keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Lentäviä päättömiä kanoja ja vesisadetta

Miten se onkin niin, että kun nauttii elämisestä hetkessä, ne hetket ja päivät kuluvat niin vilkkaan. Aikani Nepalissa alkaa olla lopuillaan tältä erää. Eilen oli viimeinen oppitunti ja oli ikävä jättää hyvästejä Munalle. Vaikken vieläkään juuri uskalla suutani avata kaduilla, tiedän kyllä mitä sanoa. Lauseet alkavat muodstua jo päässä, vielä koittaa se päivä kun ujouteni unohtaen uskallan antaa mennä ja puhua.

Vietin myös viikonlopun lastenkodilla jossa ipanat jo minut tuntevat vaikken siellä pitkiä aikoja olekaan ollut. Tällä kertaa tuomisinani oli läjä paperia ja uusia värikyniä ja pitkän aikaa vietimmekin piirrellen ja väritellen. Eräs erityinen piirre täällä, ja Intiassakin kuvaamataidossa on. Nimittäin se, että mitä tarkemmin osaat kopioida valmiin kuvan, sitä suuremmat kehut saat ja sitä parempi piirtäjä olet. Niinpä moni piirtää Mikki Hiiren tai kopioi väristyskirjan kuvan. Sainkin käsiini monta kukkaa ja taloa jotka siirtyivät piirustuspaperille koulukirjan sivuilta. Tällä kertaa näin jopa, että jotkut lapset käyttivät ”kopiopaperia” (black carbon paper—hiilipaperi?) kopioidakseen kuvan mahdollisimman tarkasti – tätä näyttivät käyttäneen oppitunneillakin kun muistivihkoissa oli kuvia kukista ja apinoista aakkosten opettelun yhteydessä. Etelä Intiassa Shalomin koululla ollessani koitin aina opettaa kuinka tärkeää vapaa ja luova piirustus voisi olla, ja tuloksetkin olivat hienoja. Mutta ei sitä oikein ymmärretty. Aina jos intialaiset opettajat olivat paikalla, he joko antoivat aiheen, piirsivät mallin tai ainakin valitsivat värit joilla lasten tuli värittää ja piirtää. Täällä Nepalissa jos aihe on vapaa ainakin 9/10 lasta piirtää vuoren, talon ja pari puuta ja kukkaa. Nytkin eräs tyttö kyllä piirsi omasta päästään mutta viivoittimen avulla paperille ilmestyi perinteinen temppelirakennus.

Luovuus on kaukana täällä monessa muussakin asiassa kuin lasten taiteessa. Esimerkiksi bisnestä avatessa ei juurikaan mietitä, mitä täällä ei vielä ole tarjolla, missä olisi markkinarako jota kukaan ei ole vielä täyttänyt. Ei. Jokainen avaa pashmina tai käsityökaupan. Pokharassa on jonossa ainakin kuusi ravintolaa joiden erona on ainoastaan nimi. Ruokalistat ovat tismalleen samanlaiset, ulkomainoksetkin on tainnut tehdä sama kaveri, niin samalta ne näyttävät. Tosin melko taitavia ovat kaverit kuitenkin. Vapaalla kädellä nimittäin maalaavat siististi kirjaimia puulevyille, niin että jälki näyttää kuin koneen tekstaamalta.

Muutama päivä meni taas Kishanin kotikylällä. Tällä kertaa vuorossa oli ”aitabaari”, festivaalipäivä jolloin uhrataan kanoja ja tehdään ”puja” sille, etteivät tiikerit ja muut ikävät oliot tule viidakosta tekemään pahojaan. Lienee juhlalle jokin tarkempikin syy, mutta näin se minulle selitettiin. Aamulla perheiden naiset paistoivat keittiötulilla makeita leipäsiä (joita innokkaimmat pienet tytöt ja pojat mutustivat jo ennen uhrauksien tekoa) sitten mentiin yhdessä kylän ulkopuolella olevalle pyhälle puulle jonne jokainen toi lautasen jolla riisiä, näitä kakkusia, kananmunia punaväriä ja rahaa. Ja jokaisen kainalossa kaksi kolme kanaa.

Ja kun miehet olivat jakaneet lahjukset puunjuureen tehtyihin ”lokeroihin” alkoikin todellinen show. Kanat pääsivät nimittäin eroon päistään. Jokaisen kanan kaula katkaistiin vuoronperään ja päätön kana heitettiin yleisön joukkoon jossa riemusta kirkuvat lapset niitä kilvan metsästivät. Voi sitä showta kun alamäestä lensi kovalla vauhdilla päättömiä kanoja suihkuna. Sitten kanojen omistajat kynivät ne ja illalliseksi jokaisessa perheessä syötiin vaihtelun vuoksi kanakarria. Minulle oli onneksi matkaan tarttunut Kathmandusta maittava papusekoitus josta sain oman illalliseni. Kylällä moni perhe ei läheskään päivittäin lihaa syö, mutta juhlien kunniaksi kukin ostaa kanan jota varten saattaa joutua säästämään pitkäänkin.

Kylällä ei juuri tullut suurempia tehtyä. Kesä alkaa olla kuuma ja erityisesti tällä kylällä auriko porottaa niin, että iltapäivisin kaikki vetäytyvät varjoon päiväunille. Hieman kävelyä, lasten kanssa leikkimistä ja nepalin kielen harjoitelun ohella tuli vain rentouduttua. Ja syötyä papuja.

Nyt istun Pokharassa juomassa kallista cappucinoa kun ulkona jyllää yksi elämäni suurimmista myrskyistä. Vettä tulee niin, että tuntuu että katto tulee kohta alas ja kadut lainehtiva vaikkei sade ole jatkunut kuin vasta viisi minuuttia. Tänään on myös erityinen päivä, Huomenna Nepal nimittäin siirtyy vuoteen 2068. Hyvää uutta vuotta siis kaikille teille!!