Sairaalaeloa

Lue ensin edellinen teksti, niin tämäkin on ymmärrettävissä.

Kahden yön kuluttua tulee soitto. Vauvaa ollaan kotiuttamassa vaikka se ei olekaan sen paremmassa kunnossa. Kahdeksan päivän hoidon jälkeen lääkäri sanoo, ettei voi tehdä enää mitään. Vauvan vatsa ei ota vastaan maitoa ja antibiootit eivät tehoa. Minä ihmettelin hoidon lyhytaikaisuutta, mutta näin ne asiat täällä kai vain hoituvat. Lähdimme siis takaisin Chitwaniin kuulemaan mistä oikeastaan on kyse. Lääkäri oli sanonut, että voitte ottaa vauvan kotiin (kuolemaan) tai voitte kokeilla Kathmandun sairaallaa vaikka mitään ei voida luvata. Perhe oli valmis ottamaan vauvan kotiin, miksi tuhlata enempää rahaa ja energiaa kun vauva ei jaksa. Minä taasen sanoin, että voin kyllä maksaa ambulanssin, kunhan yritätte edes. Se on vain rahaa joka kyllä tulee takaisin, ei ainakaan tarvitse kysellä myöhemmin, että entä JOS olisimme yrittäneet. Yhdessä vauvan isän kanssa onnistuimme saamaan muutkin ajattelemaan sitä, että aina kannattaa yrittää. Asiaa ehkä auttoi, että erään toisen perheen vauvaa, joka oli samassa tilassa kuin heidän vauvansa oltiin juuri siirtämässä ambulanssiin ja matkalle Kathmanduun.

Ja niin sitten otimme ambulanssin ja lähdimme kohti Kathmandua. Pienen pieni vauva isänsä sylissä, happipullossa riittävästi happea tuolle matkalle. Vauvan äiti yhä väsyneenä nukkumassa toisella puolella ja minä yrittämässä pitää kiinni isästä ja vauvasta jotteivät kaatuisi kuoppaisilla teillä hyppelevässä autossa. Ambulanssit täällä kun ovat ihan omaa luokkaansa. Niissä ei ole henkilökuntaa lainkaan, eikä muitakaan apuvälineitä. Kuski osaa hyvässä lykyssä vaihtaa happipullon jos siihen on tarvetta. Eli ambulanssin ottaminen täällä on aina riski. Ruuhkaa teillä tietenkin oli, mutta onneksi ambulanssit saavat aina ajaa ohi pillit vinkuen, jos vain mahtuvat. Tiet tosin ovat niin kapeita että monta kertaa saimme mekin jonossa odottaa. Muttta perille päästiin, vain kuulemaan ettei tehohoidossa juuri nyt ole tilaa. Chitwanista kun eivät muistaneet sanoa, että teidän pitää varata paikka jos haluatte sinne Katmanduun mennä. Yksityissairaaloihin soitto paljasti, että niihin ei juuri sillä hetkellä ollut varaa. Yksi yö tehohoidossa kun maksaisi 7000 rupiaa (70 euroa) kun taas tässä kyseisessä paikassa 700 rupiaa. Lääkäri totesi että ensiavussa he voivat kyllä vauvalle antaa happea ja jotain lääkettä mutta eivät kykene seuraamaan muita elintoimintoja. Ja vauva pääsee jonottamaan tehohoitoon. Ja jonottaa saikin. Sairaalassa tuntui olevan sääntö, että jos tunnet jonkun sairaalassa työskentelevän, pääset jonon ohi. Onneksi kämppikseni Jenin ystävä Sam sattui olemaan tällainen. Ja sattuu olemaan kova suustaan. Koska kahden yön päästä paikkaa ei tuntunut vieläkään löytyvän, vaikka meidän jälkeemme tulevia muille osastoille siirettiinkiin tuli Sam paikalle. Sam pyysi paikalla olevalta lääkäriltä tämän tittelin ja nimen ja marssi vastaavan lääkärin toimistoon sanoen, että tämä ja tämä lääkäri ei toimi eettisesti vaan antaa köyhemmän perheen lapsen odottaa jonossa ja päästää muita lapsia ohi. Ja johan alkoi toimia. Kahden tunnin päästä vauva jo sai oman petinsä teho-osastolta.

Tämä sairaala ei juuri kehuja ansaitse. Sen rakentamiseen on aikanaan antanut rahat Japanin valtio. Ja puitteet näyttävätkin hienoilta. Ja mitä ilmeisimmin siellä työskentelevät Nepalin parhaat lastenlääkärit. Muttta kukaan ei ylläpidä sairaalaa. Sen vessat haisevat ja lattiat tulvivat eritteitä. Niin paljon, että toisinaan suoranainen p a s k a tarttuu kengän pohjiin ja siirtyy muualle sairaalaan. Kovasti ihmettelimme, miten kukaan voi tässä sairaalassa parantua. Joku oli lahjoittanut sairaallalla juomavedenpuhdistamiseen laitteet mutta nuokin olivat jo toimimattomat ja ”puhdas vesi on jokaisen lapsen oikeus” kyltin alla makasi kasa roskia. Joku tiesi kertoa, että Japanin lahjoittamia rahoja oli kadonnut toisiin taskuihin. Sen sijaan, että suunnitellut 25 paikkaa teho-hoitoon olisi avattu, sairaalassa on vain 13 paikkaa. Kahdeksan vastasyntyneille ja viisi muille sitä tarvitseville lapsille. Kuulemma rahalla oli mm. rakennettu puutarha, mutta tuo puutarha on täysin aidattu eikä sinne kukaan lapsi voi mennä kukista nauttimaan. Ilmeisesti Japanista tullut delegaatio oli viime visiitillään kyseenalaistanut näitä asioita, mutta kukaan ei myöntänyt mitään joten rahaa ei lisää tuolta suunnalta enää tule.Nyt olemme järjestämässä siivoustalkoita vapaaehtoisvoimin josta sairaalan varajohtaja tosin totesi, että meidän tulee MAKSAA sairaalalle 50 dollaria jotta saamme tulla siivoamaan.... ja minneköhän herra varajohtaja meinaisi tuon dollarimäärän käyttää??

Ja tehohoidossa on nyt oltu ja sairaalanlattialla asuttu. Tässä sairaalassa saa yhden pedin 100 rupian hintaan haisevasta mutta lämpimästä huoneesta teho-osaston läheisyydestä jonne hoitajat soittavat jos on tarvetta. Siellä perhe on nyt majaillut. Vauvan vointi on vaihdellut. Yhtenä aamuna jouduimme lähtemään pikana punaisen ristin veripankille kun vauva sai sisäisen verenvuodon. Mutta sen jälkeen sen olo vaihvistui ja vahvistui ja maitokin alkoi maistua. Vauva kotiutettiin kertaalleen mutta huonosti annettujen kotihoito-ohjeiden takia vauva menetti jo toisena iltana tajuntansa, ja sai jonkinlaisen kohtauksen ja jouduimme samointein takaisin ensiapuun ja seuraavana aamuna teho-osastolle. Tokihan hoitajat syyttivät vanhempia siitä, että eivät pitäneet huolta, mutta kotiutus tapahtui niin nopeasti ilman riittäviä perusteluja, että taisivat lääkärit onneksi ottaa syyn lopulta omille niskoilleen etenkin kun kuulivat etteivät hoito-ohjeet olleet riittävät.

Ja siellä se vauveli nyt koittaa kasvaa taas, hoitajien huomassa isän ja äidin odotellessa uutisia ulkopuolella. Juurikaan ei uutisia tosin irti saa- Mikään tieto ei tunnu kuuluvan edes vanhemmille. He pääsevät kerran päivässä parin minuutin ajan vauvaa näkemään ja saavat samalla lappusen jossa kerrotaan lääkkeet jotka on hankittava.

Ja rahaa palaa. Vaikka hoito onkin halvempaa, ei se ole ilmaista. Sairaalan seinällä kyllä lukee, että jos et kykene maksamaan jne. kerro meille ja saat ilmaista hoitoa, mutta toistaiseksi en ole nähnyt kenenkään tätä saavan. Lääkärit kyllä vakuuttelevat tätä vieraileville turisteille mutta totuus on toinen. Kun päivittäin joutuu maksamaan 1000 rupiaa lääkkeistä, muutaman satasen huoneesta ja ruuat päälle...se verottaa kyllä köyhän kukkaroa ja saa aikaa melkoisen velkataakan.

Mutta sairaita lapsia kyllä riittää. Kun kiertelee haisevia käytäviä näkee jos jonkinlaista kohtaloa. Ja jo useampi on siirtynyt taivaaseen tai elämänkiertokulkuun takaisin. Muutamat itkut on tullut itsekin itkettyä, sen verran koskettava paikka tämä on. Olen kuunnellut keskusteluja, joita vanhemmat käyvät ja koittanut miettiä keinoja miten heitä auttaa. Rikkaat menevät aina edelle ja he kyllä saavat tarvitsemansa hoidon, mutta köyhälle ja kouluttamattomalle tilanne on paljon hankalampi. Eikä se auta yhtään,että kukaan hoitohenkilökunnasta ei juuri selitä mistä on kyse lapsen sairauden kohdalla. Kerrotaan vaan mitä lääkettä on haettava. Jonkinlainen sairaalasosiaalityöntekijä olisi loistava lisäys tähän paikkaan. Joku jonka luo voisi mennä huolineen kun terveydenhuoltohenkilökunta keskittyy vain lääkehoitoon. Lisäksi lastenklinikoiden kummien teatteri ja klovni ryhmä voisi tulla vierailulle. Iloinen ilme voisi tappaa monta sairautta. Sen verran surullinen paikka on.

Mutta nyt vain odotellaan. Viime kuulemalta vauvaa oltaisiin poistamassa tehohoidosta seuraavan viiden päivän sisään toiselle osastolle, ja sitten kotiin. Kuka tietää miten käy. Täällä kun ei keskosen tai millään tavalla epänormaalin lapsen elämä ole helppoa. Jos sellaista elämää lainkaan kannatetaan.

Ja ps. Kyllä. Minulla on vauvakuume.