Ja matka jatkuu taas...

Tilapäivitykseni on taas saanut odottaa. Jotenkin sita vaan kuukausi vilahti kuin viuh ohi ja on jo helmikuu. Piti kirjoittaa monenmoista tekstia tanne mutta niin ne sitten vaan unohtuivat. Viimeksi jaimme siihen etta vuosi vaihtui vatsataudissa Kolkatan auringon alla.

Päivät Kolkatassa kuluivat sujuvasti. Aamulla aina ensin teetä pienessa katukeittiössä jossa yksikatinen Mr. Ali kokkasi maukkainta katuteeta ja nuudeleita ja kertoi olevansa 24 hour Full Power. Siita siirtymä kavereidemme Akashin ja Sanjayn vaatekaupalle vaihtamaan kuulumisia ja juomaan vähän lisää teetä. Ja mahdollisesti Rajin espanjalaiseen kahvilaan juomaan (kallista) cappucinoa ja kasvisleipää ennenkuin riksamatka Slummiin saattoi alkaa. Slummissa pelattiin joululahjaksi antamillamme Uno korteilla, korjattiin taloja, jaettiin maitoa ja hammastahnaa, suunniteltiin koulun perustamista ja kehoitettiin naisia miettimaan, millä keinoin voisivat itse tienata lisää tuloja perheelle.

Illat kuluivat taas kerran Akashin ja Sanjayn kanssa, myös tuolla Uno korttien huumassa. Turistikadun lapset ihastuivat peliin ikihyväksi ja useampi pakka kortteja, sekä domino pelejä lähti tilaukseen paikallisen lelukaupan kautta.

Myöhäis iltoina istuin usein iltaa hostellillani jonka nimi Modern Lodge on ehkä harhaan johtava sillä moderneista tiloista ei voi todellakaan puhua samassa lauseessa tämän asumuksen kanssa, mutta sitäkin enemmän luonnetta siinä on. Paikka on halvin mahdollisnen, mutta halvan mukana ei saa kuumaa vettä eikä pistokeitta huoneisiin. Paikan työntekijät ovat aivan omaa luokkaansa, Sisi, vanha kiukkuinen herra jonka tehtävänä on ottaa vastaan päivittäin vuokrat ojentaa kätensä kun ensimmäisen kerran ulos uskaltautuu ja sanoo "pay money". Rajut junior ja senior (joista Raju junior on itseasiassa vanhempi, mutta koska on uudempi työntekijä haluu itseään kutsuttavan junioriksi.) ovat molemmat todellisia symppiksiå. Raju Senior on ollut töissä paikassa, ja monessa naapurihostellissa jo parikymmentä vuotta ja auttaa aina kun pulmia loytyy, oli pulma vessan vetamattomyydessa tahi lampun loppuun palamisessa. Raju junior sen sijaan vastaa oiseen aikaan ulkoportin avaamisesta ja kun radiosta tulee hyva kappale Raju junior hetkuttaa lanteitaan kuin Shakira vaikka ikaa loytynee paalle 50.

Modern Lodge keraa sisuksiinsa myos jos jonkinlaista matkailijaa. On 18-vuotias saksalaistyttö joka laulaa kuin enkeli mutta on muuten vähän eksysissä, on Israelilainen lähes kolmekymppinen joka aikanaan rakastui Nepaliin niin paljon että on kirjoittanut kirjan nepalilaisesta kyläelämästä ja on nyt matkalla takaisin, on Italilainen viisikymppinen Hare Krishnalainen joka parikymmenta vuotta sitten meni naimisiin intialaisen brhamiiini perheen tyttären kanssa ja osti Kolkatasta mukaansa dalmatialaisen pennun lahjaksi tyttärelleen. On kroatialaisia matkaoppaita, on ranskalainen munkki joka tekee töitä äiti Teresalla, on intiasta adoptoituja tyttöjä etsimässä lapsuuttaan ja irlantilaisia nelikymppisiä etsimässä uutta elämää. Monet kokoontuvat juttelemaan, soittelemaan kitaraa ja pelaamaan korttia toisinaan aamuun saakka. Mukana joukossa myös pari kissaa ja kiukkuiset vapaaehtoiset joiden aamuheräämisiä ei varmastikaan helpota kun italia, saksa, suomi, ruotsi ja israel yhdistävät musiikilliset voimansa huuliharpun, kitaran, didgeridoon ja helistimien avulla ja laulavat ilmoille sydämensä kyllyydestä vielä puolen yön jälkeen.

Mutta niin. Matkan oli kuitenkin tarkoitus jatkua. oli ikävä jättää slummi ja sen asukit. Semminkin kun asiat vihdoin alkoivat luistaa ja monta ihanaa asiaa odotteli tulevina päivinä. Viimeinen päiväni Kolkatassa sattui olemaan synttäripäivä, joten slummiinkin piti herkkuja kantaa. Paikalliset makeiset maistuivat kyllä kaikille. Pari lahjaakin sain vaikken kovaan ääneen juhlapäivästä tiedottanut. Muoviset korvakorut ja sormukset lämmittivät kyllä sydäntä. Onnekseni kukaan ei tuonut muovisia laatikon mallisia koriste-esineitä, joita edelliselle lähteneelle vapaaehtoiselle kassikaupalla kannettiin. Jostain syystä paikalliset rakastavat näitä (mauttomia?) tuotoksia joissa muovilaatikon sisällä on yleensä valkoihoinen pariskunta hienoissa tamineissa ja ”best wishes” ja ” i love you” toivotukset yhdistyvät kyyhkyspariskuntien kanssa.

Illaksi kaverini Chandra oli varannut meille minun yllätyksekseni pöydän eräästä kattoterassiravintolasta josta näkee kaupungin kattojen ylle, ja josta saa ihanaa hunaja-sinappi-sitruunakalaa. Halleluja lääkitys kun jo saattoi syödä tavallista ruokaa ja juoda jopa lasillisen olutta. Seitsemän hengen porukka oli varautunut vielä toisellä yllärillä, nimittäin ravintolan jääkaapista löytyi ANNI32 kuorrutuksella varustettu suklaakakku. Lahjojakin tuli, jokaisesta vakipaikastani ja ystäviltä. Sainpa jopa lähes puolitutulta kaverin kaverilta Nepalin kielen oppikirjan!

Olihan sitä haikea seuraavana päivänä pakata viimeiset romut joita oli kertynyt vähän likaa kassiin ja hypätä taksin kyydissä junaan joka veisi rajalle. Tällä kertaa juna tuli ihan ajoissa raiteelleen, ja lähtikin vain 15 minuuttia myöhässä. Uni maittoi junamatkan ajan ja rajalla olimme VAIN 4 tuntia myöhässä. Nopeasti junasta ulos ja riksan kyydissä Intian puolen viranomaisten pakeille leimauttamaan passiin etta olen maasta poistunut. Tämä sujui lähes ongelmitta, mitä nyt jouduin hetken etsimään kyseisiä herroja koska olivat unohtuneet korttipelin kiehtovaan maailmaan alakertaan. Nepalin viranomaisten kanssa pitikin jo sitten vuodattaa vähän kyyneliä taas. Jostain syystä maarajoilla ei yhäkään voi maksaa viisumia kuin Ameriikan Dollareilla. Miksi ei muilla, siihen ei kenelläkään ole selitystä. Ei auta itkeä että euro on parempi valuutta tai että minulla on kyllä rupioita tarpeeksi maksaa. Dollareita olla pitää. No siitä sitten pohdittiin, että kun ei dollareita ole notta miten tässä nyt sitten maahan pääsisi. Rupioilla olisi pitänyt maksaa n. 25 dollaria ylimääräistä (sitä mihin nämä ylimääräiset menisivät ei kukaan osannut kertoa), olisi voinut jotenkin mennä myös Katmanduun virastoon ja maksaa siellä, mutta tuon viraston maksut ovat niin ikään kalliimpia. Lopulta sedistä mukavin sanoi että tules mun kanssa takaisin Intian puolelle, hänellä on tuttu jolla varmaan on dollareita. Ja niin ruuhkassa kellon jo tikittäessä lähes puoli kahta iltapäivällä (ja edessä matka n. 7 tuntia kathmanduun) lähdimme rajan toiselle puolelle jossa menetin vain noin kolme euroa vaihtaessani rahaa vaihtajan itse ollessa taysin tietämätön kurssista. Ja niin kaksi kaunista 50 dollarin seteliä kädessäni marssiin takaisin Nepaliin ja sain nopeasti tarran passiini joka kertoo että minulla on taas lupa olla täällä 3 kuukautta. Rajaviranomaiset tulivat vielä kertomaan riksakuskilleni että kiire on, tämä tyttö pitää saada nyt äkkiä jeeppiin joka lähtee kahden aikaan ja on viimeinen laatuaan. Sen jälkeen kulkevat vain yöbussit joiden matka aika on vähintään 12 tuntia. Ja jeepille päästiin ja matkaankin kunhan oli ensin pysähdytty kuskin omilla asioilla tunnin verran. Matka kulki tietä pitkin jota bussit ja rekat eivät pääse. Tie kiemurteli minkä ehti eikä ensimmäisten kilometrien jälkeen ollut tietoakaan asfalttipäällysteistä. Ensimmäistä kertaa aloin voida pahoin ja jouduin kymmenien mutkien jälkeen pyytää kyytiä pysähtymään sillä oksennus tuli. Vatsatauti ilmoitteli taas itsestään. Mutta oi ja voi, 5,5 tunnin päästä olin Katmandussa! Sen verran nopeaan tuo tie nimittäin oikaisee. Sitten piti vielä neuvotella tovi taksikuskien kanssa jotka kokivat elämänsä yllätyksen kun osasinkin Nepaliksi kertoa heidän hintojensa olevan aivan liian korkeat. Siitä innostuneena yksi kuski lopulta suostui kyytimään minut ja kolme korealaista turistia minun hintaani turistialueelle. Ja voi kuinka kotoiselta kaikki tuntuikaan. Oli hyvä palata kun oma koti odotti, ja ystävät siellä valmiina kokkaamaan minulle illallista.

Ja täällä on oleskeltu rauhassa. Kylillä on ehditty käydä, sekä Pokharan järven rannalla lekottelemassa. Niistä pian. Anteeksi vielä tämä saamattomuus kirjoituksissa.