Nepal valmistautuu juhlimaan suurinta vuotuista juhlaansa - dashainia. Juhla on hinduperinne, mutta samalla sadonkorjuu juhla. Festivaali kestää virallisesti pari viikkoa ja jokaiselle päivälle on omat perinteensä. Lapsilla on tietenkin lomaa koulusta koko tämä aika. Dashainin aikana tuhlataan kaikki säästöt. Se on kuin yhdistelmä joulua, juhannusta ja uutta vuotta. Koko Kathmandu kuuleman mukaan tyhjenee kun kansa valuu omiin kotikyliinsä viettämään aikaa sukulaisten parissa. Kauppakadut ovat täynnä ostoksia kahmivia perheitä ja tunnelma on kuin jouluna Itäkeskuksessa. Joka puolelta hohkaavat mainoslauseet alennuksista ja tarjouksista. Kassikaupalla vaatetta ja ruokaa vaihtaa omistajaansa kun miehet ostavat vaimoille sareja ja äidit lapsille herkkuja ja juhlakapineita.
Kylissä perinteinen kasvisdahlbhat unohdetaan kun eräänä tärkeimmistä Dashainin päivistä teurastetaan karjaa. Kylä ostaa vesipuhevelin ja kaikki osallistuvat kustannuksiin, ja tietenkin nauttivat lihasta. Lisäksi yhtenä päivän juhlitaan tika-päivää jolloin perheet kiertävät tuttavien luona nauttimassa ruoasta ja juomasta ja saamassa siunauksia ja rahaa. Vuoroin vieraissa, sillä sovittuna aikana vieraat saapuvat myös omalle kotiovellesi.
Oma dashainini kuluu Kishanin kotikylässä. Lähdemme suuntaamaan sinne aamuruuhkassa, vaikkakin tämän päivän tiedon mukaan bussilippuja ei ole lainkaan. Kishan on kuitenkin tottunut tähän, ja sanoo varmana että kyllä me perille pääsemme. Vaikka sitten bussin katolla. Bussilastillisia väkeä kun siirtyy juurikin huomenna kyliin koska seuraava päivä on yksi tärkeimmistä. Kylään on jo lähtenyt tukku rahaa jolla ostaa ruokaa (ja etenkin osallistua sen vesipuhevelin hankintaan) ja meidän mukanamme on kassikaupalla mausteita, chilejä, uusia sareja ja pashmina huiveja kylän naisille. Omaan varustukseeni kuuluu myös kasa värikyniä ja kynsilakkoja lasten viihdykkeeksi.
TArkemmat juhlapäivitykset joskus viikon päästä, jos en täysin pyörry kun se puhveliparka pääsee hengestään.
tiistai 12. lokakuuta 2010
maanantai 4. lokakuuta 2010
oma koti kullan kallis
Asunnon etsiminen Kathmandussa on melkoista puuhaa. Jos olisi varaa voisi vain vastata ilmoitukseen jossa tarjotaan vuokralle kalustettua kotia ulkomaalaisielle hyvällä turvallisella alueella. Mutta niihin uppoaisi todennäköisesti parin kuukauden kokonaisbudjetit jollei enemmänkin joten lehdet voi unohtaa. Välillä tulee puheluita kaverikyselyden jälkeen, että siellä ja siellä oisi kämppä mutta usein nämäkin ovat tyyriitä. Epäluottamus tuttujakin kohtaan kasvaa, sillä usein täällä jos tuot bisnekselle asiakkaitta saat komission...jopa asunnoista joten kuukausivuokrastani valuisi osa näiden innokkaiden asunnonetsijöiden taskuun.
Parhaaksi tavaksi löytää unelmien koti osoittautuukin tehdä kaikki itse. Eikun jalat alle ja kävelylle halutulle asuinalueelle. Mukana luottaystäväni Kisha*n ja adoptoimamme nuori suomalaispoika Mikko teimme pari kertaa viikossa kävelyretkiä Thamelin läheisillä hiljaisemmilla alueilla kysellen jokatoiselta ihmiseltä ja kauppiaalta josko taloissa löytyisi tilaa.
Tällä hetkellä kaikki rakentavat ja rakentavat. "Kahden kuukauden päästä" tuntui olevan yleisin vastaus. Taloja nousi joka puolella kuin sieniä sateella, mutta valmista asuntoa ei tuntunut missään olevan. Sitten niitä alkoi kyllä löytyä. Istuin jos jonkinlaisella sohvalla kuuntelemassa nepalinkielistä kertomusta siitä kuka minä olen ja miksi ja miten kauan olen nepalissa ja paljon on vuokra ja miten keittiö toimii. Mutta kaikki nämä kodit olivat a) pohjakerroksessa ja b) kolmen-neljän makuuhuoneen komplekseja joihin minulla ei ole varaa. Tai siis....kolmesta makuuhuoneesta ja keittiöstä joutuu maksamaan vaivaiset 130 euroa kuussa, mutta en tietäisi miten käyttää kaikki tuo huonetila. Enkä mieli maksaa tuota summaa kun en kerran kaikkea tuota tilaa tarvitse. Yksi kiva löytyi, mutta hoi vain. Omistaja tahtoo asuntoon pitkäaikaisen asukkaan, minimi yksi vuosi.
Sitten tuli viesti tutulta että HEI thamelissa yhden huoneen kämppä halvalla. Mutta tässä talossa taas ei ollut juuri valoa joka oli taas yksi omista kriteereistäni. Joten ei tärpännyt tämäkään. Sitten tulee soitto. HEI nyt 90 euroa tosi kiva kämppä. Perilllä odottaa kylllä kiva koti....mutta se on samainen johon pitäisi tehdä vuoden vuokrasopimus.
Olo alkaa olla jo luovuttanut.....ei oo, kaksikuukautta, neljä huonetta....Kishankin alkaa jo hermostua kun mikään ei kelpaa. Koitan selittää että kun vuokraan kodin haluan sen olevan sellainen mistä tulee hyvä mieli heti.
Reiluun viikkoon emme tee mitään. Sitten eräänä aurinkoisena iltapäivänä Kishan taas kysäisee josko lähdetään asunnonmetsästykseen. Mikko-poika kintereillämme otamme kohteeksemme uuden alueen jossa emme ole vielä kulkeneet. Pienen pientä kujaa pitkin tulee tunne että ompas kiva alue. Rukous lähtee universumille "anna minulle koti, anna minulle koti". Perässämme kulkeva nepalilainen nainen ihmettelee, että mitäs te tääällä ja Kishan tulee kysäisseeksi jos nainen tietää tyhjistä kodeista. Ja KYLLÄ tiedän, vastaa nainen. Ja osoittaa kujan päässä nousevaa rauta-aitaa ja sen takaista vaaleanpunaista taloa. Kakkoskerros. Menemme sisään ja talon tytär lähtee etismään äitiään. Odottelemme pihamaalla jossa puutarha vihertää ja perällä on kalalammikko (ilman kaloja). Pieni valkoinen koiraa haistelee nilkkojamme ja toinen räksyttää pihan perällä esittäen hurjaa vahtikoiraa. Ja sitten näemme kämpän. ÄH taas kolme makuuhuonetta ja keittiö. Mutta kotoinen olo kuitenkin valtaa mielen. Takapihalla aukeaa toinen vehreä puutarha, huoneiden koristemaalaukset ovat hellyttäviä ja keittiö suuri ja ikkunat tuovat paljon valoa sisään.
Kyllä MInä tykkään mutta mitäs ihmettä sen vuokran kanssa tehdään. Täti laskee vuokraa 150 euroon kuussa veden kanssa. Ja sitten Mikko-poika sanoo, että voisihan hän ottaa huoneen pariksi kuukaudeksi niin on aikaa etsiä muita kämppiksiä. Ja olo on, että hitsi pitäisikö vain sanoa joo. En kuitenkaan sano vaan kysyn Kishanilta josko voimme soittaa samana iltana tai heti aamulla päätöksemme. Nainen epäilee hetken mutta lopulta suostuu. Matkalla takaisin Thameliin ajatukset juoksevat vilkkaina. Voi miten kodilta se tuntuikaan. Mutta entäs jos en löydä toista kämppistä pian...
Ja sitten saapuu pelastava enkeli Jeni.** Kyllä! Haluan kanssa muuttaa pois Thamelista (turistialue). Mennäänkö huomenna aamulla katsomaan? JOO! Ja aamulla mukaan tarttuu vielä amerikkalainen Chris***. Lähtömme viivästyy vähän kunnes tulee soitto: NO olettekko tulossa vai ei....tänne tuli nyt pari tyttöä jotka haluavat vuokrata asunnon.
EI EI EI. Odottakaa me tulemme kyllä. Ja puolijuoksua menemme vaaleanpunaselle talolle. Ja kaikki ihastuvat. Mutta asunto on jo luvattu muille. Sotasuunnitelmamme kuitenkin toimii ja lupaamme vuokrata asunnon ainakin vuodeksi. Ja meillä on KOTI! Minä saan yhden huoneen, Jeni yhden ja Mikko ja Chris jakavat yhden (sillä ehdolla että jos toinen tuo naisen taloon toinen nukkuu keittiössä).
Kotia on nyt sisustettu ja laitettu ja tuntuu kuin olisimme aina olleet siellä. Jonkin aikaa menee siihen, että opimme asumaan perheen alakerrassa (mies, vaimo ja neljä tytärtä). He kun menevät nukkumaan ennen kello kymmentä jolloin me usein vasta palaamme talolle, ja heräävät kuuden aikaan kun me vielä nukumme sikeästi. Eiköhän yhteiselo kuitenkin ala toimia.
Meidän perheemme on ainakin kaikkein hienoin!!
* Kishan on tuttuni kahden vuoden takaa. Ihana sarangin soittajapoika jonka kotikylässäkin olen vieraillut. Muuttunut läheisemmäksi ja läheisemmäksi.
** Jeni on ehkä maailman coolein (anteeksi tämä amerikkalaisen sanan käyttö mutta se vain toimii tässä). Tämä entinen koditon, sittemin hawajilla aiemmin asunut tatuointiartisti-sairaanhoitaja-ekotalonrakentaja on myös neljän lapsen äiti (suurimman osan ajasta yksinhuoltajana). Hän opiskelee vesitaloutta ja kriisinhallintaa kolmannessa maailmassa ja on päättänyt muuttaa nepaliin lopullisesti. Avata tatuointi studion ja ilmaisklinikan katupojille, antaa bisnesneuvontaa järjestöille....ja ties mitä. Yhdessä pohdimme projektia katupojille. Lapset ovat tulossa perässä Nepaliin kunhan elämä asettuu.
*** Chris on entinen nuorisorikollinen ja nykyinen bisnesmies, joka neljä vuotta sitten vieraili Nepalissa, löysi hienon lasten kodin ja lähti tienaamaan rahaa. Nyt hän käyttää kaiken tienaamansa rahan rakennuttaakseen toimivan ekotalon lastenkodille jonka toimintaa tukee. Suunnitelmana asua Nepalissa vähintään kaksivuotta.
Parhaaksi tavaksi löytää unelmien koti osoittautuukin tehdä kaikki itse. Eikun jalat alle ja kävelylle halutulle asuinalueelle. Mukana luottaystäväni Kisha*n ja adoptoimamme nuori suomalaispoika Mikko teimme pari kertaa viikossa kävelyretkiä Thamelin läheisillä hiljaisemmilla alueilla kysellen jokatoiselta ihmiseltä ja kauppiaalta josko taloissa löytyisi tilaa.
Tällä hetkellä kaikki rakentavat ja rakentavat. "Kahden kuukauden päästä" tuntui olevan yleisin vastaus. Taloja nousi joka puolella kuin sieniä sateella, mutta valmista asuntoa ei tuntunut missään olevan. Sitten niitä alkoi kyllä löytyä. Istuin jos jonkinlaisella sohvalla kuuntelemassa nepalinkielistä kertomusta siitä kuka minä olen ja miksi ja miten kauan olen nepalissa ja paljon on vuokra ja miten keittiö toimii. Mutta kaikki nämä kodit olivat a) pohjakerroksessa ja b) kolmen-neljän makuuhuoneen komplekseja joihin minulla ei ole varaa. Tai siis....kolmesta makuuhuoneesta ja keittiöstä joutuu maksamaan vaivaiset 130 euroa kuussa, mutta en tietäisi miten käyttää kaikki tuo huonetila. Enkä mieli maksaa tuota summaa kun en kerran kaikkea tuota tilaa tarvitse. Yksi kiva löytyi, mutta hoi vain. Omistaja tahtoo asuntoon pitkäaikaisen asukkaan, minimi yksi vuosi.
Sitten tuli viesti tutulta että HEI thamelissa yhden huoneen kämppä halvalla. Mutta tässä talossa taas ei ollut juuri valoa joka oli taas yksi omista kriteereistäni. Joten ei tärpännyt tämäkään. Sitten tulee soitto. HEI nyt 90 euroa tosi kiva kämppä. Perilllä odottaa kylllä kiva koti....mutta se on samainen johon pitäisi tehdä vuoden vuokrasopimus.
Olo alkaa olla jo luovuttanut.....ei oo, kaksikuukautta, neljä huonetta....Kishankin alkaa jo hermostua kun mikään ei kelpaa. Koitan selittää että kun vuokraan kodin haluan sen olevan sellainen mistä tulee hyvä mieli heti.
Reiluun viikkoon emme tee mitään. Sitten eräänä aurinkoisena iltapäivänä Kishan taas kysäisee josko lähdetään asunnonmetsästykseen. Mikko-poika kintereillämme otamme kohteeksemme uuden alueen jossa emme ole vielä kulkeneet. Pienen pientä kujaa pitkin tulee tunne että ompas kiva alue. Rukous lähtee universumille "anna minulle koti, anna minulle koti". Perässämme kulkeva nepalilainen nainen ihmettelee, että mitäs te tääällä ja Kishan tulee kysäisseeksi jos nainen tietää tyhjistä kodeista. Ja KYLLÄ tiedän, vastaa nainen. Ja osoittaa kujan päässä nousevaa rauta-aitaa ja sen takaista vaaleanpunaista taloa. Kakkoskerros. Menemme sisään ja talon tytär lähtee etismään äitiään. Odottelemme pihamaalla jossa puutarha vihertää ja perällä on kalalammikko (ilman kaloja). Pieni valkoinen koiraa haistelee nilkkojamme ja toinen räksyttää pihan perällä esittäen hurjaa vahtikoiraa. Ja sitten näemme kämpän. ÄH taas kolme makuuhuonetta ja keittiö. Mutta kotoinen olo kuitenkin valtaa mielen. Takapihalla aukeaa toinen vehreä puutarha, huoneiden koristemaalaukset ovat hellyttäviä ja keittiö suuri ja ikkunat tuovat paljon valoa sisään.
Kyllä MInä tykkään mutta mitäs ihmettä sen vuokran kanssa tehdään. Täti laskee vuokraa 150 euroon kuussa veden kanssa. Ja sitten Mikko-poika sanoo, että voisihan hän ottaa huoneen pariksi kuukaudeksi niin on aikaa etsiä muita kämppiksiä. Ja olo on, että hitsi pitäisikö vain sanoa joo. En kuitenkaan sano vaan kysyn Kishanilta josko voimme soittaa samana iltana tai heti aamulla päätöksemme. Nainen epäilee hetken mutta lopulta suostuu. Matkalla takaisin Thameliin ajatukset juoksevat vilkkaina. Voi miten kodilta se tuntuikaan. Mutta entäs jos en löydä toista kämppistä pian...
Ja sitten saapuu pelastava enkeli Jeni.** Kyllä! Haluan kanssa muuttaa pois Thamelista (turistialue). Mennäänkö huomenna aamulla katsomaan? JOO! Ja aamulla mukaan tarttuu vielä amerikkalainen Chris***. Lähtömme viivästyy vähän kunnes tulee soitto: NO olettekko tulossa vai ei....tänne tuli nyt pari tyttöä jotka haluavat vuokrata asunnon.
EI EI EI. Odottakaa me tulemme kyllä. Ja puolijuoksua menemme vaaleanpunaselle talolle. Ja kaikki ihastuvat. Mutta asunto on jo luvattu muille. Sotasuunnitelmamme kuitenkin toimii ja lupaamme vuokrata asunnon ainakin vuodeksi. Ja meillä on KOTI! Minä saan yhden huoneen, Jeni yhden ja Mikko ja Chris jakavat yhden (sillä ehdolla että jos toinen tuo naisen taloon toinen nukkuu keittiössä).
Kotia on nyt sisustettu ja laitettu ja tuntuu kuin olisimme aina olleet siellä. Jonkin aikaa menee siihen, että opimme asumaan perheen alakerrassa (mies, vaimo ja neljä tytärtä). He kun menevät nukkumaan ennen kello kymmentä jolloin me usein vasta palaamme talolle, ja heräävät kuuden aikaan kun me vielä nukumme sikeästi. Eiköhän yhteiselo kuitenkin ala toimia.
Meidän perheemme on ainakin kaikkein hienoin!!
* Kishan on tuttuni kahden vuoden takaa. Ihana sarangin soittajapoika jonka kotikylässäkin olen vieraillut. Muuttunut läheisemmäksi ja läheisemmäksi.
** Jeni on ehkä maailman coolein (anteeksi tämä amerikkalaisen sanan käyttö mutta se vain toimii tässä). Tämä entinen koditon, sittemin hawajilla aiemmin asunut tatuointiartisti-sairaanhoitaja-ekotalonrakentaja on myös neljän lapsen äiti (suurimman osan ajasta yksinhuoltajana). Hän opiskelee vesitaloutta ja kriisinhallintaa kolmannessa maailmassa ja on päättänyt muuttaa nepaliin lopullisesti. Avata tatuointi studion ja ilmaisklinikan katupojille, antaa bisnesneuvontaa järjestöille....ja ties mitä. Yhdessä pohdimme projektia katupojille. Lapset ovat tulossa perässä Nepaliin kunhan elämä asettuu.
*** Chris on entinen nuorisorikollinen ja nykyinen bisnesmies, joka neljä vuotta sitten vieraili Nepalissa, löysi hienon lasten kodin ja lähti tienaamaan rahaa. Nyt hän käyttää kaiken tienaamansa rahan rakennuttaakseen toimivan ekotalon lastenkodille jonka toimintaa tukee. Suunnitelmana asua Nepalissa vähintään kaksivuotta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
