retkelle. Joulua olisi tarkoitus jarjestaa suuret syomingit vaikka perheet kylla juuri nyt ovat kaikki muslimitaustaisia. Paistettu kana maistuu kuitenkin kaikille, nautittiin se minka juhlan hengessa tahansa. Paria kotia ollaan korjaamassa. Yhdesta vuotaa katto (muovipressu johon on tullut reika), toisessa ei ole kunnon lattiaa vaan maankamara hoitaa sita pestia. Samaisessa talossa on vain puoliseinaa muovipressua ja tuuli puhaltaa lapi talon jossa kroonisesti keuhkosairas poika asustaa. Yhden talon seinasta meni eilen lapi juoppomies, katkaisten yhden kantavista elementeista.

Tuntuu hyvalta toimia suoraan ja nahda avun todella toimivan. KUn suurissa jarjestoissa idea ehka joskus vahan katoaa, tama on kovin kovin konkreettista. Onhan tama toki viela pienella skaalalla, mutta pienikin apu voi tuoda suurta. Jos yhden ihmisen elama parenee alkaa se vaikuttaa ymparistoon. Kun nama lapset nyt paasevat kouluun ja oppivat luku- ja kirjoitustaidon on heidan elamansa jo paljon laadukakampaa. Sukupolvien paasta ties missa heidan perheensa jo ovatkaan!

Niin pienilla summilla voi saada isoa aikaan. Vaikkapa 10 eurolla voi maksaa slummin laheisessa koulussa vuoden opinnot ja saanee silla viela osan kirjoista ja muista tarvikkeistakin. 2 eurolla 9 henkinen perhe saa riittavasti omenoita jalleen myytavaksi etta saa paivan kahden ruoat.

Taalla lisaa jos et edellisen postin linkista siella kaynyt: www.responsiblecharity.org

Suuntana Ilon Kaupunki

Edellisena yona ei oikein tullut nukuttua. Oli aika siirtya Katmandunkodista Kalkutankotiin. Bussimatka Katmandusta Intian rajalle venyi yllatys yllatys taas ihan omiin mittoihinsa. Lahto jo itsessaan otti aikaa ja paikallisbussin tapaan joka toinen minuutti oli pysahdyttava ja poimittava matkaan ihmisia tien varsilta. Taalla ei aikatauluja tunneta (no ehka turistibusseilla on lahtoaika, mutta ei muuten) joten bussi kulkee vain kun se on taysi, silla ei ole valia etta muut odottavat. Tietenkin bussimatkan aikana oli rengasrikkoja 1 kpl ja muu tekninen vika 1 kpl joten pari ylimaaraista pysahdysta on tosiasia.

Sitten kun tuntuu etta vihdoin mennaan hyvaa vauhtia, ja etta perille voisi paasta ennen pimeaa TOMPS, pysahdytaan kuin seinaan. Ja sen seinan nimi on Ruuhka. Talla kertaa liikenteen esteena ei ole rikkoutunut bussi tai kaatunut rekkalasti vaan mielenosoitus. Pari paivaa aiemmin taman tien varrella oli sattunut jonkinlainen onnettomuus joka oli vaatinut kuolonuhrinkin. Nyt kylalaiset vaativat oikeutta ja korvauksia ja syyllisia tuomion eteen. Niinpa he osoittavat mieltaan sulkemalla kaiken liikenteen kunnes lupaukset syyllisten kiinniotoista ja korvauksista saapuvat. Pimea ehti kuitenkin laskeutua ennen kuin neljan tunnin odottelun jalkeen mielenosoittajat poistuivat paikalta taman paivan osalta. Jotain hyvaakin tasta seisoskelusta tosin seurasi, kun paasin treenaamaan nepalinkielen taitojani, kun kanssamatkustajista kukaan ei osannut englantia. Ihan hyvin se meni, niinkin hyvin etta muut luulivat minun osaavaan taysin koko kielen. Ja johan sita alkoi vauhti kiihtya kun matkaan paasimme. Bussipojat koittivt ottaa menetetyn ajan takaisin, vaikkakin pakollisesta tee- ja riisipysahdyksesta ei teitenkaan luovuttu.

Kun lopulta joskus yhdentoista maissa illalla paasimme perille oli tietenkin pilkkopimeaa ja kaikki paikat kiinni. Bussipojat pitivat lupauksestaan kiinni ja koittivat loytaa minulle majataloa mutta ensimmainen sanoi etta huoneita ei ole ja seuraavan halpa hinta oli 12 euroa. Koska minulla oli aikaa nukkua vain noin 5 tuntia totesin sen olevan liian kallis. Ulos mentyani poliisit ja bussipojat ja kalliin hotellin tyontekija yhdessa miettivat etta mitas nyt sitten. Sanoin, etta voin menna rajalle odottelemaan niin kuin edellisvuonna mutta se ei kelvannut. Niinpa yksi paikallinen mopomies kuljetteli minua ympariinsa pysahdellen tuttujen majatalojen luona kyselemassa mutta kaikialla tarjottiin eioota. Saattoivat myos olla laiskoja myohaisen ajankohdan johdosta. Niinpa palasimme kalliille hotellille pohtiaman etta mitas nyt sitten. Tuo samainen kilttityontekija joka jo aiemmin oli paivitellyt kohtaloani sanoi, etta voin istua hotellin aulassa aamuun saakka. Istuin alas ja vasymys ja edellisen yon unettomuus ja koko paivan kestanyt matkustaminen veti veronsa ja tippa tuli linssiin. en tieda yhtaan miksi. Naisen kyynelissa piilee voimaa. Se saikaytti niin mopomiehen kuin hotellipojan joka lopulta sai pomonsa suostumaan siihen, etta sain huoneen 6 euron hintaan. Huone ei ollut kovin kummoinen, mutta pehmea sanky oli kutsuva. Hotellipoika tuli yllattaen viela koputtamaan oveeni suuren ruokamaaran kera ja sanoi, etta olet varmaan nalkainen ja han haluaa jakaa oman illallisensa kanssani. Rahaa ei kuulema saa maksaa naista tarjoiluista. Ruoka oli herkullista pohjoisintialaista paneeria, riisia, chapatia ja dahlia. Ruoat olivat selkeasti laadukkaita, joten lienivat alakerran ravintolan buffeesta peraisin. Keskustelimme siita kuinka pieni maa Nepal on mutta kuinka suuria sen ihmiset olivat. Kiittelin kovasti avusta ja siita, mtien hieno paikka Nepal on. Tama todella kertoo siita, miten mahtavia ihmisia nama suloiset nepalinkasvatit ovat!

Maha taynna lampimassa huoneessa uni maistuikin aamu kuuteen saakka kun oli aika lahtea seikkailemaan rajalle, suunatana juna-asema. rajamuodllisuudet sujuivat ongelmitta, mita nyt Nepalin puolella huomasivat etta olin paivan myohassa (en kai mina nyt tuota lakkoa voinut siirtaa...) Niinpa pyorariksan avustuksella paasin Intian puolen juna-asemalle ajoissa nauttimaan teeta odotellessani junaa saapuvaksi ja lahtevaksi. Mutta odottaa sitten sainkin, silla pian tulee kuulutus "Juna numero 3022 Kolkatasta Raksauliin on myohassa.....3,5 tuntia". Yllatys yllatys. Juna joka oli saapumassa maaranpaastani lahteakseen tunnin kuluttua takaisin on myohassa. Voi miten liikenne taalla on sujuvaa. Lopulta juna saapui asemalle 4,5 tuntia myohassa ja asemalle kasaantuneet ihmiset paasivat lastautumaan. Muistuttakaa minua tasta myohastymisesta kun kiroan Vr:aa sen ollessa seuraavan kerran myohassa 10 minuuttia....Tietenkin lahtoselvittelyssa kesti ja kesti kun ensin piti junasta purkaa kaikki lasti ja sitten ladata uudet tavarat sisaan. Tama juna kun kuljettaa tavaraa Intian ja Nepalin valilla, sita ei ihan vahan olekaan. Paastiin sita lopulta matkaankin vain viisi tuntia myohassa. Odottelu ja unettomuus vetivat veronsa ja tama tytto nukkui melkein koko 22 tunnin matkan. Vahan ehdin katsella toki maisemiakin. Ruskean vihrean maiseman rikkoi vain valilla sateenkaarilaiskat, kun naiset kirjavine sareineen hoitivat askareitaan kylissa. Ja illalla kirkkanpunainen aurinko maalasi maiseman kauniiksi!

Ja niin sita paastiin seuraavana paivana perille vain kuusi tuntia aikataulusta jaljessa. Matka keltaisessa taksissa tuttujen maisemien lapi toi hymyn huulille. Perille paastya tuttuun majataloon ja tervehtien lapi niin paikalliset kuin muutamat muutkin. Taalla seuraava kuukausi tehden tata:

Hermolomalle

Elo Nepalissa on ollut aaltoilevaa.

Sairaalaelon ohella ei juuri tullut tehyä muuta. IStuimme illat vakiruokapaikassamme Namao Buddhassa, jonka tarjoilijat ovat jo kavereitamme. Yhden heistä lähetimme venäläisen tytön mukaan Goalle hankkimaan uusia kokemuksia tarjoilemalla ravintolassa meren aaltojen loiskeessa. Poikaparka ei ole koskaan ennen Nepalista poistunut, ja aktmanduunkin tuli vasta 6kk sitten tarjoilijaksi. Meinasi polo jo peruuttaa matkan kun joku sanoi, ette Intiassa ne nukuttaa sinut ja varastaa munuaiset. Onneksi kuitenkin saimme kaverin rauhoitettua ja siellä hän nyt on tienaamassa paljon enemmän rupioita kuin mitä täällä Nepalissa saa. (Tarjoilijan kuukausi palkka on n. 30 euroa + majoitus ja ruoka...).

Sairaalaelon aikana ohi meni myös toinen merkittävä festivaali Tihar (deepawali) joka on valonjuhla. Ilotulitteet räiskyivät ja kansa tanssi ja iloitsi. Onneksi kantapaikkamme jokailtaiset bisnesmies-vieraat ilahduttivat meitä rumpusooloilla ja perinteisillä nepalilaisilla lauluilla, joten Jenin kanssa pääsimme pari pyörähdystä tanssilattialla tekemään.

Aika väsynyt on olo ollut, kun sairaalla tuli aikaa vietettya ja kylmä ilma veti nuhan nenään. Täällä ei toki mennä' miinusasteille juurikaan mutta kun talot eivät pidä lämpöä sisällä eivätkä kylmää ulkona saa kyllä vetää vällyjä päälle ja villasukkia jalkaan että sisällä pysyy lämpimänä. Päiväaikaan auringossa voi olla hyvinkin +20 c tai enemmän mutta auringon laskettua lämpötila tippuu nopeasti alle +10 asteeseen tai jopa nollaan.

Kohta on aika jättää Nepal hetkeksi taa. Viisumi on tälle vuodelle käytetty. Kalenterivuodessa saa täällä oleskella vain 5 kuukautta ja se on nyt mennyttä. SUuntana on Kolkata, jossa tosin uudet seikkailut odottavat. Kuukauden kuluttua paluu Kathmandun eloon. Kolkatassa kuuleman mukaan sataa. Hrrr....

Koska Nepalille pitää sanoa jäähyväiset teimme Kishanin kanssa retken kotikylälle. Siellä odottivat uudet vuohivauva-kolmoset ja kaikki kylän lapset innoissaaan. Saavuimme paikalle vasta illan pimennyttyä illalla puoli kahdeksan aikaa ja koko kylä oli jo unessa. Koska sähköt olivat katki (hyvin yleistä talviaikaan täällä, koska sähkö tuotetaan vesivoimalla ja sateita ei ole-- pitkät ajat sähköä ei tule) ja ilma kylmä, olivat kyläläiset vetäytyneet lämpimien peittojen alle. Onneksi tädin keittiössä oli meille valmiina ruokaa ja pieni lämmin viskipaukku sai tätiinkin eloa. Niin vietimme mukavan juttelu hetken ennen unille menoa. Ja kyllä uni maistuikin kun kaikki Katmandun stressi unohtui kylän hiljaisuudessa.

Aamulla lähdimme "viidakkoon" pariksi tunniksi leikkaamaan ruohoa vuohille. Naiset kantavat valtavia ruohopaaluja selässään päivästä toiseen. Ei ihme että moni vanhempi nainen kulkee selkä kumarassa kaikki vanhuuspäivänsä. Muuten päivä kului vuohivauvoja ihmetellessä ja lasten kanssa leikkiessä.

Seuraavana aamuna lähdimme vielä pikalomalle Pokharaan. Pokhara on Nepalin toiseksi suurin kaupunki, mutta ei kovinkaan suuri sellainen. Turistialue siellä on hiljainen kaistale järven rannalla. Hinnat ovat korkealla mutta välillä kai voi vain tuhlata itseensä? Kävimme järven keskellä olevalla temppelillä soutuveneellä. Kävelimme pitkin järven rantaa pari tuntia. SÖimme paistettua kalaa ja pitsaa ja nautimme hiljaisuudesta. Ja siitä ettei tarvinnut murehtia suuria. Ainoa murheeni oli, että lempi hamppuvaatekauppani oli kiinni enkä saanut uusia vihreitä housuja.

Päivä kulki nopeaan ja oli aika tulla takaisin Kathmanduun. Huomenna olisi noustava bussiin joka kuljettaa rajalle ja siitä Intian junaan ja suuntana Iloin kaupunki.

JA niin....vauva on päässyt pois sairaaalasta. Asustavat perhe nyt minun kämpilläni ja vauva lihoo ja kasvaa. On todennäköistä, että jonkinlainen kehitysvamma on mahdollista, mutta kuka tietää. Länsimaisen lääketieteen ja Nepalilaisen perinteisen luonnonmukaisen hoidon yhdistelmällä voi olla yllättäviä tuloksia. Sunnuntaina vauveli menee tarkastukseen sairaalalle ja sitten olisi tarkoitus suunnata takaisin kotikylälle. Toivotaan parasta!!

Sairaalaeloa

Lue ensin edellinen teksti, niin tämäkin on ymmärrettävissä.

Kahden yön kuluttua tulee soitto. Vauvaa ollaan kotiuttamassa vaikka se ei olekaan sen paremmassa kunnossa. Kahdeksan päivän hoidon jälkeen lääkäri sanoo, ettei voi tehdä enää mitään. Vauvan vatsa ei ota vastaan maitoa ja antibiootit eivät tehoa. Minä ihmettelin hoidon lyhytaikaisuutta, mutta näin ne asiat täällä kai vain hoituvat. Lähdimme siis takaisin Chitwaniin kuulemaan mistä oikeastaan on kyse. Lääkäri oli sanonut, että voitte ottaa vauvan kotiin (kuolemaan) tai voitte kokeilla Kathmandun sairaallaa vaikka mitään ei voida luvata. Perhe oli valmis ottamaan vauvan kotiin, miksi tuhlata enempää rahaa ja energiaa kun vauva ei jaksa. Minä taasen sanoin, että voin kyllä maksaa ambulanssin, kunhan yritätte edes. Se on vain rahaa joka kyllä tulee takaisin, ei ainakaan tarvitse kysellä myöhemmin, että entä JOS olisimme yrittäneet. Yhdessä vauvan isän kanssa onnistuimme saamaan muutkin ajattelemaan sitä, että aina kannattaa yrittää. Asiaa ehkä auttoi, että erään toisen perheen vauvaa, joka oli samassa tilassa kuin heidän vauvansa oltiin juuri siirtämässä ambulanssiin ja matkalle Kathmanduun.

Ja niin sitten otimme ambulanssin ja lähdimme kohti Kathmandua. Pienen pieni vauva isänsä sylissä, happipullossa riittävästi happea tuolle matkalle. Vauvan äiti yhä väsyneenä nukkumassa toisella puolella ja minä yrittämässä pitää kiinni isästä ja vauvasta jotteivät kaatuisi kuoppaisilla teillä hyppelevässä autossa. Ambulanssit täällä kun ovat ihan omaa luokkaansa. Niissä ei ole henkilökuntaa lainkaan, eikä muitakaan apuvälineitä. Kuski osaa hyvässä lykyssä vaihtaa happipullon jos siihen on tarvetta. Eli ambulanssin ottaminen täällä on aina riski. Ruuhkaa teillä tietenkin oli, mutta onneksi ambulanssit saavat aina ajaa ohi pillit vinkuen, jos vain mahtuvat. Tiet tosin ovat niin kapeita että monta kertaa saimme mekin jonossa odottaa. Muttta perille päästiin, vain kuulemaan ettei tehohoidossa juuri nyt ole tilaa. Chitwanista kun eivät muistaneet sanoa, että teidän pitää varata paikka jos haluatte sinne Katmanduun mennä. Yksityissairaaloihin soitto paljasti, että niihin ei juuri sillä hetkellä ollut varaa. Yksi yö tehohoidossa kun maksaisi 7000 rupiaa (70 euroa) kun taas tässä kyseisessä paikassa 700 rupiaa. Lääkäri totesi että ensiavussa he voivat kyllä vauvalle antaa happea ja jotain lääkettä mutta eivät kykene seuraamaan muita elintoimintoja. Ja vauva pääsee jonottamaan tehohoitoon. Ja jonottaa saikin. Sairaalassa tuntui olevan sääntö, että jos tunnet jonkun sairaalassa työskentelevän, pääset jonon ohi. Onneksi kämppikseni Jenin ystävä Sam sattui olemaan tällainen. Ja sattuu olemaan kova suustaan. Koska kahden yön päästä paikkaa ei tuntunut vieläkään löytyvän, vaikka meidän jälkeemme tulevia muille osastoille siirettiinkiin tuli Sam paikalle. Sam pyysi paikalla olevalta lääkäriltä tämän tittelin ja nimen ja marssi vastaavan lääkärin toimistoon sanoen, että tämä ja tämä lääkäri ei toimi eettisesti vaan antaa köyhemmän perheen lapsen odottaa jonossa ja päästää muita lapsia ohi. Ja johan alkoi toimia. Kahden tunnin päästä vauva jo sai oman petinsä teho-osastolta.

Tämä sairaala ei juuri kehuja ansaitse. Sen rakentamiseen on aikanaan antanut rahat Japanin valtio. Ja puitteet näyttävätkin hienoilta. Ja mitä ilmeisimmin siellä työskentelevät Nepalin parhaat lastenlääkärit. Muttta kukaan ei ylläpidä sairaalaa. Sen vessat haisevat ja lattiat tulvivat eritteitä. Niin paljon, että toisinaan suoranainen p a s k a tarttuu kengän pohjiin ja siirtyy muualle sairaalaan. Kovasti ihmettelimme, miten kukaan voi tässä sairaalassa parantua. Joku oli lahjoittanut sairaallalla juomavedenpuhdistamiseen laitteet mutta nuokin olivat jo toimimattomat ja ”puhdas vesi on jokaisen lapsen oikeus” kyltin alla makasi kasa roskia. Joku tiesi kertoa, että Japanin lahjoittamia rahoja oli kadonnut toisiin taskuihin. Sen sijaan, että suunnitellut 25 paikkaa teho-hoitoon olisi avattu, sairaalassa on vain 13 paikkaa. Kahdeksan vastasyntyneille ja viisi muille sitä tarvitseville lapsille. Kuulemma rahalla oli mm. rakennettu puutarha, mutta tuo puutarha on täysin aidattu eikä sinne kukaan lapsi voi mennä kukista nauttimaan. Ilmeisesti Japanista tullut delegaatio oli viime visiitillään kyseenalaistanut näitä asioita, mutta kukaan ei myöntänyt mitään joten rahaa ei lisää tuolta suunnalta enää tule.Nyt olemme järjestämässä siivoustalkoita vapaaehtoisvoimin josta sairaalan varajohtaja tosin totesi, että meidän tulee MAKSAA sairaalalle 50 dollaria jotta saamme tulla siivoamaan.... ja minneköhän herra varajohtaja meinaisi tuon dollarimäärän käyttää??

Ja tehohoidossa on nyt oltu ja sairaalanlattialla asuttu. Tässä sairaalassa saa yhden pedin 100 rupian hintaan haisevasta mutta lämpimästä huoneesta teho-osaston läheisyydestä jonne hoitajat soittavat jos on tarvetta. Siellä perhe on nyt majaillut. Vauvan vointi on vaihdellut. Yhtenä aamuna jouduimme lähtemään pikana punaisen ristin veripankille kun vauva sai sisäisen verenvuodon. Mutta sen jälkeen sen olo vaihvistui ja vahvistui ja maitokin alkoi maistua. Vauva kotiutettiin kertaalleen mutta huonosti annettujen kotihoito-ohjeiden takia vauva menetti jo toisena iltana tajuntansa, ja sai jonkinlaisen kohtauksen ja jouduimme samointein takaisin ensiapuun ja seuraavana aamuna teho-osastolle. Tokihan hoitajat syyttivät vanhempia siitä, että eivät pitäneet huolta, mutta kotiutus tapahtui niin nopeasti ilman riittäviä perusteluja, että taisivat lääkärit onneksi ottaa syyn lopulta omille niskoilleen etenkin kun kuulivat etteivät hoito-ohjeet olleet riittävät.

Ja siellä se vauveli nyt koittaa kasvaa taas, hoitajien huomassa isän ja äidin odotellessa uutisia ulkopuolella. Juurikaan ei uutisia tosin irti saa- Mikään tieto ei tunnu kuuluvan edes vanhemmille. He pääsevät kerran päivässä parin minuutin ajan vauvaa näkemään ja saavat samalla lappusen jossa kerrotaan lääkkeet jotka on hankittava.

Ja rahaa palaa. Vaikka hoito onkin halvempaa, ei se ole ilmaista. Sairaalan seinällä kyllä lukee, että jos et kykene maksamaan jne. kerro meille ja saat ilmaista hoitoa, mutta toistaiseksi en ole nähnyt kenenkään tätä saavan. Lääkärit kyllä vakuuttelevat tätä vieraileville turisteille mutta totuus on toinen. Kun päivittäin joutuu maksamaan 1000 rupiaa lääkkeistä, muutaman satasen huoneesta ja ruuat päälle...se verottaa kyllä köyhän kukkaroa ja saa aikaa melkoisen velkataakan.

Mutta sairaita lapsia kyllä riittää. Kun kiertelee haisevia käytäviä näkee jos jonkinlaista kohtaloa. Ja jo useampi on siirtynyt taivaaseen tai elämänkiertokulkuun takaisin. Muutamat itkut on tullut itsekin itkettyä, sen verran koskettava paikka tämä on. Olen kuunnellut keskusteluja, joita vanhemmat käyvät ja koittanut miettiä keinoja miten heitä auttaa. Rikkaat menevät aina edelle ja he kyllä saavat tarvitsemansa hoidon, mutta köyhälle ja kouluttamattomalle tilanne on paljon hankalampi. Eikä se auta yhtään,että kukaan hoitohenkilökunnasta ei juuri selitä mistä on kyse lapsen sairauden kohdalla. Kerrotaan vaan mitä lääkettä on haettava. Jonkinlainen sairaalasosiaalityöntekijä olisi loistava lisäys tähän paikkaan. Joku jonka luo voisi mennä huolineen kun terveydenhuoltohenkilökunta keskittyy vain lääkehoitoon. Lisäksi lastenklinikoiden kummien teatteri ja klovni ryhmä voisi tulla vierailulle. Iloinen ilme voisi tappaa monta sairautta. Sen verran surullinen paikka on.

Mutta nyt vain odotellaan. Viime kuulemalta vauvaa oltaisiin poistamassa tehohoidosta seuraavan viiden päivän sisään toiselle osastolle, ja sitten kotiin. Kuka tietää miten käy. Täällä kun ei keskosen tai millään tavalla epänormaalin lapsen elämä ole helppoa. Jos sellaista elämää lainkaan kannatetaan.

Ja ps. Kyllä. Minulla on vauvakuume.

Dashainin aikaan

Dashain tuli ja meni. Kylälle lähtövalmistelut venyivät myöhään iltaan kun kuljimme ostamassa mausteita, chilejä, papuja ja lahjoja perheelle. Minäkin sain lahjaksi sarin. Alennuksia kaikkialla, ja kansa tuhlaa ja tuhlaa. Bussilippuja ostamaan lähettämämme kaverit tulivat takaisin sanoen, ettei lippuja enää ole. Ja siitäkö riemu ratkesi. Onneksi totuus oli se, että poijjaat olivat koittaneet saada liput bussiin joka veisi heidät Suoraan HEIDÄN kotikylälleen joka on vielä parin kolmen tunnin ajomatkan päässä meidän määränpäästämme. Meidän tarvitsi päästä vain suureen risteyskaupunkiin josta kylä on vain kymmenen minuutin ajomatkan päässä.

Aamulla herätys oli kuudelta. Vahvistussoitto muutamalle tutulle varmisti, että kaikki matkaan lähtevät olivat hereillä. Onneksi oli tullut pakattua edellisenä iltana joten matkaan päästiin pikaisesti. Taksilla mini-bussipysäkille jossa lippujen metsästykseen saatiin kulutettua tovi. Normaalin 250 paikallisen valuutan (rupian) lipun hinta oli noussut kaksinkertaiseksi. ja eihän sitä kukaan halunnut maksaa. Vaihdoimme bussiasemalle, josta lähtevät suuremmat ja halvemmat (ja huonokuntoisemmat) bussit ja tästäkin kyydistä saimme pulittaa 300 rupiaa per nenä. Matkaan kuitenkin päästiin. Ja perillekin ilman sen suurempia ongelmia. Risteyskaupungista saimme bongattua jeepin joka oli menossa oikeaan suuntaan ja saimme kaikki kimpsumme ja kampsumme sen kyytiin. Kuudella matkalaisella kun oli mukanaan ainakin 15 painavaa kassia täynnä ruokaa ja lahjoja.

Jo kylän teekuppilan kohdalla yksi pikkupojista bongasi minut, ja ANI ANI ANI huudot alkoivat raikaa kun hän juoksi kilpaa automme kanssa kohti kylää. Kaikki tulivat tervehtimään kotiinpalanneita. Tuliaiset jaetiin samointein, ilman sen suurempia seremonioita. Jokaisella kylän lapsella tuntui olevan uudet vaatteet joita he ylpeinä esittelivät. Ensimmäinen päivä menikin vain kuulumisia vaihdellen ja vieraanvaraisuudesta nauttien. illalla lihanpalat jo paistuivat, ja allekirjoittaneelle papu-pinaattipaistosta. ja changia, paikallista riisiolutta riitti juotavaksi. Jokainen talo valmistaa tätä juhlajuomaa saavillisen. Niinpä missä talossa tahansa vieraillessa lasillinen tulee nauttia. Tavallaan onneksi, muuten joutuisi juomaan roksia (riisiviinaa) joka on sata kertaa vahvempaa...

Unet kylän hiljaisuudessa kyllä maistuivat.Sirkkojen siritystä lukuunottamatta ääniä ei keskellä yötä juuri kuulu. Aamulla tosin aikainen ylösnousu samalla kun huoneessani nukkuvat kilit päättivät että jo on aika nousta. Kilit ovat liian pieniä olemaan vuohten omassa kodassa, sillä Ilkeä Musta Pässi koittaa heitä aina sarvillaan pökkiä. Niinpä kiliset nukkuvat korin alla yhdessä huoneessa. Samoin tekevät viisi kanaa ja kolme tipua jotka nukkuvat omien koriensa alla. Heidän turvallisuuttaan uhkaavat puolestaan Ilkeät Mustat Käärmeet. Joten aamulla noustaan sen mukaan kun kilit päättävät. OSaavat nimittäin vekkulit jo kaataa korinsa ja loikkivat sitten ympäri pientä savimajan huonetta joten ihan vaan tipujen hengen säästääkseen on parasta nousta itse ja päästä eläintarha pihamaalle.

Aamukävelymme loppupuolella alkoi kuulua kylän toiselta laidalta hirmuista kiljuntaa ja karjuntaa. Ja sinne päästyämme olikin yksi juhlan kohokohdista jo tapahtunut - vesipuhveli oli päättänyt päivänsä. Päätön puhvelin ruho vielä sätki viimeisiään, pään maatessa maassa jonkin matkan päässä. Ja siitä alkoi sellainen teurastus että en ole nähnyt. Puolet kylän miehistä leikkasi ruhon ja jakoi tasaisesti eri osia joka talolle. Siellä vaimot sitten kuivasivat ja kokkasivat lihaa minkä kerkesivät. Tästä lihasta riittää syötävää (perhekoosta riippuen) pariksi viikoksi.

Ja kyllä sitä lihaa olikin tarjolla illan pimennyttyä. JA sitä changia. Minäkin kohteliaisuudesta maistoin pienen palan lihaa mutta ei se miltään maistunut. Mutta koska jumalille uhrattu liha koetaan hyvää onnea tuottavaksi, kai minäkin nyt pienen siivun siitä olen ansainnut. Onneksi pinaattimaalla riittää lehtiä ja Katmanduntuliais pavut maistuvat.

Seuraavana aamuna oli aika suorittaa riitti, jotta kotitalolle saataisiin hyvää onnea. Tämä riitti tulee suorittaa talon yläkerrassa, jos sellainen on. Ja sinnehän mekin kipusimme, piskuiseen huoneseen jonka lattialla pieni bambumatto odotti istujia. Huoneen nurkassa suitsukkeet paloivat, ja erilaiset riittiin kuuluvat esineet oli otettu esiin. Perheen pää lukee rukouksia ja jumalille uhrataan kana. Sinne se kanaparka tuotiin yläkertaan ja kahden pikkupojan ja yhden emännän avulla kaula katkaistiin. pää heitettiin nurkkaan jossa suitsukkeet paloivat jumalkuvien edessä. Tämä jumala kun vaatii veriuhrin. Euroja ja dollareita rukouksissa tunnuttiin pyytävän, kaiken muun ohella. Iltapäivällä saimme kutsun lounaalle Deepakin talolle jossa tuo kanaparka taisi porista jo padassa. Onneksi kasvissyöjälle löytyi yhä papuja ja pinaattia.

Iltapäiväkävelyllä teetuvalle näimme muita dashain tapoja. Kylän temppelin edessä olevalle aukiolle oli rakennettu valtava keinu, joka on yksi tärkeimmistä dashainin ajan elementeistä…ainakin lapsille. Keinun rakenteet olivat korkeita bambun runkoja ja keinu yltyikin melkoisiin vauhteihin kun lapset (ja jotkut aikuisetkin) innostuivat ottamaan vauhtia. Lisäksi keinun vierellä värikkäät leijat kurkottivat pilviin, dashain on leijanlennätyskauden avajainen. On muuten yllättävää, että leijoja ei juuri muulloin näy. Luin aikanaan lastentarinan, että leijoja ei oikeastaan saisikaan muulloin lennättää, mutta olisikohan tuo kuitenkin ollut vain tarina?

Mutta sitten alkoi dashain muuttua. Niin että se ei ikinä varmasti kenenkään mielistä unohdu. Ensin Deepakin vanhempi tytär Deetcha sairastui kuumeeseen, jota oli jo useampaan kertaan kuluneen vuoden aikana sairastanut. Kuume nousi todella korkealle. Edellisellä kerralla syynä oli ollut ilmeisesti lavantauti. Ja koska kuume ei tuntunut millään laskevan lähti koko perhe kahden tunnin matkan päähän Chitwaniin jossa parempi sairaala sijaitsee, kylän lähettyvillä olevaan kukaan ei tunnu luottavan. Ja seuraavana päivänä yksi viimeisillään raskaana oleva alkoi saada valtaisia kipuja ja pitkän pohdinnan jälkeen tämäkin siirrettiin Chitwaniin ja keskiyöllä tulee soitto, lapsi on syntynyt mutta painaa vain 1,5 kiloa ja joutui suoraan tehohoitoon.

Koska kaksi tuttavaperhettä nyt tulisi viettämään dashainiaan sairaalassa, lähdin minäkin sinne tueksi ja turvaksi. Ja sairaalalla aikaa vietettiinkin. Vauva tuntui joka toinen päivä jaksavan paremmin ja ja joka toinen päivä kukaan ei oikein tiennyt. Täällä ei mikään toimi jos ei ole itse paikalla. Kun lääkäri määrää lääkettä hoidossa olevalle, on se itse haettava apteekista ja jos hoitaja ottaa verinäytteen on se itse vietävä laboratorioon ja haettava itse tulokset niiden saavuttua. Eli jos et ole paikalla 24 tuntia, voi olla ettei potilas saa hoitoa kun maksaja ei ole paikalla. Laskua ei toimiteta jälkikäteen vaan kaikki pitää ensin maksaa. Deetcha parka taas makasi toisessa huoneessa yhä kuumeessa, isänsä ja isoäitinsä itkiessä vierellä. Mikään lääke ei tuntunut purevan.

Oma sairaalavisiittini kesti pari päivää. Synnyttäneiden äitien osastolla sattui olemaan (ehkä festivaalin takia?) tyhjiä sänkyjä joten kaikki mahduimme noille nukkumaan. Tutustuin mahtavaan 10-vuotiaaseen Amrita tyttöön joka yksin oli hoitamassa äitiään joka oli ollut ilmeisesti kohdunpoistoleikkauksessa. Kukaan ei tullut äitiä ja tytärtä noina päivinä tervehtimään vaan Amrita juoksi kaikki äitiin liittyvät asiat hoitamassa – haki lääkkeet, haki ruokaa ja teetä, vei näytteitä. Amrita tuntui hoitavan naapurisänkyjenkin asioita. Ensimmäisenä aamuna istuimme teekaupalla aamupalalla kun tyttö saapui sinne. Häneltä uupui noin 3 rupiaa ostoksista joten bisnesmiesteekauppias oli ottamassa yhtä leipää (hinta 8 rupiaa) pois. Saimme hieman kimpaantua miehelle kun näin pienestä on kiinni, mutta periksi tuo ei antanut joten maksoimme ostokset ja saimme uuden ystävän. Amrita tuntui tämän jälkeen aina seuraavan meitä. Tyttö kulki mustaksi muuttuneessa valkoisessa hameessa ja likaisessa liian suuressa teepaidassa, sekä haisevassa villahuivissa. Kukaan ei tuonut heille edes vaihtovaatteita. Saimme pitkien suostuttelujen jälkeen tytön kertomaan tarinansa. Perheen isä oli mitä ilmeisimmin jo joitakin vuosia aiemmin lähtenyt toisen naisen mukana Intiaan. Perheen äiti ja Amrita puolestaan työskentelivät rakennuksilla kausiluotoisesti kantamassa tiilikuormia. Kaksi pienempää sisarusta viettivät päivät ”tädin luona”. Ilmeisesti Amrita oli jossain vaiheessa asunut orpokodissa tai ainakin käynyt jonkin järjestön koulussa sillä tämä kertoi ”amerikkalaisista jotka ottivat valokuvia ja lähtivät”. Kovasti neiti kyseli minunkin asioistani. Toisena yönä sängyt alkoivat täyttyä joten jaoimme Amritan kanssa yhden.

Seuraavana päivänä lähdin takaisin kylälle. Deetcha puolestaan lähti ambulanssilla Kathmanduun. Mikään lääke ei tuntunut tähän purevan, joten Kathmandun suurempi lastensairaala oli lääkärien mukaan ainoa toivo. Vauva jäi odottamaan tehohoitoon.

Sairaala elon takia menetin yhden tärkeimmistä dashainin päivistä, tika-päivän. silloin perhe kulkee sukulaisilla vastaanottamassa "tikan". Tika laitetaan otsalle ja se on valmistettu riisistä, jogurtista ja punaisesta jauheesta. Jokainen perheenjäsen vastaanottaa tämän, sekä mahdollisesti pieniä rahalahjoja. Päivän koetaan tuovan hyvää onnea kotitalolle. Mutta tulenhan minä täällä olemaan tämän juhlan aikaan toistekin, joten enköhän pääse näkemään nämäkin.

(teksti jatkuu seuraavassa osiossa....)

Juhlan aika

Nepal valmistautuu juhlimaan suurinta vuotuista juhlaansa - dashainia. Juhla on hinduperinne, mutta samalla sadonkorjuu juhla. Festivaali kestää virallisesti pari viikkoa ja jokaiselle päivälle on omat perinteensä. Lapsilla on tietenkin lomaa koulusta koko tämä aika. Dashainin aikana tuhlataan kaikki säästöt. Se on kuin yhdistelmä joulua, juhannusta ja uutta vuotta. Koko Kathmandu kuuleman mukaan tyhjenee kun kansa valuu omiin kotikyliinsä viettämään aikaa sukulaisten parissa. Kauppakadut ovat täynnä ostoksia kahmivia perheitä ja tunnelma on kuin jouluna Itäkeskuksessa. Joka puolelta hohkaavat mainoslauseet alennuksista ja tarjouksista. Kassikaupalla vaatetta ja ruokaa vaihtaa omistajaansa kun miehet ostavat vaimoille sareja ja äidit lapsille herkkuja ja juhlakapineita.

Kylissä perinteinen kasvisdahlbhat unohdetaan kun eräänä tärkeimmistä Dashainin päivistä teurastetaan karjaa. Kylä ostaa vesipuhevelin ja kaikki osallistuvat kustannuksiin, ja tietenkin nauttivat lihasta. Lisäksi yhtenä päivän juhlitaan tika-päivää jolloin perheet kiertävät tuttavien luona nauttimassa ruoasta ja juomasta ja saamassa siunauksia ja rahaa. Vuoroin vieraissa, sillä sovittuna aikana vieraat saapuvat myös omalle kotiovellesi.

Oma dashainini kuluu Kishanin kotikylässä. Lähdemme suuntaamaan sinne aamuruuhkassa, vaikkakin tämän päivän tiedon mukaan bussilippuja ei ole lainkaan. Kishan on kuitenkin tottunut tähän, ja sanoo varmana että kyllä me perille pääsemme. Vaikka sitten bussin katolla. Bussilastillisia väkeä kun siirtyy juurikin huomenna kyliin koska seuraava päivä on yksi tärkeimmistä. Kylään on jo lähtenyt tukku rahaa jolla ostaa ruokaa (ja etenkin osallistua sen vesipuhevelin hankintaan) ja meidän mukanamme on kassikaupalla mausteita, chilejä, uusia sareja ja pashmina huiveja kylän naisille. Omaan varustukseeni kuuluu myös kasa värikyniä ja kynsilakkoja lasten viihdykkeeksi.

TArkemmat juhlapäivitykset joskus viikon päästä, jos en täysin pyörry kun se puhveliparka pääsee hengestään.

oma koti kullan kallis

Asunnon etsiminen Kathmandussa on melkoista puuhaa. Jos olisi varaa voisi vain vastata ilmoitukseen jossa tarjotaan vuokralle kalustettua kotia ulkomaalaisielle hyvällä turvallisella alueella. Mutta niihin uppoaisi todennäköisesti parin kuukauden kokonaisbudjetit jollei enemmänkin joten lehdet voi unohtaa. Välillä tulee puheluita kaverikyselyden jälkeen, että siellä ja siellä oisi kämppä mutta usein nämäkin ovat tyyriitä. Epäluottamus tuttujakin kohtaan kasvaa, sillä usein täällä jos tuot bisnekselle asiakkaitta saat komission...jopa asunnoista joten kuukausivuokrastani valuisi osa näiden innokkaiden asunnonetsijöiden taskuun.

Parhaaksi tavaksi löytää unelmien koti osoittautuukin tehdä kaikki itse. Eikun jalat alle ja kävelylle halutulle asuinalueelle. Mukana luottaystäväni Kisha*n ja adoptoimamme nuori suomalaispoika Mikko teimme pari kertaa viikossa kävelyretkiä Thamelin läheisillä hiljaisemmilla alueilla kysellen jokatoiselta ihmiseltä ja kauppiaalta josko taloissa löytyisi tilaa.

Tällä hetkellä kaikki rakentavat ja rakentavat. "Kahden kuukauden päästä" tuntui olevan yleisin vastaus. Taloja nousi joka puolella kuin sieniä sateella, mutta valmista asuntoa ei tuntunut missään olevan. Sitten niitä alkoi kyllä löytyä. Istuin jos jonkinlaisella sohvalla kuuntelemassa nepalinkielistä kertomusta siitä kuka minä olen ja miksi ja miten kauan olen nepalissa ja paljon on vuokra ja miten keittiö toimii. Mutta kaikki nämä kodit olivat a) pohjakerroksessa ja b) kolmen-neljän makuuhuoneen komplekseja joihin minulla ei ole varaa. Tai siis....kolmesta makuuhuoneesta ja keittiöstä joutuu maksamaan vaivaiset 130 euroa kuussa, mutta en tietäisi miten käyttää kaikki tuo huonetila. Enkä mieli maksaa tuota summaa kun en kerran kaikkea tuota tilaa tarvitse. Yksi kiva löytyi, mutta hoi vain. Omistaja tahtoo asuntoon pitkäaikaisen asukkaan, minimi yksi vuosi.

Sitten tuli viesti tutulta että HEI thamelissa yhden huoneen kämppä halvalla. Mutta tässä talossa taas ei ollut juuri valoa joka oli taas yksi omista kriteereistäni. Joten ei tärpännyt tämäkään. Sitten tulee soitto. HEI nyt 90 euroa tosi kiva kämppä. Perilllä odottaa kylllä kiva koti....mutta se on samainen johon pitäisi tehdä vuoden vuokrasopimus.

Olo alkaa olla jo luovuttanut.....ei oo, kaksikuukautta, neljä huonetta....Kishankin alkaa jo hermostua kun mikään ei kelpaa. Koitan selittää että kun vuokraan kodin haluan sen olevan sellainen mistä tulee hyvä mieli heti.

Reiluun viikkoon emme tee mitään. Sitten eräänä aurinkoisena iltapäivänä Kishan taas kysäisee josko lähdetään asunnonmetsästykseen. Mikko-poika kintereillämme otamme kohteeksemme uuden alueen jossa emme ole vielä kulkeneet. Pienen pientä kujaa pitkin tulee tunne että ompas kiva alue. Rukous lähtee universumille "anna minulle koti, anna minulle koti". Perässämme kulkeva nepalilainen nainen ihmettelee, että mitäs te tääällä ja Kishan tulee kysäisseeksi jos nainen tietää tyhjistä kodeista. Ja KYLLÄ tiedän, vastaa nainen. Ja osoittaa kujan päässä nousevaa rauta-aitaa ja sen takaista vaaleanpunaista taloa. Kakkoskerros. Menemme sisään ja talon tytär lähtee etismään äitiään. Odottelemme pihamaalla jossa puutarha vihertää ja perällä on kalalammikko (ilman kaloja). Pieni valkoinen koiraa haistelee nilkkojamme ja toinen räksyttää pihan perällä esittäen hurjaa vahtikoiraa. Ja sitten näemme kämpän. ÄH taas kolme makuuhuonetta ja keittiö. Mutta kotoinen olo kuitenkin valtaa mielen. Takapihalla aukeaa toinen vehreä puutarha, huoneiden koristemaalaukset ovat hellyttäviä ja keittiö suuri ja ikkunat tuovat paljon valoa sisään.

Kyllä MInä tykkään mutta mitäs ihmettä sen vuokran kanssa tehdään. Täti laskee vuokraa 150 euroon kuussa veden kanssa. Ja sitten Mikko-poika sanoo, että voisihan hän ottaa huoneen pariksi kuukaudeksi niin on aikaa etsiä muita kämppiksiä. Ja olo on, että hitsi pitäisikö vain sanoa joo. En kuitenkaan sano vaan kysyn Kishanilta josko voimme soittaa samana iltana tai heti aamulla päätöksemme. Nainen epäilee hetken mutta lopulta suostuu. Matkalla takaisin Thameliin ajatukset juoksevat vilkkaina. Voi miten kodilta se tuntuikaan. Mutta entäs jos en löydä toista kämppistä pian...

Ja sitten saapuu pelastava enkeli Jeni.** Kyllä! Haluan kanssa muuttaa pois Thamelista (turistialue). Mennäänkö huomenna aamulla katsomaan? JOO! Ja aamulla mukaan tarttuu vielä amerikkalainen Chris***. Lähtömme viivästyy vähän kunnes tulee soitto: NO olettekko tulossa vai ei....tänne tuli nyt pari tyttöä jotka haluavat vuokrata asunnon.

EI EI EI. Odottakaa me tulemme kyllä. Ja puolijuoksua menemme vaaleanpunaselle talolle. Ja kaikki ihastuvat. Mutta asunto on jo luvattu muille. Sotasuunnitelmamme kuitenkin toimii ja lupaamme vuokrata asunnon ainakin vuodeksi. Ja meillä on KOTI! Minä saan yhden huoneen, Jeni yhden ja Mikko ja Chris jakavat yhden (sillä ehdolla että jos toinen tuo naisen taloon toinen nukkuu keittiössä).

Kotia on nyt sisustettu ja laitettu ja tuntuu kuin olisimme aina olleet siellä. Jonkin aikaa menee siihen, että opimme asumaan perheen alakerrassa (mies, vaimo ja neljä tytärtä). He kun menevät nukkumaan ennen kello kymmentä jolloin me usein vasta palaamme talolle, ja heräävät kuuden aikaan kun me vielä nukumme sikeästi. Eiköhän yhteiselo kuitenkin ala toimia.

Meidän perheemme on ainakin kaikkein hienoin!!

* Kishan on tuttuni kahden vuoden takaa. Ihana sarangin soittajapoika jonka kotikylässäkin olen vieraillut. Muuttunut läheisemmäksi ja läheisemmäksi.

** Jeni on ehkä maailman coolein (anteeksi tämä amerikkalaisen sanan käyttö mutta se vain toimii tässä). Tämä entinen koditon, sittemin hawajilla aiemmin asunut tatuointiartisti-sairaanhoitaja-ekotalonrakentaja on myös neljän lapsen äiti (suurimman osan ajasta yksinhuoltajana). Hän opiskelee vesitaloutta ja kriisinhallintaa kolmannessa maailmassa ja on päättänyt muuttaa nepaliin lopullisesti. Avata tatuointi studion ja ilmaisklinikan katupojille, antaa bisnesneuvontaa järjestöille....ja ties mitä. Yhdessä pohdimme projektia katupojille. Lapset ovat tulossa perässä Nepaliin kunhan elämä asettuu.

*** Chris on entinen nuorisorikollinen ja nykyinen bisnesmies, joka neljä vuotta sitten vieraili Nepalissa, löysi hienon lasten kodin ja lähti tienaamaan rahaa. Nyt hän käyttää kaiken tienaamansa rahan rakennuttaakseen toimivan ekotalon lastenkodille jonka toimintaa tukee. Suunnitelmana asua Nepalissa vähintään kaksivuotta.

Minä ja Boom

Uskaltauduin ensimmäistä kertaa elämässäni polkupyöräni Boomin selkään Kathmandussa. Ja se oli menoa se. Olo oli kuin videopelissä.

Alussa lähtö hitaasti pientä kujaa pitkin. ENsimmäisestä kadusta oikealle. Vasemmalle oikealle sukkuloiden pyörän ohjaustankoa käännellen koitan väistää taksia. Mutta HUPS....sen takana onkin kymmenen senttiä leveämpi riksa. Pitäisi väistää oikealta siellä onkin ryhmä japanilaisia valokuvaamassa. Montako pistettä saa jos kumoaa japanilaisen? Vai saako bonusta jos onnistuu heidät väistämään? Kun taas väistän vasemmalta takaatuleva liian nopeaa ajava moottoripyörä meinaa stalkata minut. Yksi elämä menetetty. Pari kertaa on pysähdyttävä ja sekunnit kuluvat nopeaan. Jos on liian hidas, häviää pelin.

Moottoritielle tultaessa liikennettä koittaa ohjata valkoisissa hansikkaissaan poliisi setä. Silti kääntyvät kulkuneuvot koittavat ohjeista huolimatta kiriä ennenkuin lupa liikkeelle lähtöön tulee. Kolme...kaksi...yksi näyttää liikennevalo ja sitten on aika polkea lujaaa. Jos onnistuu pääsemään tien yli ilman että kukaan takaatuleva tööttää liikaa voisi saada yhden elämän. Mutta hui...edessä onkin leveäkuljetus ties mitä rautajätettä. Mutta en voi väistää koska takaa tulevat ajavat lujaa. Koitan väistää jalkakäytävänpuolelta mutta siellä onkin vastassa jäteljä. PUM sen läpi kulkemisesta saanee sata lisäpistettä jos ei kaadu ja jos haju ei lyö tajuntaa mustaksi.

Alamäessä on muistettava jarruttaa. Käsijarrut tekevät kaikkensa ettei liuku olisi liian luja jotta ehtii väistää lujaa vastaantulevaa mopoa. Mutkan takana näkyy olevan myös tuttavia. Jos heidän huomionsa saa kelloa rimputtamalla saa kymmenen sekuntia lisä aikaa.

Pysähdys karttaa katsomaan tosin vie sen kymmenen sekuntia pois. Mutta ne sekunnit saattoivat olla elintärkeät, sillä edellisestä risteyksestä olisikin pitänyt kääntyä oikealle eikä ajaa suoraan. Ja eikun u-käännös ja toista laitaa takaisin.

Roskaläjä, riksa, japanilainen...muista väistää (tai ajaa läpi jos uskallat).....mopo, taksi, rekka....muista varoa. Ring ring.....ja muista aina katsoa eteenpäin ja luottaa siihen että kukaan ei halua sinua ulos tieltä. Viuh vauh sukkuloiden kaiken keskellä.

Lopulta perille päästyä voi vain huokaista helpotuksesta. Boom vei turvallisesti maaliin saakka.

Ihanat naiset

Nepal näki punaista kun lauantaina kokoonnuttiin juhlimaan Teejiä - naisten juhlaa. Kaikki kaupungin naiset kerääntyivät temppeleille kirkkaanpunaisissa kimaltavissa sareissaan ja kalleimmissa koruissaan, hiukset laiteetuina ja kasvot maalattuina. Kujia ja katuja kulki suuria joukkoja kauniita naisia nauraen, käsikädessä. Lapset olivat mukana, miehet jätetään kotiin.

Teejiä juhlitaan kolmisen päivää. Ensimmäisenä päivänä naiset kokoontuvat yhteen laulamaan hengellisiä lauluja. He tanssivat ja syövät juhla-aterian. Sen jälkeen alkaa 24 tuntia kestävä paasto, johon osallistuvat lähinnä naimissa olevat. Paaston aikana moni ei juo edes vettä. Paaston tarkoituksena on tuoda onnea aviomiehen elämään.



Toisena päivänä tapahtuu edellä mainittu temppeleille kokoontuminen. Ympäri temppelialuetta pienet punaisiin pukeutuneet naisryhmät laulavat lauluja, madal rummun lyödessä tahtia. Miehiä näkyy yleisönä, harva saa luvan tanssia. Tämän lisäksi naiset ruokoilevat temppelillä uhraten kukkia ja hedelmiä ja pyytävät onnea aviomiehen ja perheen elämään. He sytyttävät temppelillä lampun jonka tulee loistaa läpi yön.

Kolmantena päivänä naiset kylpevät punaisessa mudassa pestäkseen pois syntinsä.

Päivät ovat iloisia, sillä naiset saavat silloin pääroolin eikä heidän tarvitse seistä hellan takana kokkaamassa miehille. Miehet kuulema istuvat samaan aikaan "pubissa" ja päivittelevät menoa.

Ihania, kauniita naisia. Eläköön naiset !

dengue

Viikon verran nukuttuani pois flunssaa jossa kuumetta ei mittarin mukaan juuri ollut (paitsi yöllä joskus piikkeinä), ja joka toinen päivä voidessani hyvin ja joka toinen en päätin lopulta suunnata klinikalle tarkastamaan verenkuvani.

Ja johan sieltä lääkäri jotain löysikin, denguekuumeen nimittäin. Denguekuume tarttuu samalla lailla kuin malaria, eli hyttysten välityksellä, mutta tähän tautiin ei ole vielä keksitty ennaltaehkäisevää rokotetta tahi parantavaa lääkettä. Sitä on monen muotoista ja eri puolilla maailmaa sitä ilmenee erinlaisena. PAhimmassa tapauksessa tautiin voi kuolla, mutta tauti voi myös olla täysin oireeton. Jos tauti uusii voi se olla jo vakavampaa.

Onneksi mitä ilmeisimmin kuumeeni oli lievää laatua, sillä taudinkuvaan joskus kuuluvaa verenvuotoa sekä jatkuvaa korkeaa kuumetta ei minuilla ole ollut. Oloni on vaan ollut täysin voimaton. En muista koskaan olleeni niin väsynyt, jatkuvasti. Luissa ja nivelissä särkee, lihakset ovat jumissa ja silmät kipeät. Hikoilin niin paljon, että tuntemattomatkin huomauttivat siitä joskus. Mutta tieto siitä että taudilla on nimi, auttoi selkeästi ja päivä päivältä olo on ollut parempi. Vieläkin pitkät kävelyt väsyttävät, mutta kuumetta ei näytä tulevan ja hikoilukin on vähentynyt.

Näin ollen ensimmäiset kaksi ja puoli viikkoa Nepalissa ovat menneet sängynpohjalla tai parissa kantapaikassa roikkuessa. Asunnonmetsästys on sivussa sujunut takkuisesti. Oman oloista paikkaa ei tunnu löytyvän tai sitten hinnat ovat liian korkeita (no...130 euroa kahden huoneen ja keittiön huoneistosta ei nyt ole Kallis, mutta kun tietää että halvemmallakin saa niin ei tee mieli suostua ihan heti. )

Tämän päivän pyhitän vielä levolle ja herkuttelulle, huomenna otan alle uuden polkupyöräni ja elämän on parasta palata voimiinsa.

Krishnanpäivää

Pari päivää sitten Krishna, tuo iloinen vekkuli, juhli syntymäpäiväänsä. Varsinaisesti se ei kaduilla täällä näkynyt, mutta temppelit kuulema täyttyvät Krishnan palvojista aamusta iltaan.

Illalla Kishan soitti ja kysyi haluaisinko lähteä läheiselle Ram-temppelille kuuntelemaan huilumusiikkia. Siellä huilisti-maestro Durga (joka on muuten soittomatkoillaan käynyt Suomessakin asti) oppilaineen soitti huilujaan 24-tuntia, aamuyhdeksästä aamuyhdeksään. Soittajapoikiin lukeutui myös kaverimme Amrit ja Anil. Myös Krishna oli tunnettu luomavista sulosoinnuista huilullaan.

Ilta oli jo pimenemässä kun kipusimme portaat ylös pieneen temppeliin jonne oli kokoontunut joukko nuoria miehiä. Seinän vierustalla oli Krishnalle omistettu kukkien peittämä alttari. Korokkeella yksi pojista soitti hiljaa tabla-rummulla rytmiä ja huilu soi. Se oli lumoavaa sillä jotenkin kaikki ulkopuolelta kantautuva liikenteen melu katosi. Yksi toisensa jälkeen miehet lurittelivat niin tunnustuksellisia lauluja kuin perinteistä nepalilaista musiikkia. Yleisöä ei juuri ollut, vain Krishnaa palvomaan tulleita paikallisia jotka tulivat ja menivät. Välillä soitto yltyi, kun useampi poika nappasi huilun käteensä ja antoi musiikin virrata.

Saimme nauttia illallisen yhdessä soittajien kanssa. Krishnan siunaamaa leipää, riisiä ja peruna-maapähkinä curryä. Curryn tuoksuessa, kymmenen huilun soidessa ja tablan antaessa rytmiä, ei tuntunut lainkaan siltä, että ulkona odottaisi Kathmandun liikenteen kaaos.

Oi mikä ihana ilta!

Antamisesta

Kun on ollut tarpeeksi kauan Intiassa, tulee herkästi sokeaksi kaikelle sille köyhyydelle ja kurjuudelle joka ympäröi. Likaisia resuisia lapsia, hylättyjä vanhuksia, perheitä kaduilla ja luurangonlaihoja miehiä raskaissa töissä on joka puolella. Kerjäämään tulee monia, oi niin monia.

Mitäs sitten kun siihen kaikkeen turtuu. Niin on käynyt usealle paikalliselle. Heidän on helppo sanoa ei ojennetulle kädelle ja sulkea silmät katuojassa makaavan kohdalla. Mutta samoin käy monelle reissaajalle. Kun pyyntö ”Anna viisi rupiaa, olen kovin köyhä ja lapset näkevät nälkää” esitetään kymmeniä kertoja päivässä on vain pakko sulkea silmät ja kävellä ohi jossain vaiheessa. Minä olen vain yksi ihminen, en mitenkään voi pelastaa kaikkia köyhiä maailmassa vaikka kuinka haluaisin.

Mutta onko se sitten oikein? Mitä jos se isä joka eilen kulki käsi kädessä pikkupoikansa kanssa, sanoen että kukaan ei luota häneen eikä hän saa töitä vaikka haluaa, ja siksi vaimo ja poika näkevät nälkää ja siksi hän on kerjäämässä, mitä jos se mies olikin ihan oikeasti oikeasti hädässä. Kolkatassa on tunnettua, että moni kerjäläinen on itse asiassa ”töissä” järjestäytyneen rikollisuuden alaisuudessa ja kerjätyt rahat menevät isompien kihojen taskuihin ja kerjäläinen saa muutaman rupian palkkaa. Niinpä äiti joka pyytää ostamaan riisiä tai maitojauhetta ei tuota tuotetta aina pidä, vaan se päätyy takaisin kauppaan ja rahat menevät… Kyllä. Sille mafiosolle joka on naisen palkannut. Slummien miljonäärin kohtaus miehistä, jotka tahallaan sokeuttivat lapsia ja lähettivät nämä kerjäämään ei ole pelkkää tarinaa. Sitä tapahtuu ihan oikeasti. Kurja pikku lapsi tienaa paljon enemmän kuin terve pulska poika.
Mutta eihän 5 rupiaa sitten toisaalta ole suuri summa. Tai jos ostaisin katukeittiön muonaa sille nälkäiselle isälle ja pojalle. Mutta miten yksi ihminen voi ruokkia koko korttelin nälkäiset? Ja kaksikymmentä kertaa 5 on jo satanen. Ja toisaalta, mistä sen tietää jos se isä on juuri edelliseltä turistilta saanut kuin saanutkin mitä pyytää.
Samalla sitä miettii myös, miten kaikelle tuolle kurjuudelle muka Voi turtua. Miten se ei voi satuttaa nähdä likaista pientä naamaa lakaisemassa junan lattiaa ja pyytämässä muutamaa kolikkoa. Miten sille pojalle voi olla antamatta rahaa?? Mutta sitten samalla pitäisi ajatella, että jos nyt annan rahaa, vahvistuu se käsitys siitä että pojan työhön lähettäminen kannattaa. Mutta sitten, jos poika ei kotiin palattua rahaa tuo, voi se tarkoittaa ettei poika syö. Moni vanhus on kerjäämässä pitkin kaupunkia juuri tästä syystä. He eivät enää kelpaa työntekijöiksi, mutta sukulaiset eivät ruokaa anna, jos ei rahaa pöytään kanna.

Onko sitten parempi vain antaa ruokaa, jonka voi syödä heti. Vai onko ohjattava nuo ihmiset järjestöjen pariin, jotka tekevät hyvää työtä. Niidenkin mahdollisuudet ovat kuitenkin rajatut. Miljoonien köyhien auttaminen ei ole helppoa.

Mitä sitten tekee Intian valtio? Ei ole kyllä mikään herkkuhomma hallita maata josta löytyvät niin maailman rikkaimmat kuin maailman köyhimmät ihmiset. Ja jos köyhyydenpoistamis projekteja aloitetaan, miten ihmeessä niitä voidaan valvoa. Miten tavoittaa jokainen slummi, kadunasukki ja piskuinen kylä monen tunnin kävelymatkan päässä? Intiassa on tehty noin vuosi sitten ”Education for all” laki, joka takaisi kaikille lapsille peruskoulutuksen. Mutta miten käy niiden lasten joiden perheiden selviytymisen kannalta he väkisinkin joutuvat tekemään töitä. Koulut ovat päiväaikaan, niin ovat työtkin. Miten voidaan olla varmoja että jokainen lapsi todella hyväksytään kouluun. Moni koulu ei köyhää huolisi. Miten valvoa, ettei synny eliittikouluja ja niitä ”köyhien kouluja”. Miten olla varma, että kaikissa kouluissa saa yhtäläisen hyvän opetuksen?

Tälläinen laki on tietenkin askel parempaan. Seuraavaksi siis taistoon ihan peruselämisen kuntoon saamiseksi, ihan jokaisen kohdalla. Se ei riitä, jos turistilaumat ruokkivat köyhiä silloin tällöin, tai lahjoittavat pari sataa hyväntekeväisyyteen. Apu on loppujen lopuksi tultava Intialta Intialaisille.

Rantaeloa

Aika oli siis jättää taa Shalomin rutiinielämä ja suunnata taas uusille poluille. Juna puskutti läpi yön ja vei minut Chennaihin jossa autoriksakuskin sukkuloimana, puhelimitse annettujen neuvojen avulla, pääsin kuin pääsinkin Jeenan ja perheen luo. Olen heidän luonaan jo muutamaan kertaan yöpynyt mutta aina he ovat tulleet hakemaan minua. Mutta yllättäen reissumieli oli tästäkin kodinympäristöstä painanut mieleen pari yksityiskohtaa (tällä kertaa ”Babyclinic”-kyltti) ja osasin neuvoa kuskiani kääntymään ihan oikein viimeisestä kadunkulmasta.

Pari päivää sitten leikitin Kaavyaa (3v.) ja Thapasyaa (5v.), näitä ihania mutta oi niin pilalle hemmoteltuja kauhukakaroita. Ken leikin alkaa se leikin kestäköön tuntuu olevan motto. Ja leikkiä ei aikuinenkaan saa lopettaa ennen kuin se loppuu, yleensä jommankumman (pääosin pienemmän Kaavyan) itkuun kun pää kopsahtaa sängyn kulmaan tai sisko vie siskolta tavaran kädestä. Iltaisin Jeenan kanssa muutaman sanan vaihdettuani kipusin petiin ja annoin ilmastoinnin viilentää auringossa tirisevää päätä. Tosin en ole mikään ilmastoinnin suurin ystävä. Sen epäluonnollinen viima tuottaa yleensä sen, että ilmastoidun tilan ulkopuolella kuumuus tuntuu entistäkin kovemmalta. Niin esimerkiksi öisen vessareissun aikana kun se oikein löi naamalle makuuhuoneen oven avattuani.

Pari päivää lastenleikkejä riitti ja mieli teki käydä vähän tutkimassa ympäristöä. Niinpä hyppäsin paikallisbussiin joka kuljetti minut kohti Pondicherryn itsenäistä territooria. Se ei ole varsinaisesti oma osavaltionsa, mutta sillä on oma hallinto Tamil Nadun sisällä. Alue oli aikanaan Ranskan valtaama, eikä tuo entinen isäntä ole vieläkään lähtenyt. Kulkiessani pitkin Rue de Bazaaria, tiilein päällystettyä tasaista katua jolla ei roskan roskaa näy ja istuessani Le Caféssa merenrannalla juomassa Cafe au Laitia ja napostelemassa croissanttia voisin olla hyvin pienessä ranskalaisessa merenrantakaupungissa. Turisteista varmaan 80% on ranskalaisia ja niinpä ravintolassa tervehditään Bonjourcava. Leipomon ikkunassa roikkuu patonkeja ja La Terrasse ravintola tarjoaa kukkoa viinissä. Tosin kun astuu muutaman korttelin tämän pariisin ulkopuolelle, on taas Intiassa, jossa torvet tööttäävät ja ravintolassa tuoksuu curry.

Rantaboulevardilla kulkee iltaisin lähinnä intialaisia jotka nauttivat perheineen aaltojen loiskeesta ja lapset kiipeilevät Gandhin patsaalle laskemaan liukua sen loivia marmori reunoja pitkin. Rakastuneet pariskunnat sen sijaan kuhertelevat kallioilla niin piilossa kuin vain voivat. Kauppiaat myyvät pikkupurtavaa ja hattaroita. Löytyy ilmapalloja ja vinkuleluja, jäätelöä ja jasmiininkukkia. Varsinaista rantaa saa lähteä hakemaan vähän kauempaa, sillä kaupungin kohdalla hiekka on korvattu isoilla mustilla graniitin lohkareilla. Näin tehtiin sen jälkeen kun Tsunami iski Aasiaan. Vaikkakin Pondycherryssä sen aiheuttamat tuhot olivat pieniä, näillä kivenlohkareilla toivotaan olevan vaikutusta, ettei se seuraavallakaan kerralla pahaa jälkeä saa aikaiseksi. Kaupunkia hallitsee ranskan lisäksi Sri Aurobindo, joogi ja vapaustaisteilija, jonka ashramiin törmää Pondyssä joka puoella. Heillä on useampiakin majataloja, joista yhdessä minäkin kohtuuhinnalla majoituin. Ja lähistöllä sijaitsee kuuluisa Auroville, tuo tulevaisuuden ihannevaltio. Tai sitten ei. Aurovillen tausta-ajatuksena on universaali kylä, jossa miehet ja naiset, kaikki kansalaisuudet, voivat elää rauhassa ja harmoniassa, ilman kenenkään poliittista ylivaltaa. Ilman vallanhimoa, vaatimuksia. Sen tarkoituksena on ymmärtää ihmisten yhtenäisyyttä. Aurovillen perusti 1968 sittemmin “The Motheriksi” nimetty ranskalainen nainen. Sittemmin alueelle on muuttanut lukuisia länsimaalaisia ”todellista elämää” hakemaan. Lännen temmellyskentäksi sitä onkin minulle kuvailtu. Ne joilla on rahaa, perustavat orgaanisia tiloja ja perustavat yrityksiä jotka valmistavat suitsukkeita, saippuoita, käsitöitä ja terveysherkkuja. Ja ne joilla on rahaa, eivät ole intialaisia. Intialaiset sen sijaan asuvat alueen laitamilla ja tekevät kylässä kaikki ne niin kutsutut paskahommat joihin valkoihoinen ei alistu. Eräs tapaamani taiwanilainen nainen sanoi harjoittaneensa alueella joogaa, muttei voinut löytää ainuttakaan intialaista joogaopettajaa vaan kaikki olivat ranskalaisia tai saksalaisia ja velottivat opetuksesta huimia summia. Alueella voi siis asua esimerkiksi farmilla ja tehdä töitä ja silloin pääsee osalliseksi esimerkiksi valtaisasta meditaatiohallista joka monumentistakin käy. En sitten lopulta lainkaan mennyt edes katsomaan paikkaa, sen verran negatiivisen kuvan moni kanssamatkustaja minulle siitä antoi. Ajatus hyvä – lopputulos ei aina hyvä.

Aika kului täällä vain katuja kulkien, ja kirjaa lukien. Vuorossa Munkki joka myi ferrarinsa, joka on yllättänyt minut tyystin. Tämä miljoonia myynyt itseapu kirja on oikeastaan hyvä opus, vaikka aina sitä epäilinkin. Olin tarinan pauloissa niin, etten juuri muuta malttanut tehdä ja niihin Le Cafén lattekahveihin upposi rupia jos toinenkin kirjan parissa istuessani. Viimeisenä aamuna jaksoin nousta jo ennen seitsemää kulkemaan nyt hiljaista rantakatua ees taas. Gandhin patsaalla tosin ei ollut hiljaista nytkään. Ilmeisestikin paikallisilta temppeleiltä saapuu pappeja hindupatsaineen antamaan siunauksia ihmisille. Intialaiset hakivat jumalten siunauksia, ja länsimaalaisten nikonit ja canonit räpsivät kilvan kuvia kun Ganesh, Shiva ja Lakshmi jakoivat hyvää onnea ja menestystä pappien välityksellä. Rummut pärisivät ja savu nousi tulisijoilta.


Pondycherrystä kaksi tuntia bussilla kohti Chennaita on puolestaan itärannikon rantalomakohde Mahabalipuram jonne minäkin yhdeksi yöksi päätin pysähtyä. Täällä graniitinlohkareet korvaa rantahiekka sekä rantakuppilat jotka ovat tuttu näky Goan aurinkorannoilta (Miten olisi vaikkapa Bob Marley Restaurant tai Santana Cafe?). Lehmät käyskentelevät kalastusveneiden keskellä, ja kulkiessa kuumalla hiekalla saa varoa kalaverkkoja ja pieniä ja suurempiakin hiekkarapuja. Kauniita simpukoita, isoja aaltoja, ja paljon ranskalaisia turisteja. Paikassa ei ole mikään kummoinen energia, mutta muutaman päivän rantalomasta se kyllä käy. Kashmirilaiset hopea- ja kivikauppiaat ovat löytäneet tiensä tännekin ja ”hello madam, come to my shop” kutsut seuraavat perässä kun kulkee turistikatua, joka muuten on ainakin matkustajaraamattu Lonely Planetin mukaan yksi Tamil Nadun ainoista sellaista. Ja todellakin, tuntuu kuin olisi hypännyt tuttuihin piireihin länsirannikon Keralan tai Goan turistikeskuksiin. Vaikkakin paljon pienemmässä kaavassa. Ravintolat tarjoavat tuoretta kalaa, ja hummerit kolistelevat laatikoissa odottaen nälkäistä matkustajaa. Kahvilassa saa espressoa ja rannalta voi vuokrata body boardin jos haluaa lähteä aaltoja halkomaan. Turisteja on vain murto-osa suositumpien kohteiden määrästä. Mutta täälläkin komeat paikalliset nuoret miehet iskevät kiinni yksin kulkevaan valkoiseen tyttöön. Niinkin kova on halunsa tutustua näihin ihmeolioihin, että kuulin tarinan edelliseltä illallta jolloin yksi paikallisista olisi kuutamoa katsellessaan yrittänyt väkisin saada sveitsiläiseltä tytöltä enemmän kuin kädestä pitelyä. Onneksi italialainen reissumies Luca sattui olemaan lähistöllä ja kuuli tytön huudon. No vikansa on tytössäkin. Jos nuori mies haluaa lähteä lähes autiolle rannalle kanssasi, voi olla aika varma siitä mitä mies haluaa. Ja se ei ole kuutamon ihastelua.

Mahabalipuramissa on myös nähtävyyksiä, ikiaikaisia kivikaiverruksia ja temppeleitä joiden katsominen tosin oli tuskan takana porottavan auringon johdosta. Askeleet olivat raskaat, mutta kävin vanhalla Shiva temppelillä ja katsomassa ”Krishnan voipalloa” joka oli valtava pyöreä kivi rinteessä. Pallo näytti siltä, että se voisi hetkenä minä hyvänsä alkaa vyöryä alaspäin mutta siinä se on seissyt jo vuosikaudet. Kivi-Ganeshalle kävin tervehdykseni myös jättämässä. Muuten aika menikin rantakuppilassa kirjaa lukien. Illalla valot alkoivat välkkyä ja temppeli soida, kun kylä juhli jo kolmatta päivää Parvati jumalatarta. Ja se soitto jatkui ja jatkui ja huipentui ilotulitteisiin (tai lähinnä kovaa ääntä päästäviin papatteihin ja paukkuihin) joskus kolmelta aamuyöllä. Itse en juhlallisuuksia mennyt koko illaksi katsomaan, mutta ei tullut unikaan. Joku sankari päätti varmaan käyttää edellisenkin juhlan papatit loppuun, sillä satunnaisia ”rätätätätätätättä” kohtauksia tuli aamuun saakka. Ja oi onnea, kun sähköt katkesivat kello kuusi aamulla ja oi niin ihana tuulettimeni pysähtyi. Se on melko varmaa, että jos sähköt katkeavat, oli uni kuinka syvää tahansa, siitä herää. Niin sitten pakkasin kimpsuni ja kampsuni ja kävin tervehtimässä merta, ja hyppäsin bussiin joka kuljetti minut takaisin Chennaihin. Sinne olivat saapuneet vierailulle myös Ritama ja Sujatha sekä hollanin Lianne joka koti-ikävää potiessaan ei halunnutkaan reissata vaan vietti aikaa mielummin turvallisessa perheympäristössä.

Lapset olivat onnessaan kun leikittäjiä nyt oli useita. Päivät Chennaissa ovat kuitenkin melko pitkäveteisiä. Jeenan koti on useiden kilometrien päässä nähtävyyksistä, ja no en kyllä olekaan mikään nähtävyyksien tutkija. Suurin ekskursiomme kohdistui läheiseen ostoskeskukseen joka tosin on sekin melkoista nähtävää. Rikkaat intialaiset kuluttavat täällä rahaa merkkivaatteisiin, kalliisiin elokuvateattereihin ja pizza hutin pitsoihin. Meidänkin pieni porukamme sai uppoamaan seitsemään jäätelöön 400 rupiaa (n. 7 euroa), joka on monelle tavalliselle tallaajalle jopa viikon palkka. Lasten leikittämiseen pelimaailmassa upposi 200 rupiaa ja suklaakauppaan 500. Jeenan mies on lakimies (ja Jeenakin siihen koulutuksensa saanut) joten varaa tähän kyllä on. Tälläiset reissut kuitenkin herättävät huomaamaan sen valtavan eron köyhien ja rikkaiden välillä tässä maassa. Intiassa on useita, jotka sijoittuvat maailman tilastoissa kaikkein rikkaimpiin ja viime aikaisten tutkimusten mukaan osista Intiaa löytyvät myös ne maailman tilastoissa kaikkein köyhimmät jotka elävät reilusti köyhyysrajan ulkopuolella. Miten nämä valtaisat erot sitten saataisiin tasattua? Siinä riittää hallitukselle pohdittavaa.

Juna liikautti minut 27 tunnin matkan tuttuihin piireihin Kolkataan. Nyt muutama päivä täällä oleskellessa, ja vihdoin yrittäen lukea tenttikrijaa, ja sitten viuh vauh takaisin ”kotiin”, Nepaliin.