Nalla Shalom Pillange - Kiltit Shalomin tytöt

Tämä kirjoitus piti julkaista jo viime viikolla mutta sen esti äärimmäisen tärkeä tapahtuma joka sulki internetverkon osavaltion pääministerin toimesta. Kyseessä oli "Maailman Tamilin kielen konferenssi" jossa muuten suureksi julkkikseksi on noussut Asko Parpola Helsigin yliopistosta joka palkittiin konferenssissa. (Wiki: "Asko Heikki Siegfried Parpola (s. 1941) on suomalainen indologian ja Etelä-Aasianemeritusprofessori Helsingin yliopistosta. Hän on maailman johtavia Indus-laakson kirjoituksen asiantuntijoita. Parpola on Intian-tutkijoiden ja kielitietelijöiden keskuudessa tullut tunnetuksi erityisesti teoriastaan, jonka mukaan Indus-laakson kirjoitus kuvaisi jotakin muuten tuntematonta dravidakieltä.") Asko oli tainnut tutkimuksissaan päätyä tulokseen joka sijoittaa Tamilin kielen juurikin tuonne. Hyvä Asko! MUtta siis, koska tämä oli elintärkeä tapahtuma, ja kaikkien tuli seurata puheita ja kulkueita, kaikenmaailman sirkushuveja, ei internet toiminut kolmeen päivään. Täysin kohtuullista, eikö. Sen jälkeen lähdin vielä Keralaan "sukuloimaan" ja nettitauko venyi.

Nyt siis olen taas täällä Maduraissa, eteläisessä Intiassa Tamil Nadun osavaltioissa auttelemassa Shalomin koululla ja asustamassa sen perustajan Ritaman, tyttärensä Sujathan ja miehensä Davidin kanssa. Niille, jotka eivät vielä paikkaa tunne, Shalom on koulu erityistä tukea tarvitseville nuorille naisille. Noin puolella tytöistä on down syndrooma, ja muilla yleensä diagnosoimattomia syndroomeja. Shalom toimii päiväkeskuksena näille tytöille, joille valtio tahi ympäristö ei muuten tarjoa paikkaa. Tytöt opettelevat kirjoittamaan ja laskemaan mutta myös asioimaan marketilla, pitämään huolta hygieniastaan ja kodin puhatudesta ja oppivat itsenäisiksi ja varmoiksi nuoriksi naisiksi. Shalomin perustaja Ritama on pitkän linjan aktivisti. Nuoremmalla hänen tyttäristään, Sujatha 27 vuotta, on myös down syndrooma, ja tämän myötä Ritaman aktivismi on siirtynyt lähes täysin puolustamaan kehitysvammaisten oikeuksia. Täällä vietän vielä ainakin kuukauden, oppien uutta ja mahdollisesti opettamalla jotain puolestani.

Tässä kirjoitus joka on odottanut julkaisuaan:

Paluu Shalomin koulun tyttöjen luo oli pitkä. Kolkatasta matka jatkui junassa Chennaihin Ritaman vanhemman tyttären Jeenan ja tämän perheen luo. Aika kului nopeasti yhdessä Jeenan ja valtavasti kasvaneiden tyttäriensä Thapasyan ja Kaavyan leikkiä seuratessa sekä yrittäessä saada keskustelua aikaan uuden lastenhoitajan Padman kanssa joka ei englantia puhu paria sanaa enempää, vielä vähemmän kuin minä Tamilia. Ihan hyvin se onnistui vaikka neiti onkin aika ujo. Ilmastoidussa makuuhuoneessa nukkuminen tuntui luksukselta, vaikka olikin ihan turhaa sähkönkulutusta.

Parin päivän kyläilyn päätteeksi yöjuna toi minut Maduraihin ja autoriksa tutuille kulmille Madurain lähiöön Narimeduun joka tarkoittaa Kettumäkeä. Kettuja ei näy, mutta Intian siskoani Sujathaa oli purrut rotta varpaasta yöllä muutamaa päivää ennen vierailuani. Nyt rottia ei näy, sillä seinät on maalattu uusiksi, kirkkaan limellä vihreällä. Maalauksen ja remontin syynä eivät olleet pelkästään rotat mutta myös se, että Shalomin koulu on nyt väliaikaisesti muuttanut toimimaan Ritaman omassa olohuoneessa ja kattoterassilla. Kaksi vuotta sitten koulu toimi vielä parin korttelin päässä erillisessä talossa, mutta tämän talon vuokranantaja katkaisi vuokrasuhteen koska hänen oma tyttärensä halusi muuttaa taloon. Tilalle oli löytynyt uusi rakennus, mutta sen vuokra osoittautui liian kalliiksi, eikä taloon tullut edes vettä, joten Ritama lopulta päätti, että toistaiseksi koulu toimikoon kotitalossa.

Tulevaisuudessa Shalom tulee muuttamaan pois kaupunkimaisemista. Jeena on miehensä kanssa hakemassa lainaa pankista Chennaissa ja tällä lainalla on tarkoitus maksaa talo, joka on jo varattu. Talo sijaitsee n. 10 kilometriä kaupungin ulkopuolella. Samalta suunnalta, on Ritama jo pitkän aikaa ollut ostamassa maapalaa. Ajatuksena onkin että uusi talo toimisi Shalomin asuntolana kun taas maatilkulle rakennettaisiin juuri koulua varten sopiva rakennus tiluksineen, jotta tytöt todella pääsisivät kokeilemaan siipiään ja taitojaan. Rajatussa tilassa on rajatut toiminnat, mutta kun lääniä riittäisi, olisi mahdollisuuksia niin paljon enemmän.

Shalomin tytöt ovat kasvaneet ja kehittyneet huomattavasti. Ennen ujot Anita ja Kasturi tanssivat nyt eturivissä valtava hymy kasvoillaan. Priya ja Saranya taas ovat oppineet kirjoittamaan pitkiä sanoja ilman ohjaustakin pelkkien tavujen sijaan. Uusia tyttöjäkin on tullut ja he vaikuttavat päässeen mukaan porukkaan hyvin. Koulun opettajatkin tuntuvat reipastuneet entisestä. Päivät ovat paljon strukturoidummat ja monipuolisemmat ja materiaalia opetukseenkin on enemmän kuin ennen. Suurin osa itsetehtyä, mutta ajavat asiansa. Tytöt ovat itsevarmoja ja nauttivat oppimisesta kun opettajatkin ovat paljon varmempia ja nauttivat opettamisesta.

Jos jotain ikävämpääkin. Sowmyan äiti on ottanut tytön pois koulusta. Tuo perhe maksoi aikanaan nimellistä maksua 200 rupiaa kuussa ( vajaa 4 euroa) mutta äiti kokee tuon olevan liikaa. Liian suuri sijoitus lapseen jolla ei ole mitään tulevaisuutta. Tyttö istuu nyt päivät pitkät kotona. Muistan kyllä jo parin vuoden takaa, kuinka Sowmya kulki rikkinäisissä sandaaleissa viikko kausia kunnes hän sai koululta uudet. Johan osti äitikin uudet ja palautti koulusta saadut. (edit. Sowmya ilmestyi tänään kouluun! oi sitä iloa ja naurua kun tämä tapahtui!) Muthulakshmin äiti taas haluaa tyttärensä työskentelevän ja tälle oli hankittu työpaikka tehtaassa jossa raskaasta työstä ei makseta vastaavaa palkkaa. Ritama olisi palkannut tytön Shalomiin tanssinopettajaksi, mutta tämän hetkinen rahatilanne ei sitä mahdollista. Niinpä tytölle on yritetty hankkia työpaikkaa kauneushoitolasta, mutta tämä ei kelpaa perheelle. Muthulakshmi on erittäin fiksu ja kykeneväinen nuori nainen jonka erilaisuutta ei edes heti huomaa, joten hänestä olisi paljon muuhunkin kuin tehtaan linjalle monotonista työtä tekemään.

Paljon siis täällä pitäisi keskittyä tiedostamisen levittämiseen. Jotta yhteiskunta ymmärtäisi mikä potentiaali piilee näissä nuorissa fiksuissa tytöissä kun heille vain annettaisiin mahdollisuus ja riittävä koulutus. Moni jää koulujen ulkopuolelle, ja vaikka he lapsena jonkinasteiseen opetukseen pääsisivät, teini-iässä he siitä jo pois putoavat. Tytöt jäävät kotiin yksin vanhempien mennessä töihin ja ovat helposti hyväksikäytettävissä. OSalle heistä yritetään löytää aviomiehiä joka ei ole helppoa, ja tytöt päätyvät vaimoiksi miehille joita kukaan muu ei kelpuuttanut ja he joutuvat elämään hyvinkin alistettua elämää. Ympäristön tulisi ymmärtää, että myös tyttöjä joiden erilaisuus näkyy päällepäin voi palkata työhön. Suurin osa Shalomin oppilaistakin olisi kykeneväinen ainakin yksinkertaisiin tehtäviin kunhan heille annettaisiin mahdollisuus ja heidän itseluottamustaan tuettaisiin. Kehitysvammaisen lapsen syntyminen on kuitenkin täällä suuren murheen aihe, eikä lapsiin juuri panosteta. Onneksi on ihmisiä jotka ovat valmiita taistelemaan tätä asennetta vastaan ja ehkä jonain päivänä täälläkin ymmärretään ennemmän ja näille lapsille ja nuorille annetaan vähän enemmän kunnioitusta.

Junailua

Asemalla kay valtava kuhina, kuulutukset tiedottavat vaihtuneita laitureita ja juna-aikatauluja kolmella eri kielilla. Junia saapuu ja lahtee, ihmisia vaeltaa sisaan ja ulos. Kojuissa kiehuu tee, myydaan hedelmia ja pikkupurtavaa. Paivan lehden ja kirjan matkalukemiseksi saa toisaalta. Kylmaa vetta saa pullossa tai "puhdistettuna" hanasta. Kansa etsii oikeaa laituria, puna-asuiset kantajat kannattelevat rikkaiden matkaajien valtaisia pakaaseja paansa paalla ja sukkuloivat tungoksessa eteenpain.

Lattiat ovat tayttyneet istuskelevista joukoista matkalaukkujensa ymparoimina. On perheita, nuoria miehia, vanhempia naisia ja pariskuntia. Joku on paattanyt ottaa tirsatkin odotellessaan myohassa olevan junan lahtoa. Kaikki eivat ole edes varmoja paasevatko junaan. Lippujen jonotuslistalla lienee satojakin ihmisia ja joku onnellinen saattaa viime hetken peruutuksesta paasta viela kyytiin. Niinpa kun asemamestari saapuu pitkien paperiliuskojen kanssa tapahtuu ryhtys kun kansa pyrkii saamaan selville onko lahto jo tanaan vai vasta huomenna. Samaisesta listasta jo lipun omaavat voivat tarkistaa oman paikkansa tilan, onko se sama kuin lipussa lukee vai onko se kenties vaihdettu, syysta tai toisesta.

Juna saapuu ja alkaa uusi ryntays. Ne joilla on lippu halvimpaan luokkaan juoksevat kilvan jonoon. heilla ei ole paikkalippuja joten se joka on jonossa ensimmaisena paasee istumaan. Viimeinen paasee hattuhyllylle tahi kaytavalle. Nuo vaunut ovat taynna nuoria miehia ja satunnaisia naisia kuin sillipurkit koko 26 tunnin matkan. Rikkaimmat kansalaiset tallustavat hitaan varmasti seuraavina oleviin ilmastoituihin ikkunoilla varustettuihin vaunuihinsa. Ja (me) tavallinen kanssa etsii oikean paikan makuuvaunujen sinisilta kuluneilta nahkapenkeilta. Kasseja nostellaan ylapedeille ja tungetaan alapetien alle. Muutamia ihmettelijoita varmistelee muilta naiden paikkalippujen numeroa kunnes huomaavatkin olevansa vaunussa nelja vaikka paikka on vaunussa viisi. Miehet vaihtavat farkut verkkari housuun, soittavat puheluita kavereille. Naiset patistavat nuorempiaan hakemaan viela pari pulloa vetta ja paimentavat jalkikasvua. Ensimmaiset teen myyjat kumea aanisella chai chai huudolla alkavat kulkea pitkin kaytavia. Joku myy tuoksuvia kuumia kasvisnyyttejakin.

Juna toottaa, saattajat kiirehtivat ulos ja matka alkaa. Viima alkaa tuntua kasvoilla kun avoimen ikkunan kalterien valista tuuli paasee vihdoin kulkemaan. Maisemat vaihtuvat ja kaupungin kerrostalot vaihtuvat kaupungin laitamien slummien bambu seinaisiin, jatesakki katoilla vuorattuihin taloihin ja jossain vaiheessa maaseutuun. yhteista kaikille maisemille on se, etta radan vartta reunustavat valtaisat jatekasat kun ihanat junamatkustajat tunkevat kaiken roskan ulos ikkunoista. Sadekin alkaa vihmoa. Juna kulkee ja matka jatkuu.

Valilla kommitaan ylapetille vetamaan tirsat, valilla ostetaan ohikulkevilta myyjilta teeta ja naksuja. Ihmiset vaeltavat, juttelevat, tutkivat lehtiaan ja syovat. Valilla vauva itkee, valilla nuorten miesten keskustelu kay kiivaanakin. Joku nayttaa tayttavan sudokua ja toisilleen tuntemattomat perheen aidit jakanevat lapsenhoitovinkkeja. Juna on taynna elamaa, ja hiljenee vain pimeimpien tuntien ajaksi kun kaikki kayvat unille. Jo aamuviidelta ensimmaiset chhaiii chhhaiii huudot raikaavat ja kansa alkaa herailla hammaspesulle.

Ylivuorokauden matkaan ei mahdu suuria yllatyksia. Lopulta kello alkaa lahentya aikaa kun junan pitaisi saapua paateasemalleen. Hiuksia harjataan, sareja sidotaan tiukemmalle. Verkkarihousut katoavat takaisin matkalaukkuihin ja vaihtuvat siisteiksi kaupunkihousuiksi. Turvaketjut aukenevat ja kaikki ovat valmiina hyppaamaan ensimmaiset joukossa asemalaiturille. Perille paastiin.

Oh Calcutta

Kolkata Kolkata. Kaikki tämä kesäinen homeen haju, kosteus huoneessa, jatkuva valuva hiki ja sen johdosta tahmean kutiseva iho 24 tuntia vuorokaudessa. Niin epämukavaa, mutta oi niin tuttua. Viisi päivää tutuilla kulmilla kului nopeasti. Muutamia vanhoja tuttuja tuli vastaan (jännä miten kaikki tuntuvat palaavan tänne vuosittain), nettipaikka oli laajentanut toimintaansa entisestään, nyt espanjalaisvaikutteiseen kahvilatoimintaan saakka (tapaksien ohella voi hyvin espanjalaisittain myös saada hennatatuoinnin samalla kun katsoo jalkapallon mm-kisoja). Vakiruokapaikoissa sama henkilökunta tervehti tervetulleeksi takaisin. Äiti Teresan kodissakin hommat sujuivat vanhaan malliin. Katuteekopin lapsityövoima oli kasvanut pituutta jo melkein miehenmittaan ja samat kerjäläiset kertoivat samoista vaivoista kuin viime vuosina.

Jokin on muuttunut kuitenkin, ehkä uudemmat tunnesiteet naapurimaahan Nepaliin koputtavat vielä pääkopassa ja ikävä sinne estää nauttimasta tästä tuttuudesta sadanprosentin voimalla. Jossain määrin ehkä vastaan alkaa tulla myös ikä, ja se, että olisi kiva jakaa nämä jutut jonkun kanssa. Ennen yksin matkustaminen ei koskaan ollut ikävää, nyt tulossa oleva 26 tunnin junamatka eteläiseen Intiaan tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta ajatukselta. Perillä odottaa Jeena ja perhe, ja parin päivän kuluttua Maduraissa Shalomin koulu, jolloin elämään tulee struktuuria ja jämäkkyyttä. Silti outo tunne siitä, että pitäisi olla muualla jäytää. Katsotaan nyt kuitenkin ensin miltä se tuntuu. Ainahan sinne Nepaliin voi lähteä etuajassa jos siltä tuntuu!

Nyt vielä viimeiset kierrokset ja heipat näillä kulmilla ja sitten kohti tuttuakin tutumpaa Howrahin valtaisaa juna-asemaa ja perslihaksia kuluttamaan junaan.

Rajamuodollisuuksista

Jos bussilla matkustaminen Nepalissa on hullun hommaa, samaa voisi sanoa lentomatkustamisestakin. Vaikka lentäminen on niin eettisesti kuin taloudellisestikin arvelluttavaa, päädyin valitsemaan sen bussin sijaan tällä(kin) kertaa. Nepalin tilanne kun on aika epävarma ja epätasainen. Lippua varatessa maoistit vielä uhittelivat uusilla lakoilla jos ja jos tämä ja tämä ei toteudu joten lento tuntui varmimmalta keinolta poistua maasta.

Bussimatkalla aikaa kuluu kun matka katkeaa milloin auton hajoamiseen tai naapuri auton toimimattomuuden johdosta. Lentomatkailun kuvittelisi olevan lasten leikkiä mutta ei se ihan niin mene.

Ensin saavutaan kentälle. Jonotetaan ikuisuus ihan vain että kuullaan, että oma lento meneekin ihan eri paikasta, joten jonotetaan uudelleen, että päästään oikealle tiskille antamaan check in. Kentälle saavuttaessa kaikki kassit läpivalaistaan ja ystävällinen naishenkilö tekee summittaisen ruumiintarkastuksen. Sitten laukut jätetään tsekattaviksi koneeseen ja käsimatkatavaroiden kera jatketaan matkaa. Passintarkastus ja maasta ulos leimaus.

Sitten palloilua tax freessä kunnes käsimatkatavarat taas hihnalle ja läpivalaisuun. Ja sitten uusi ruumiintarkastus. Ja sen jälkeen käsimatkatavaroiden täydellinen läpikäynti, jokaista pientä pussukkaa myöten kaikki taskut ja sopet avataan ja tutkitaan ja ihmetellään. Sitten leima yhteen kohtaan ja matka jatkuu.

Lento on noin tunnin jäljessä lähtöajastaan kun portti aukeaa. Ensin paikalle kuulutetaan kaikki naiset sillä vuorossa on jälleen ruumiin tarkastus. Sitten bussilla sadan metrin matka lentokoneelle. Ja jotta nyt vielä varmistettaisiin ettei kenelläkään ole mukanaan pommia tai muuta asetta, kassit aukaistaan jokaista taskua myöten vielä kerran. Ja yllätys yllätys, tehdään käsikopelo ruumiintarkastus. Sitten pääsee koneeseen.

Missä ihmeen välissä kukaan terroristikaan ehtisi laittaa taskun pohjalle mitään?

Terroristeja pelkää myös Kolkatan poliisi jonka käskystä kaikki hotelliin majoittuvat valokuvataan ja tiedot laitetaan poliisin ylläpitämään tietokantaan. Samoin toimii nettipaikka jossa sormenjäljen perusteella tietoni parin vuoden takaa yhä löytyivät.

Nyt kuumassa Kolkatassa. Kuumuus ja kosteus verottavat. Iho kutisee ja haisee ja on tahmea kuin mikä. Suihkun jälkeen viidessä ,minuutissa olisi valmis uuteen. Nukkuminen on katkonaista. Mutta nämä tutut homeen, curryn ja hien hajut, taksin tööttäys ja painostava ilma ovat oi niin tuttuja kahdelta viime kesältä. Täällä nyt pari päivää ja sitten etelä intiaan jonne ystävällinen setä lipputiskin takana myi liput alennuksella, josta en ollut koskaan kuullutkaan sillä hän ei ollut bisnes mies vaan halusi auttaa turisteja :) (ei hätää, oli ihan virallinen juna-aseman lippumyymälä ja ihan virallinen lippu.)

Ennusteita

Jessica ja Raj olivat luvanneet Rajin hinduperheelle käyvänsä Nepalin suurimmalla Shiva-temppelillä Pasupathinatilla tekemässä Pujan avioliitolleen, sekä kysymässä tähdiltä, miltä tuleva näyttää. Päädyin lähtemään reissuun mukaan ja tähdet kertoivat tarinansa minullekin.

Nimen, syntymäajan ja kämmenen viivojen mukaan tulevaisuudessa minun tulisi rukoilla Ganesha jumalaa vähintään seuraavat kolme vuotta. Ganesha, tuo vastoinkäymisten poistaja, tulee viemään murheet ja esteet tieltäni. Vaikka olenkin, viisaan miehen mukaan, jo kieltäytynyt aikanaan avioliitosta minulla on siihen vielä mahdolllisuus. Mieheni ei kuitenkaan kaikella todennäköisyydellä tule olemaan suomalainen enkä tule pysyvästi asumaan Suomessa. Seitsemän vuoden kuluttua olen töissä josta pidän, ja se tuo minulle hyvin rahaa. Mies osasi kertoa että nuorempana minulla oli hankaluuksia elämässä. Hän myös kertoi että isäni on hieno mies jolla on hyvä sydän. Tulen elämään pitkän elämän ("After 75 coming 80, and after coming 85") Terveyden kanssa on ongelmia n. 52 vuoden ja 60 vuoden kohdalla. Minun tulisi myös käyttää korua, mielellään sormusta, jossa on rubiini ja se auttaa elämässä myös.

Niimpä sormessa nyt kimaltaa punainen kivi ja pöydällä hymyilee norsupäinen Ganesh. Kuka tietää?

ps. huomatka että valokuvasivulle päivittyy kuvia.

Naurava mies

Naurava mies on ainoa, jolle annan rahaa Thamelin kaduilla. Setä on lähes albiino, kulkee kepin varassa tekojaloilla. Käsistä on jäljellä vain käsivarret. Roikkuva liian iso takki ja pipo päässä kesälläkin setä kulkee kädet "namaste" asennossa kiertelemässä turistilta toiselle. Aina nauraen ja hymyillen ja sanoen okay okay jos hänelle ei lanttia ole antaa. Ja kun setelin antaa avaa setä kädennystyröillään vähän kangaskassia jonne rahan pudottaa ja toteaa DAHL BHAT, eli tänään on illalla ruokaa luvassa. Naurava mies vaikuttaa aina tyytyväiseltä, sai rahaa tai ei. Aina hän jaksaa nauraa. Vasta pari päivää sitten kuulin tarinan nauravan miehen takaa. Hän oli ollut vaellusten vetäjä jo kauan kauan sitten. Jollain reissulla silloin nuorempana, oli kylmyys ja lumi yllättäneet ja hän oli paleltunut niin pahasti että niin jalat kuin kädetkin oli amputoitava. Ilmeisesti hänellä on ollut perhettä, lapsia, jotka hänestä nyt pyrkivät huolta pitämään mutta kovin rikas perhe ei ole ja niin naurava mies kerää itselleen ruoka rahaa kaduilta. Naurava mies on aina niin nauravainen, että kyllä minulta hänelle lantti liikenee. Vuosi sitten muistan ostaneeni hänelle kerran omeletin jonka jälkeen setä aina nauroi nähdessään minut ja sanoi omelet nami nami.