Pikalomalla

Edellisellä viikolla ei oikein tullut nukuttua. Syytä en osaa sanoa. Niimpä suunnitelmat lähdöstä merenrannalle Pondicherryn kaupunkiin kariutuivat. Kymmenen tunnin bussimatka yhden yön reissun vuoksi ei houkutellut. Perjantai-iltanakaan ei tullut nukuttua kun jännityskirja jota olin lainannut, ei päästänyt otteestaan. Ajattelin, että no saanhan kuitenkin huomenna lauantaina nukkua kun ei ole koulua, eikä muutenkaan kiirettä minnekään. Silmät suljin vasta kahden jälkeen aamuyöllä kun kirjan jännitysnäytelmä vihdoin päättyi onnellisesti.

Mutta kuinkas sitten kävikään. Kello seitsemän aamulla pärähti ilmoille varmaan kymmenestä kaiuttimesta valtaisa musiikinrytke. Ja sitä seurasi tamilin kielinen palpatus melkoisella voimalla. Koitin nukahtaa uudelleen, mutta eihän siitä mitään tullut. Väsyneen näköisiä asukkeja tuli muitakin vastaan. Kukaan ei tässä metelissä varmasti olisi enää voinut nukkua. Ja luvassa oli musiikkia ja puhetta koko päivän, jonnekin keskiyön tienoille saakka. Musiikki ja puheet kunnioittivat aikanaan alueella taistelleita Marudupandiyan veljeksiä joiden syntymäpäivä sattui olemaan.

Pelastavaksi enkeliksi saapui täällä vieraana oleva hollantilainen Lianne (tekee tutkimusharjoitusta toiselle järjestölle). Hän oli suunnitellut lähtevänsä Kodaikanalin vuoristokylään ja niinpä melusaastetta paetakseni päätin pikaisesti pakata reppuni ja lähteä mukaan. Tietenkin lähtö paikalliseen tapaan venyi, kun perheenäiti Ritama ei uskonut kykyymme löytää itse oikeaa bussia, vaan soitti perheen viralliselle riksakuskille viemään meidät ”firman autolla” bussipysäkille ja suoraan bussiin. Kuskia odotellessa meni tovi jos toinenkin kun hänen piti peseytyä ja syödä. Lopulta olimme kuitenkin oikeassa paikallisbussissa, jossa hiljaisuudesta ei tosin vielä päästy nauttimaan. Intialaiseen tapaan bussissa näytettiin voluumit täysillä paikallista elokuvaa jossa nyrkiniskuilta ei varmaan kukaan säästynyt. Yllättäen tosin bussin liikkuessa ei meteliä enää oikein kuullut, ja katse kiinnittyi maisemiin jotka kaupungin jälkeen muutuivat avarammiksi. Moottoritielle tultaessa silmä pisti taloihin joiden etusivut näyttivät kuin irtirevityiltä. Lopulta välähti. Talojen omistajat olivat joutuneet uhraamana osan kodeistaan tälle kulkuväylälle jotta kulku olisi nopeampaa. Tuskimpa ovat suuren suurta korvausta saaneet, ja koska heti talojen takana on muita taloja, ei varmaan uutta maata uuden kodin rakentamisellekaan ole kukaan tarjonnut.

Mutta niin. Moottoritien jälkeen lähdimme kipuamaan vuorenrinnettä, ja siihenhän saatiin aikaa kulumaan. Vuorenrinteiden kiviin maalatut Free Tibet tekstit ihmetyttivät ja metsien vihreys (ja kuusipuut) ihastuttivat. Hitaasti mutta varmasti bussi kuitenkin mateli kapean mutkaisen tien ylös asti, pienellä teepsyähdyksellä ja lopulta olimme perillä Kodaikanalissa, 2100 metrin korkeudessa. Paikka on aikanaan rakennettu Intian valloittaja brittien kesänvietto paikaksi, jonne paeta helteitä. Viileä tuntui hivelevän ihoa ja mieltä kuuman kaupunkielon jälkeen ja oli ihana hengittää keuhkot täyteen puhdasta ilmaa. Hostellikin löytyi nopeasti Liannen opaskirjan avulla. Päivä meni oikeastaan vain kulkiessa pientä kaupunkia ympäriämpäri ja ihmetellessä hyvin usvaista maisemaa jonka alta ei mitään tuntunut näkyvän. Kaupungin puhtaanapito toimii, ja roskia ei juuri näy. Kyltit pyytävät pitämään paikan vihreänä ja välttämään muovia. Osotkset pakataan sanomalehdistä käärittyihin kasseihin, ja muovipusseja ei oikeastaan näy. Kaupunki on täynnä suklaakauppoja, joiden houkutus oli käydä liian suureksi. Käsintehdyt kotisuklaat kun saattavat maistua mainiolta. Päädyimme syömään nuudelikeittoa ja momoja yhteen paikan tiibetiläisistä ravintoloista, ja allekirjoittaneelle ainakin tuli Nepal ikävä, kun tätä samaista ruokalajia siellä usein nautitaan.Ilmeisesti Kodaikanaliin on päätynyt useampikin tiibetin kansalainen, sillä Dalai Laman kuvilta ja Save Tibet sloganeilta ei voinut kaupungilla kulkiessa välttyä.

Perille pääsyn myöhäisestä ajankohdasta johtuen ei päivä ollut kovin pitkä, ja niinpä ensin ihmeteltyämme usvan väistyttyä ”Kodaikanalin Jalokivilipasta” (eli kaupungin valoja yöllä vuorenrinteeltä kaukaisuuteen katsoessa) uni vei mukanaan, siitäkin huolimatta että majapaikassamme oli valtaisa joukko intialaisia miehiä joiden lukutaito on kyseenalainen. Metelitaso näet varmasti ylitti sallitun rajan kymmenen jälkeen illalla jolloin seinätiedotteen mukaan hostellilla tulisi olla hiljaisuus.

Aamulla kohtuu aikainen nousu. Kävely kaupungille ja sitten aamupalan jälkeen ympäri järveä joka on keskelle kaupunkia muodostunut. Järvellä oli vielä hiljaista, mutta pikkuhiljaa polkuvenevuokraamot aukesivat ja intialaisturistit polkivat piskuista järveä pitkin koko perheen voimin ja söpöt pariskunnat puolestaan viilettivät asfaltoitua järvenympäristöä vuokrapyörillä. Saimme kulutettua tuohon viiden kilometrin helppoon pyrähdykseen yllättävän kauan aikaa, sillä ohitsemme lenkkeili eräs paikallinen pulskahko mieshenkilö kolmasti. Joko me olimme tosi hitaita tai tuo herra jossain kohdin hyppäsi järven yli meitä hämätäkseen. Nautimme vain oleilusta ja cappucinosta jota kaupungista sai ja kävelimme vielä muutaman kilometrin päähän ihmetelläksemme ”Karhuvesiputousta” joka osoittautui pieneksi vesinoroksi pitkin kalliota. Lounaan ja pienen kauppareissun (Niiden käsintehtyjen suklaiden kutsuhuuto ei lakannut. Kuka voi kieltäytyä paahdetusta mantelista tummassa suklaassa?) jälkeen päätimme lopulta lähteä suuntaamaan takaisin kaupunkiin jossa seuraavana aamuna taas työt odottelevat.

Paluubussimme kuski luuli kai olevansa vuoristoteiden Kimi Räikkönen, sellaista vauhtia bussi lasketteli menemään. Pysähdyimme jälleen teelle puolessa välissä vuorenrinnettä jolloin saimme elää jonkin sortin jännitysnäytelmää kun kaksi nälkäistä apinaa huomasi puolityhjässä bussissa vihannessäkin ja tulivat viihdyttämään. Jos kukaan uskalsi heitä yrittää häätää pois, tulivat näkyviin terävät hampaat ja sihinä. Onneksi omat hedelmäostokseni olivat piilossa kirkkaan keltaisessa kangaskassissa ja vain naapuripenkin nauriit lähtivät apinaserkkujen matkaan.

Loppumatka sujui rivakkaan tahtiin ja vain yksi läheltä piti tilanne tuli toisen bussin kaartaessa mutkan takaa, melkoisella vauhdilla sekin. Kotiin päästiin ja kuuma ilma otti heti valtaansa eikä uni illalla meinannut tulla. Mutta ainakin saimme hetken tuntea millaista se olikaan kun on viileää ja hiljaista. Täällä kun aurinko paistaa ja vietetään taas jonkun tärkeän syntymäpäivää sillä kajareista raikaa taas joku tärkeääkin tärkeämpi poliittinen puhe.

Naisia, monenlaisia

Naisia, on täälläkin monenlaisia. Olen tavannut heitä laidasta laitaan.

Ja parhaiten on mieleen jäänet ne, joiden kohdalla tulee miettineeksi, että entäs jos, olisin syntynyt tuohon elämään. En osaa edes kuvitella miltä se tuntuu.

Koulun apuopen, ja käsityövastaavan Lathan elämä on pikkuhiljaa helpottunut taloudellisesti, mutta henkisesti ja fyysisesti ei juurikaan. Latha elää kahden huoneen asunnossa kahden jo opiskelunsa päättäneen parikymppisen lapsensa, rekkakuski miehensä (joka on kotona satunnaisesti) sekä anoppinsa kanssa. Asunnon hinta on 2400 rupiaa, tuplat siihen verrattuna mitä ennen. Lathan molemmat lapset käyvät nyt töissä. Tytär tienaa 3500 rupiaa kuussa tietokonehommissa ja poika vähän vähemmän. Tytär lähtee töihin tietokoneen ääreen jo ennen aamu kuutta, joten äidin on noustava jo ennen tätä valmistamaan ruokaa niin aamupalaksi kuin lounaaksi jotta tytär voi sen mukaansa ottaa. 9.30 hän tulee koululle jossa päivä päättyy yleensä noin viideltä, mutta toisinaan vasta kuudelta jos Ritama määrää tälle lisää hommia. Palkkaa Latha saa noin 2000 rupiaa kuussa. Kotiin palattua odottaa siivous, illallisen valmistaminen ja muu, sillä tytär on liian väsynyt istuttuaan tietokoneen ääressä koko päivän, ja miehethän nyt eivät luutaan ja kauhaan täällä koske. Monasti vasta neljänkympin ylittänyt Latha valittaa selkä ja silmä kipuja sekä väsymystä. Ja enpä yhtään häntä siitä syytä.

Koulun opettaja Amutha naitettiin jo 14-vuotiaana nyt jo edesmenneelle miehelleen. 16-vuotiaana hänestä tuli äiti ja 18-vuotiaana lapsia oli jo kaksi. Amutha oli naimisiin mennessään koulussa, mutta joutui sen kesken jättämään perheenhoidon tullessa päätoimeksi. Myöhemmin, lasten jo kasvettua Amutha opiskeli vuoden erityisopetusta ja päätyi lopulta Shalomiin töihin. Kaksi vuotta sitten Amutha oli vielä vakava ja hiljainen nainen, joka kellon lyödessä 15.30 pakkasi kassinsa ja lähti kotiin. Nyt Amutha leikkii ja pelaa ja vitsailee lasten kanssa, jää ylimääräiseksi ajaksi jos tarve niin vaatii mielellään, ja keksii uusia opetusmetodeja. Amutha kertoo kuinka hän tuntee nyt elävänsä kuin toista mahdollisuutta, toista elämää johon hänellä ei ollut mahdollisuutta kun oli pidettävä huolta perheestä niin nuorena. Hän kokee omien lastensa nyt jo kasvettua aikuisiksi, että Shalomissa hänellä on nyt monta uuttta lasta ja hän nauttii näiden lasten kasvattamisesta.

Sitten on ne surulliset tapaukset. Kaliani. Perheen kokki, joka jo pari vuotta sitten tuli ruokaa laittamaan, ja hoiti hommansa hyvin, elää väkivaltaisessa avioliitossa itseään 17 vuotta vanhemman miehen kanssa. Kaliani on miehen toinen vaimo, ja edellisestä liitosta lapsia on neljä tai viisi. Omia lapsia ei ole kuin yksi. Mies on täysi alkoholisti, joka ei missään nimessä hyväksy vaimonsa töissä käymistä tässä talossa. Lähes kahteen vuoteen Kaliani ei ollutkaan tullut töihin, mutta yllättäen pari viikkoa sitten hän ilmestyi taas, salaa mieheltään. Joinain päivinä Kaliania ei näkynyt, sillä mies oli syystä tai toisesta jättänyt menemättä omiin töihinsä. Tänään aamulla Kaliani tuli, mutta lähdettyään hakemaan torilta leipää ja kananmunia hän ei enää palannut. TAvarat hän lähetti jonkun mukana talolle. Ruoat hän lähetti naapurillemme, joka kertoi että Kalianin mies oli tullut tiellä tätä vastaan ja pakottanut takaisin kotiin. Illalla eräs koulumme oppilaista tuli tuomaan viestin ja puhelinnumeron. Tuonne soittamalla selvisi, että Kalianin mies oli hajottanut koko heidän kotinsa irtaimiston ja pahoinpidellyt vaimoaan pitkään. Ilmeisesti Kaliani oli lopulta lähtenyt pakoon ja toivoi että Ritaman luota löytyisi paikka jonne tulla. Mies on kuitenkin ennekin tullut tälle talolle riehumaan ja syyttämään Ritamaa siitä, että hänen vaimonsa lähtee pois miehensä luota. Ja siitä että tässä talossa on vaimolle tarjottu töitä. Kaliani ei tänne ainakaan toistaiseksi ole saapunut. Mutta illalla kun asiaa puimme yhdessä Ritaman, miehensä Davidin ja Davidille töitä tekevän, vahvasti naisasia naisen, Shantin kanssa, alkoi ulkoa kuulua lasin helinää. Kalianin mies heitteli lasisia viinapulloja portille ja lähti karkuun. Parinkymmenen minuutin kuluttua tämä saapui ilmeisesti uudelleen ja heitteli uusia pulloja. Sen pidemmälle mies ei sentään toistaiseksi ole mennyt, mutta ulkona istuu vahtijoukko dottamassa, valmiina soittamaan poliisille. Kalianin turvana on sentään parikymppinen poikansa, joka kuulema asettuu ennemmin äitinsä kuin isänsä puolelle.

Samansuuntaisessa tapauksessa, elää eräs opiskelunsa vasta päättänyt nainen, Pondicherry. Pondi oli joutunut nuorena naimisiin, kesken opintojensa, saanut kaksi lasta, ja eli hyvin väkivaltaisessa ja alistavassa liitossa. Miehen käytöksen johdosta Pondi pakkasi tavaransa ja jätti miehen. Tämäkin mies on kuulema tullut tälle talolle riehumaan ja syyttämään siitä, että täällä ei kunnioiteta avioliiton lakeja jotka sanovat, että vaimo ei voi miestänsä jättää ja että mies on perheen pää ja päättäjä. Tämä aviomies kuitenkin vei uhkailunsa astetta pidemmälle. Eräänä päivänä hän oli mennyt sapelin kanssa Pondicherryn äidin luo ja silponut tätä. Ei kuolemaan saakka, mutta kaukana ei ollut. Mies oli paennut paikalta ja ilmeisesti oli vienyt aikaa ennen kuin tämä oli saatu kiinni. Tällä välin syyttelyt kuitenkin kohdistuivat Pondicherryyn sanoen että "mitäs jätit miehesi, sinun omaa syytäsi tämä on". Pondi asui tuona aikana Ritaman luona, tavallaan paossa tilannetta ja samalla päättämässä opintojaan. Syyttely Pondia kohtaan jatkui kunnes eräs lehti teki hänestä haastattelun. Artikkelin jälkeen Pondi kertoi, että ihmisten suhtautuminen häneen on muuttunut, ja ihmiset ymmärtävät tarinaa paljon paremmin. Nyt Pondi asuu sukulaistensa ja lastensa luona kylässä josta perhe on lähtöisin. Miehen olinpaikkaa en tiedä.

Näitä tarinoita tässä maassa riittää. On 12-vuotiaita tyttöjä jotka katoavat koulusta, ja naitetaan miehille jotka eivät vaadi niin suuria lunnaita. On kotiväkivaltaa joka naisten on vain nieltävä koska mies saa tehdä mitä huvittaa ilman rangaistusta. Viime aikoina on lehdissä kirjoiteltu paljon kunniamurhista, joita tietyissä osavaltioissa pohoisessa tapahtuu. Eräskin tyttö oli nainut rakkaudesta pojan joka on alempaa kastia kuin tytön perhe, ja niinpä perheen miehet murhasivat tytön tämän tuotua perheelle häpeää. Rikkaiden ja opiskelleiden Ritaman sukulaisten perheessä itketään sitä kun 26-vuotias tytär ei ole vielä naimisissa, ja perheessä ravaa sulhasehdokkaita joita äiti on valinnut harva se sunnuntai. Tyttö itse itkee sitä, ettei hän enää jaksa tätä rumbaa ja suunnittelee karkaavansa kauemmaksi töihin. Tytön pari vuotta nuorempi sisko on päättänyt pian etsiä itse miehensä tai ottavansa ensimmäisen joka liittoa tarjoaa, oli se mies millainen hyvänsä.

Kyllä sitä voi niin syntyä niin moneen erilaiseen elämään.

Hei Huugi Guugi

Keralan kullan kimalluksesta oli aika siirtyä vuorenrinteelle täällä koto-Maduraissa. Matkaan lähti noin 40 erityislasta ja heidän vanhempansa, sisaruksensa ja liuta ammattilaisia fysioterapeutista ravitsemusasiantuntijaan. Aiheena kaikki, mikä vain voi liittyä kehitysvammaisen lapsen kasvatukseen ja elämään. Ja elämää, sitä riitti.

Matka alkoi lapsiystävällisesti jo viideltä aamulla. Niinpä kännykän herätyskellon piipittäessä kello neljä, oli vaikea uskoa että on aika herätä. Soittokierros Shalomin tytöille kuitenkin osoitti, että innokkaita leiriläisiä riitti, sillä kaikki olivat jo hereillä. Viimeiset pakkaukset ja soitto autokuskille joka siirtäisi Shalomin koulun väen bussin lähtöpaikalle. Tietenkin intialaiseen tapaan mikään ei tapahtunut ajoissa, ja meilläkin viimeiset kyytiläiset pääsivät matkaan vasta puoli kuusi, kun yhden tytön isän autoriksa kaarsi aamun jo hiljalleen valjetessa kotitalomme eteen. Tiet olivat hiljaisia, muutamaa autoa ja yksinäistä kävelijää lukuun ottamatta ei ketään vielä näkynyt. Mutta lähtöpaikan, eräs paikallinen sairaala, takapiha kuhisi jo innokasta väkeä kolmen pikkubussin vieressä. Oli metrinmittaisia down lapsia, ylivilkkaita pikkupoikia ja muutama jo vanhempi nuori jotka isän ja äidin käsipuolesta ujoina katselivat tulijoita, ja etenkin tuota outoa valkoista naista kikattavat tyttöjoukon keskellä.

Matkaan ei tietenkään heti päästy. Sairaalan ollessa kristitty, oli ensin vuorossa lähtörukous jonka jälkeen arvottiin että mikäs se meidän bussinumero olikaan. Lopulta joskus kuuden jälkeen bussi numero 1 lähti matkaan mukanaan meidän porukka ja pari muuta perhettä. Melko hiljaista nuokkumista kunnes lopulta bussi lähti kipuamaan pitkin kiemurtelevaa rinnettä ylös ylös 1500 metrin korkeuteen. Reilun kahden tunnin, ja muutaman väärän mutkan jälkeen olimme lopulta perillä piskuisessa Pachalurin kylässä ja kuoppaisen hiekkatien päässä tyhjillään olevassa ashramissa. Vehreän pihatien laidat täynnä kukkia sateenkaaren värien loisteessa, puiden kaartuessa niiden ylle. Tien perällä valkea, jokseenkin rapistunut, mutta kuitenkin viihtyisän näköinen kivirakennus jonka takaa paljastui toinen samanmoinen. Sen samanmoisen kattoterassille kivuttuamme tytötkin huokailivat ihastuneena kun edessä avautui näkymä vuoria ja kaukaisuuteen asti levittyvää maisemaa. Jossain pilkahteli vesistöä ja tienoo näytti tyhjältä, vaikka kyliä siellä kyllä piileskeli. Kasseja kannettiin sisään ja pian kädessä höyrisi kuppi teetä. Höyryävälle oli tarvetta, kun kaupungin kuumuuteen tottuneet tytöt olivat jotkut jopa ensimmäistä kertaa näin viileässä ilmanalassa. Tarkkaa tietoa lämpötilasta ei ollut, mutta lieni n. +25 päivällä (ja hieman vähemmän yöllä). Kaupungin +35-38 asteen jälkeen se todella tuntui kylmältä.

Pikkuhiljaa kolme muutakin bussia kaarsi pihamaalle, ja leiri pääsi vihdoin käyntiin. Yhteinen aamupala kattoterassilla vuorten hymistessä vieressä oli oiva alku. Vanhempien kokoonnuttua kuuntelemaan (tamilin kielisiä) luentoja kehitysvammaisen lapsen ruokavaliosta, montessorikoulutuksesta ja fysioterapian mahdollisuuksista lapset kokoontuivat kahteen ryhmään telmimään sisällä ja ulkona. Pienten lasten itkukuoro kertoi siitä, että juurikaan ei ole oltu erossa isästä ja äidistä. Itku ei ottanut laantuakseen, mutta vanhemmille oli luvattu parin tunnin lastenhoitovapaa. Lelujen avulla huomiota koitettiin kiinnittää muualle, siinä kovinkaan hyvin onnistumatta. Isommat lapset puolestaan pelasivat palloa ja juoksentelivat pihamaalla, kunnes yksi vanhempi poika onnistui hienolla laukauskellaan potkaisemaan pallon metsään josta sitä ei yrityksistä huolimatta enää löydetty. Ikävä kyllä, leiri osoittautui aikuisille suunnatuksi ja lasten ohjelma jäi melko tyngäksi. Materiaaleja leikkeihin ja peleihin ei juuri ollut, eikä leikeistä vastaaville, kuten Shalomin kahdelle opettajalle, ollut tätä kerrottu. Oli vain sanottu, että otatte sitten lapset hoitoon kun vanhemmilla on keskustelu. Niinpä yritimme ilman välineitä aktivoida tätä ryhmä rämää. Lauluja kuultiin, pihalla pelmuttiin ja opittiin vähän toisista.

Yhteiset ruokailut sujuivat kattoterassilla vuoria ihmetellessä, ja kunkin perheen pikkuhiljaa toisiinsa tutustuessa. Moni jo toisensa tunsikin. Perheet leirille olivat pääosin valikoituneet leirin alullepanijan kautta. Innokas nuori fysioterapeutti Divya, tapaa näitä lapsia viikoittain ja pitää keskusteluryhmiä vanhemmille. Hänen työsopimuksensa on pian päättymässä, ja niinpä hän päätti, että jotain on vielä annettavaa näille erityistapauksille. Niinpä Divya pikkuhiljaa alkoi kerätä sponsoreita, joiden avulla leirille pääsisivät mukaan niin rikkaat kuin köyhätkin perheet. Sairaanhoitajakoulu lahjoitti bussit ja kuljettajat, yksityinen taho ruoat, leiripaikan omistaja antoi tilan ilmaiseksi käyttöön. Jokaiselta osallistujalta perittiin vain 50 rupiaa (vajaa euro) joka kattoi kaikki ateriat ja majoituksen. Tähänkin löytyi kyllä lahjoittajia, jos jollain ei olisi ollut varaa.

Iltapäivän luentojen aikaan suurin osa nuoremmasta kansasta simahti sinne tänne eri huoneisiin, johtuen kaiketi aikaisesta heräämisestä ja aamun potkupalloilusta. Itse koitin palloilla unen ja valveen rajamaastossa, ja osallistua luennoillekin, mutta valitettavasti ne käytiin lähinnä tamilin kielellä joten paljoa en niistä irti saanut. Paljon kuitenkin kävin keskusteluja vanhempien kanssa, ja leikitin pikkuisia vipeltäjiä. Leikitin ylivilkasta Muthua, kävelytin pientä Kumaria, jonka jalat eivät oikein jaksa kantaa vielä yksin. Tuuditin uneen vasta 7kk vanhaa down tyttö Shamitaa. Tervehdin vasta puheterapiaa kipeästi kaipaavaa Lakshmia joka isän avustuksella vastaili kysymyksiin. Moni vanhempi osasi englantia, ja oli kiinnostunut minun tekemisistäni. Ja olivat kiitollisia läsnäolostani, vaikken mitään juuri kyennytkään antamaan.

Illalla oli sitten tietenkin leirinuotion aika. Lapset ja vanhemmat kokoontuivat tulen ympärille. Leikittiin leikkiä jossa hattu kiertää musiikin soidessa päästä päähän ja kun musiikki lakkaa, on hattupään tultava keskelle rinkiä ja esitettävä jotain. Lapset esiintyivät joko avustettuina tai ihan itsekseen ja jokainen pääsi ääneen. Lopuksi Shalomin tytöt pääsivät estradille ja esittivät pitkään harjoitellut tanssinsa rätisevän kaiuttimen soittaessa tuttuja tamil-elokuva sävelmiä. Tulen loisteessa kelta-kultaiset asut säkenöivät ja yleisö aplooderasi pitkään.
Illallisen jälkeen koko köörimme kokoontui yhteen huoneeseen. Kolme sänkyä ja lattiapatjoja. Hyvin mahduimme siskon petiin, vanhempien matkalaisten viedessä sängyt kolottavien luiden johdosta. Tuntui omituiselta palella keskellä kesää, mutta niin vain viileä kivilattia hönki viimaa matonkin läpi, ja saimme kääriä parikin peittoa ympärillemme. Lopulta tasainen kuorsaus kertoi, että unen tuloa ei kauaa odottaa tarvinnut.

Aamu valkeni taas viiden aikaan kun ensimmäiset tuhisijat nostivat päänsä tyynystä. Päivä kului verkkaalleen aamupalalta luennoille ja yhteisiin pelihetkiin jolloin koko lähes sadan hegen porukka lauloi ”sä kätes ojenna ja sillä piirrä ympyrää….huugi guugi hei ja pyöri ympäri….” ja ”jos sul lysti on niin kätes yhteen lyö”. Laulut olivat niin suosittuja, että ne sai käydä monta kertaa läpi kun kaikki metrinmittaisista isovanhempiin pyörittivät lanteita huugiguugi. Lasten kanssa kävimme myös metsäretkellä ihmettelemässä kahvipensaita ja pippuriköynnöksiä jotka näyttivät siimeksessä siltä kuin olisivat villikasveja.

Jokainen tuntui nauttineet menosta, vaikkakin lapsille toivottiin enemmän ohjelmaa. Ehkä suurin anti oli kuitenkin se intensiivinen yhteisöllisyys joka kaikista henki. Ja yhteydet joita vanhemmat saivat luoda ihmisiin, jotka elävät samassa tilanteessa kuin hekin. Taisivat erityislasten sisaruksetkin nauttia tavata toisiaan ja jutella siitä, miltä tuntuu kun sisarukseen joudutaan kiinnittää huomiota niin eri lailla. Lounaan päätteeksi väsyneet mutta onnelliset etsiytyivät taas omille busseilleen ja parin tunnin matka takaisin kaupungin meteliin saattoi alkaa. Sitä ennen piti kyllä kivuta vielä kerran kattoterassille ja hengittää sisään vuori-ilmaa joka täyttikin viileydellään kaikki sopukat.

Ärsytyksiä

Piti tulla tähän paikkaan eri kirjoitus, mutta se on kesken. Tulee pienen pieni negatiivinen ärsytyskirjoitus, jonka kirjoittaminen puhdistakoot mieleni kaikista ärsytyksistä että jaksan taas ilolla eteenpäin. Seuraa lista johon koottuna asiat, jotka juuri nyt kiehuttaa:

1) Intialaiset ne ei osaa mitään asiaa ajaa rauhallisesti.

a. Bensan hinta nousi --> yleislakko (Yleislakko on ilmiselvästi mellakoiden ja mielenosoitusten lisäksi täällä suosikkikeino oman asian ajamiseksi. Homma vaan menee niin, että joku puolue yleislakosta ilmoittaa ja kaikkien on seurattava tätä käskyä tai saattavat kohdata lakkorikkureiden etisjät jotka tuhoavat elinkeinon. Monelle päivän tienesti on seuraavan päivän ruoka. Eli jos päivän aikana ei saa töitä tehdä, tai kauppaa pitää auki, ei seuraavana päivänä välttämättä ole ruokaa. Yleislakkopäivä ei siis ole todellakaan Tavallisen Taunon suosikkipäivä, vaikka he lakon syystä samaa mieltä olisivatkin.)

b. Kashmirissa joku poika kuoli , kun poliisi heitti kyynelkaasupullon (ja se räjähti) kohti mieltään osoittavaa joukkoa. Lisäksi toisena päivänä poliisi jahtasi toista poikaa joka lopulta tippui kanavaan ja hukkui. --> täysi kaaos, kivienheittelyä ja muuta ilkivaltaa jonka johdosta ulkonaliikkumiskielto jo useamman päivän. Jo ainakin 15 kuollut näiden mellakoiden takia. Poliisi vastaa mellakoihin tulittamalla. Eli sotaa puolin ja toisin.

c. Maoistijohtaja kuoli poliisin mukaan räjähdyksessä, maoistien mukaan mies tapettiin tahallaan --> kahden päivän yleislakko tietyissä osissa maata.

d. Erinäiset poliittiset ristiriidat useammassakin osavaltiossa à pommeja ja junaratojen rikkomisia, jotta junat suistuisivat raiteiltaan. Viimeksi eilen yksi, jossa 5-vuotias poika kuoli, ja aiemmin tänä vuonna yksi jossa kuoli n. 120 ihmistä. Uhkailuja siitä, että nämä tulevat jatkumaan. Tuhansien kilometrien ratoja on vaikea vahtia, niinpä vain tietyiltä alueilta, niiltä kaikkein todennäköisimmiltä pommikohteilta, on junat peruttu.

2) Se, että perheessä asuessa ei voi olla ihan oma itsensä ja kommentaan kuin pikkutyttöä

a. Jos kysytään, että otatko vielä yhden chapatin, ja vastaan että en, sanotaan että kyllä nyt ainakin kaksi vielä ja ne kaksi laitetaan lautaselle. Kyllä minä jo 31 vuotiaana tiedän, mitä vatsalaukkuni vetää.

b. Että kuulee kommentteja tyyliin: ”Ai nytkö sä peset vaatteita, iltapäivällä oisit voinut” (iltapäivällä on jo koulu auki, ja mahdollisesti vesisadetta….), ”Ai sä pesetkin hampaat vasta teen jälkeen”, ”Ai sulla on ton väriset housut ton paidan kanssa…” ”Kai sanoit kiitos isäntäväelle, kai keskustelit sen ja sen kanssa”

c. Asioiden suoraansanominen ärsyttää, vaikka se hyväksi ehkä onkin. ”Miten toi on niin lihava”, ”Miten toi ei ole vielä naimisissa”, ”Miten tolla on tommonen reikä huulessa”, ”Miten tolla on tommonen tukka”. Se ja jatkuva tuijotus, vaikka niihin tottuu niin joskus ne vaan alkavat ärsyttää ja haluaisi kadota massaan jota kukaan ei tiiraa eikä ihmettele.

d. Se, että sanotaan että nyt mennään sinne ja sinne, ja lopulta mennään vain yhteen paikkaan jossa allekirjoittaneella ei oikeastaan olisi mitään virkaa olla, koska kaikki keskustelu käydään vain paikallisella kielellä, ja lopulta se syy jonka takia allekirjoittanut lähti mukaan ei toteudukaan syystä tai toisesta. Yleensä syystä jota ei edes kerrota.

e. Edelliseen liittyen harmittaa kun kaikki keskustelut käydään paikallisella, ja käännöstä saa tivata joka välissä. Joskus keskusteluja käydään jopa allekirjoittaneesta ilman, että kerrotaan mistä on kyse. ”Opettajien kokouksessa” tietenkiin keskustellaan paikallisella koska opettajat eivät juuri englantia osaa, mutta päätöksiä ei läheskään aina muisteta kertoa allekirjoittaneelle ja ne selviävät sitten joskus. JA jos muutoksia tulee, ei niitä kukaan muista englanniksi ääneen sanoa ja sitten vaan ihmetellään että hei mikset ole täällä. No ettepä kertoneet että pitäisi olla. Niin.

3) Kun pikkulapset itkee niin äidit antaa kaiken periksi että lapsi hiljenisi (ja ei näin ollen aiheuta noloa tilannetta). En ole äiti, ja ymmärrän että joskus se on vaan helpompi mutta kun se tapahtuu JOKA kerta, niin minulla vähän palaa hihat. ”Okei anna toi suklaa pala siskollesi niin ostan sulle isomman myöhemmin” (se suklaapala oli alunperinkin siskon ja isosisko vaan vei sen syötyään omansa” ”Okei, pidä vaan siskon uusia kenkiä, ostetaan siskolle toiset kun kerta tykkäät näistä” (sisko itkee naama punaisena vieressä, kun isosisko vei uudet sandaalit, vaikka isosiskokin oli saanut uudet kengät, tykkäsikin vaan lopulta pikkusiskon kengistä enemmän). Samaa itkuraivari tekniikkaa käyttää intian siskoni, down-syndroomainen Sujatha, 27v, omaan äitiinsä ja saa kaiken periksi.

Oli tästä hyötyä. En enää muista loppuja ärsytyksen aiheita, eikä edellisetkään enää niin paljoa ärsytä. Paitsi noi väkivaltaisuudet.

Ps. Yksi juttu vielä ärsyttää. Se että jo kolmista rintaliiveistä on mennyt kaarituki. Ja täällä ei löydy hyviä rintsikoita. Kunhan saan osoitteen niin tilaus lähtee tulemaan, äippä.

Kadonnut Kerala

Nopolan sisarukset ovat kirjoittaneet oivan kertomuksen maailmojen yhdistymisestä ja erilaisuuksista lapsille. Simo ja Sonia eli kadonnut Kerala kertoo Keravalla asuvasta Simosta ja Keralassa (Intiassa) asuvasta Soniasta joiden maailmat kohtaavat. Sonia näkee tv ohjelman Suomesta jossa valkotukkainen Simo hiihtää valkoisessa maailmassa. Tuo väritön maa jää Sonian mieleen. Samaan aikaan Intiaa tuntematon Simo voittaa Suomessa yllättäen matkan Keralaan. Ja kuinkas sitten kävikään?

Meillä Kerala ei niinkään ollut kadoksissa sillä Ritaman koko suku asustaa siellä, lähinnä Thrissurin kaupungissa jonne matka kävi. Sujatha, Ritama ja minä. Kaksi matkalaukkua ja reppu. Neljä päivää perillä, kaksi yötä junissa.

Ja voi mikä suku. Reissun tarkoituksena oli osallistua tupaantulijaisiin, kun Ritaman siskonpoika on Lähi-Idästä palattuaan rakentanut uuden kodin perheelleen (Vaimo ja kaksi kouluikäistä lasta). Samalla tietenkin pitää vierailla jokaisessa muussa suvulle kuuluvassa kodissa, kun nyt kerta lähdettiin. Perillä odottivat myös Jeena ja lapset sekä lastenhoitaja Padma,

Ensimmäinen koti kuuluu Ritaman nuorimmalle siskolle Sucylle, tämän aviomiehelle ja kahdelle jo reilu parikymppiselle pojalle. Pihalla henkilöauto ja kolme skootteria. Sisällä neljä isoa makuuhuonetta, olohuone jossa samettipäällysteisiä sohvia. Lasipöytä. Ja ruokaa riitti vaikkakin kasvissyöjää täällä kristittyjen piirissä ei juuri ymmärretä. Ystävällisiä ihmisiä kuitenkin kaikki tyyni. Kaikki osaavat englantia, mutta yleensä keskustelut käydään paikallisella malayalamin kielellä välillä vaikka asia koskisi allekirjoittanutta. (Tästä johtuen mm. koulutukseni on heidän luulonsa mukaan MSW- Master of Social Work vaikka oikeastaan se on vain bachelor).

Iltapäivällä vierailu kohdistuu Ritaman vanhemman siskon kotiin. Tässä kodissa asuu parhaillaan jo eläkkeellä olevan (ja vastikään avioliittonsa 50-vuotispäivää juhlineen) pariskunnan lisäksi heidän nuorempi poikansa jonka uutta kotia seuraavana päivänä juhlitaan. Koti on valtaisa, vaikkein kaikkia huoneita pääsekään näkemään. Kuulema kaikenkaikkiaan kuusi (6) makuuhuonetta. Onhan se ihan kohtuullista, lapsia heillä on kaiken kaikkiaan kaksi joilla molemmilla omat kotinsa. Illaksi olisi tarkoitus mennä yöpymään Ritaman edesmenneen veljen vaimolle, mutta iltauutiset muuttavat suunnitelmia. Liikenneministeri (?) ilmoittaa, että samaisena iltana keskiyöllä petroolin, kokkauskaasun jne. hinnat nousevat niin ja niin monta rupiaa. Ja kansa suuttuu, niin paljon että seuraavaksi päiväksi julistetaan liikennelakko koko Keralan osavaltioon. Lakko toki koskee vain julkista liikennettä sekä rekkoja mutta yksityisautoilla ajamistakaan ei suositella koska lakkorikkureiden autot saatettaisiin kivittää. Niimpä kaikki illalla suuntaavat takaisin nuoremman siskon tykö jossa jokaiselle riittää toki yöpaikka. Kun ei voi olla varma voiko seuraavana päivänä liikkua, parempi jäädä yhteen osoitteeseen.

Aamu valkenee ja onneksi lakkoilijat ovat kiltistä päästä ja henkilöautolla pääsee suhaamaan. Niinpä meno juhlapaikalle, eli uudelle talolle, onnistuu. Ja voi mikä talo. Pitkän pitkä pihatie jonka päässä vaalean keltaista ja valkoista hohkaava talo, kartano. Ulkopuolella tarjoillaan ananasmehu drinkkejä. Työmiehet ovat raataneet koko yön saadakseen kaiken paikoilleen ja rakennusjäljet piiloon, sillä vielä on vähän viimeistelyjä jäljellä. Sisällä aukeaa näkymä kuin parhaastakin jenkkielokuvasta. Valtava avoin tila heti sisään tultua. Vasemmalla upottavan pehmeältä näyttävä sohvaryhmä ja valtaisa kukka-asetelma koristeellisella pöydällä. Kultaa, keltaista ja oranssia, sekä tummaa puuta. Oikealla on niin ikään sohvia ja seinällä kuva Jeesuksesta ja sen edessä lisää kukkia ja kynttilöitä. Tässä perheen rukousnurkkaus. Matka jatkuu avointa tilaa eteenpäin. Ruokailutila, tilaa kymmenelle syöjälle kauniisti kaiverretuissa tuoleissa. Valtava tv ruokapöydän kupeessa varmistaa, että lapsetkin jaksaa istua aterioimassa tarpeeksi pitkään. Kolme makuuhuonetta tilan jokaisessa nurkassa antavat petipaikat vanhemmille (”master bedroom” pylvässängyllä, isoilla nojatuoleilla ja tietenkin omalla kylpyhuoneella), perheen tyttärelle (vaaleanpunaista ja violettia, ja oma kylpyhuone), sekä appivanhemmille (unohtamatta omaa kylpyhuonetta). Neljännestä talon nurkasta pääsee isoon keittiöön josta löytyvät kaikki vempeleet joita nyt vain voi kuvitella tarvitsevansa niin intialaisessa kuin muussakin kokkauksessa. Ikkunassa epä-intialaiseen tapaan valko-punaruutuiset verhot ja seinälaatoissa keittiöön sopivia kuvia vihanneksista. Sen takaa löytyy kapea kodinhoitohuone ja sisäkölle tarkoitettu postimerkin kokoinen pimeä huone (joissain kotitalouksissa sisäkkö nukkuu keittiön lattialla että onhan se nyt hienoa että tässä talossa sentään annetaan ihan oma huone. ei omaa kylppäriä tosin). Marmori portaat aulasta johdattavat sitten yläkertaan jossa uusi avoin tila jossa baarikaappi, baaripöytä pitkäjalkaisine jakkaroineen ja taasen uusi sohvaryhmä sekä vieläkin isompi laajakuva tv. ruskeaa, vihreää. Oranssia keltaista ja kultaa. Isoja tyynyjä, kallistakin kalliimpia materiaaleja. Jokainen yksityiskohta mietitty. Tästä kerroksesta löytyy vielä valtaisa makuuhuone perheen 7-vuotiaalle pojalle (sinistä ja vihreää…ja niin, oma kylpyhuone). Kahdelta seinältä avautuvat ovet kattoterasseille joiden valkoiset laatat hohkaavat auringonpaisteessa niin että silmiä särkee. Avaraa kattoterassi-tilaa lienee parin kolmen kotimaisen kerrostalo-asunnon verran. Ja ihmisiä saapuu ja saapuu, lakosta huolimatta. Puolet kuulemma puuttuu kun eivät pitkän matkan takia pääse kulkemaan kun eivät bussit kulje. Silti porukkaa lienee parisataa ainakin. Ihmiset juovat tervetulojuomina ananasmehua ja toisella sisäänkäynnillä on baaritiski miehille. Takapihalle on pitopalvelu jo laittanut pöydät ja tuolit järjestykseen ja ruoan tuoksu täyttää ilman. Lihaa, lihaa, lihaa. Vadit täynnä vuohen, puhvelin ja kananlihaa erilaisissa kastikkeissa, kalaa löytyy yhtä lajiketta. Salaattipöydässä sentään on makaroonia ja kikherneitä. Ja pöydän alta löytyy lopulta kasviskarriakin. Kristityissä perheissä liha on kuitenkin lähes päivittäinen elintarvike. No, rikkaissa kristityissä perheissä. Jälkiruokasi jäätelöä ja hedelmävanukaskakkua. Ihmiset pörräävät ja keskustelevat. Välillä joku tulee ihmettelemään kuka tämä valkoinen nainen oikein on. Joku kysyy suoraan englanniksi, joku kaikilta ympäröiviltä ihmisiltä paikallisella. Talo saa siunauksensa papilta, ja kaikki rukoilevat ja laulavat.

Päiväunille mennään takaisin nuoremman siskon kotiin ja illaksi takaisin vastavihitylle talolle uusiin kesteihin, olihan ruokaa sen verran jäänyt yli, ja muutamaa uuttakin on jo ehtinyt valmistua. Lisää keskustelua. Iltarukouksia. Nuoret virittelevät mikrofoneja ja laulavat amerikkalaisia popkappaleita. Jokainen sohvaryhmä on varattu, ja keskustelut porisevat joka suunnalta. Aina välillä joku istahtaa valkoisen viereen kyselemään peruskysymykset. Mikä nimesi? Mitä teet täällä? Ja se tärkein; mikä on koulutuksesi?

Illaksi sitten nukkumaan sen edesmenneen veljen vaimon ja tämän kahden aikuisen tyttären luo. Tässä talossa riittää yösijaa vaikka kuinka monelle. Aikanaan kymmenen opiskelijatyttöä asui talon yläkerrassa hostellin omaisesti. Nyt vain veljen vaimo ja tämän äiti, ja viikonloppuisin muualla töissä olevat tyttäret. Makuuhuoneita on viisi. Näissäkin kaikissa omat kylpyhuoneet. Ja tässä talossa vasta on suuri suru. Vanhin tyttäristä, 26-vuotias Amy ei ole vielä naimisissa. Aviomiesehdokkaita on kyllä käynyt, mutta joko Amy ei ole kelvannut tai sitten Amylle ei ole kelvannut. Tyttö alkaa saada jo tarpeekseen ja harkitsee karkumatkaa jonnekin kauemmas kaupunkiin jotta saisi olla rauhassa suvun surkuttelulta ja jatkuvasti ovella ravaavilta miesehdokkailta joita äiti ja isoäiti kilvan metsästävät. Onhan Amyn pari vuotta nuorempi serkkukin jo kihloissa mennäkseen ensi vuonna naimisiin. Pöydällä lojuu kuukausittainen katalogi, jossa sivutolkulla satoja kasvoja ja kuvauksia ja vaatimuksia. Morsiamia ja sulhasia. Ei kuin valitsemaan.

Sunnuntaina onkin aika taas yhden sulhasen tulla sukuineen käymään. Silloin down syndroomainen Sujatha kiikutetaan kiireesti muualle (Sucy tädin hoivaavaan huomaan), sillä kehitysvammainen sukulainen olisi varma suuri EI vaimoa katsomaan tulevalle miehelle. Suuren miinuksen Amyn papereihin tuo myös kuollut isä, vaikka kuolema olikin tapaturma. Amy lukkiutuu huoneeseensa, eikä syö eikä puhu. Meidät taas piilotetaan yhteen yläkerran huoneista. Pikkulapset häiriköisivät melskauksellaan, ja kai lävistetty ja tatuoitu rastapää valkoinen nainen herättäisi tuokin liikaa vääränlaista huomiota (Thrissurissa lähtömme jälkeen kyseltiin jopa pankissa emännältämme, että mikset tuonut sitä valkoista naista tänne käymään…). Sulhanen perheineen käy ja lopulta tulee puhelu, että voimme tulla taas alas. Amy istuu hiljaisena punaisessa sarissa sohvalla. Nopeasti vaatteet kuitenkin vaihtuvat farkkuihin ja tyttö suuntaa junalle mennäkseen työpaikalleen. Toisen tyttären Lindan kanssa vaihdan unelmia matkailusta. Linda on toteaa, ettei ikinä halua tähän sulhasenetsintä ruljanssiin. Hän joko itse löytää miehen pian tai ottaa vastaan heti ensimmäisen tarjokkaan, jos sellainen tulee. Amy toteaa hänkin, että olisi pitänyt vaan itse opintojen aikaan ottaa joku kaveri aviomieheksi niin ei tarvitsisi nyt hiuksia repiä. Tieto siitä, kelpuuttaako kumpikaan nyt tavanneista nuorista toisiaan jäi minulta hämäränpeittoon. Iltapäivällä lähden omille teilleni, kaikkien vain istuessa ja jutellessa paikallisella kielellä. Kuljen päämäärättömästi teitä pitkin, ihmetellen isoja taloja ja vehreyttä joka Keralassa kukoistaa. JA totta kai päivän rankkasadekuuro päättää vierailla juurikin sillä hetkellä ja kastun. Bussipysäkin alla ei kuitenkaan kauaa tarvitse odotella kun kuuro on jo ohi ja voin ripeästi kävellä takaisin kotitalolle. Ilta on hiljainen. Kaikki ovat väsyneitä. Juttelen pitkään Padman kanssa (Jeenan lastenhoitaja), vaikka yhteistä kieltä ei olekaan.

Maanantaina on aika vierailla toisen siskon toisen pojan kotitalolla. Tai pikemminkin kartanolla. Tie kiemurtelee kukkulan laelle jossa valtaisan vehreän pihan (jossa on mm. kultakalalammikko, mangopuita ja takorautapuutarhatuoleja) takana kohoaa valtava rakennus. Sisällä huoneita toisensa jälkeen. Kuusi makuuhuonetta. Kylpyhuoneita, terasseja joka ilman suuntaan ja katolla terassi josta näkee koko Thrissurin ja vieläkin kauemmaksi. Perheen pikkupoika juoksee käytäviä ja huoneita pitkin, lienisi matkaa maratoonin verran. Juna lähtee illalla, ja matka takaisin Maduraihin, tavallisiin oloihin alkaa.

Onneksi näillä rikkailla sukulaisilla liikenee rahaa muuallekin kuin omiin taloihin ja uusiin vempeleisiin. Viime vuonna kaksi veljestä joiden hulppeissa kodeissa vierailtiin lahjoittivat riittävästi rahaa, että suurin osa Shalomin toiminnasta saatiin katettua. Toinen veljistä tuottaa kattorakenteita, ja on luvannut lahjoittaa nuo, kunhan uutta Shalomin koulua aletaan rakentaa. Enää puuttuu perustukset ja seinät.

Kerala ei ole enää niin kadonnut, vaan on voittanut paikan suosikkipaikkojeni joukossa. Ei niinkään tämän kertaisen luksusmatkan johdosta, vaan sen vehreyden ja ystävällisten ihmisten ansiosta. On merta ja vuoria, jopa samassa paikassa. Unelmien paikka eikös?