Pyhien Juhlien Kansa.

Nepal on, hindumaana, tuhansien juhlien maa. Hinduilla kun on omat menonsa kullekin jumalalle, ja perinteitä riittää. Viimeisimpänä vietimme värien juhlaa, Holia. Pari vuotta sitten kirjoitin pidemmän tarinan Holista. Se löytynee täältä.

Juhlien aikaan täällä ollaan yhtä kansaa. Etenkin holin kaltaisia juhlia taitavat viettää muutkin kuin hindut. Jokaisen talon katolla nimittäin seisoi armeija vauvast vaariin vesi-ilmapallo pommeineen ja värijauheineen toivottamassa Hyvää Holia viattomien ohikulkijoiden niskaan. Oma päiväni oli huomattavasti parin vuoden takaista holia hiljaisempi, sillä aamulla uni maistui. Kävelimme kuitenkin Kishanin kanssa pitkin lähiöitä ja saimme osamme vedestä ja väreistä. Hopean-punakeltaviolettikirjavainen naamani oli kovin kaunis. Iltapäivää vietimme kaverimme Shivan kotitalon katolla vesipommeja heitellen ja Shivan vaimon maittavaa lounasta nauttien. Aurinko lämmitti, eikä jatkuva kastuminen juuri haitannut kun viidessä minuutissa olimme taasen kuivia. Koko kansa on mukana tässä juhlassa. Suurin osa viettää sitä kotona läheisten kanssa ja välillä kadut täyttyvät joukoista vesisotivia ryhmiä.

Muutamaa viikkoa ennen maassa juhlittiin Shivaratri-iltaa. Tuolloinkin kikilla on samat perinteet. Kathmandussa se tarkoittaa sitä, että kokoonnutaan Shivatemppelille, Pasupathinathille hakemaan siunauksia ja rukoilemaan. Samaiselle temppelille vaeltaa suuri joukko pyhiä miehiä ympräri Nepalin ja Intiastakin saakka. Shivaratrin erikoisuus on, että marihuanan polttaminen on sallittua, sillä uskotaan Shivan aikanaan nauttineen tästä luonnontuotteesta enemmänkin. Temppelillä jono kiemurteli taas pitkänä ja hitaana mutta onneksi mukanamme ollut Kishan osaa matkaoppaan tavoin johdatella valkonaamat (minä, Chris sekä romanialainen Alex sekä Intialainen Kris) jonojen ohi totemalla kaikille vartijoille ja poliiseille "Turist mancheharu aunchhan....turisteja tulossa". Turistit pääsivät kuin pääsivätkin sujuvasti sisälle temppelin alueelle. Vaikkakaan itse temppelin pyhintä ei ei-hinduna pääse näkemään. Babojen kanssa istuskelu kuitenkin vei aikamme, samoin kuin kynttilöiden ja tanssiesitysten tutkiskelu. eräs pyhistä miehistä kai tahtoi minusta vaimon itselleen, sillä tuo rastapää istui vieressäni ja tuijotti ja hymyili ainakin 45 minuuttia koittaen kovasti saada minua mukaansa ilman ystäviäni ja taisi häntä harmittaa kun en mukaansa lähtenyt. Kulkiessamme hän vähän väliä tuli nykimään hihasta että tules tänne tules tänne. En nyt kuitenkaan pyhän miehen morsiammeksi ryhtynyt. Vaikkakin kaksi vuotta sitten samaisella paikalla Shivalta toisen pyhän miehen käskystä hyvää aviomiestä rukoilin, en usko että tämä herra Shivan lähettiläs kuitenkaan oli...

Monen juhlan aikaan lähdetään kotiin kyliin. On todella tärkeää että esimerkiksi viime vuoden lopulla juhlittujen Dashainin ja Tiharin aikaan ollaan yhdessä. Perinteiden kunnioittaminen on tärkeää. Juhlivatpa monet intialaiset ja nepalilaiset maailmalla missä tahansa ollessaan näitä juhlia. Suomessakin kuulin holijuhlan järjestettäneen.

Suomessa ainakin on monilta jo perinteet jääneet, eikä juhlat yhdistä kansaa juuri muuten kuin että vapaa päivät on kaikilla samat. Ehkä vappu on sellainen kun monet kokoontuvat kaduille ja puistoihin, mutta tuntuu, että suomessa jokaiseen juhlaan vain nykyisin kuuluu se alkoholi ja silloin hauskanpito on kuitenkin kovin erilaista. Täällä kun karnevaalitunnelmaan päästiin kaikkien mukana ollessa ihan vain puhtaasta ilosta johtuen. Perheen kanssa yhdessä oleminen ei tunnu olevan kenelekkään taakka, vaan lähinnä ollaan surullisia jos ei ole varaa ottaa osaa juhlaan. Eräs ystäväni Jeevan tekee tätä nykyä töitä Dubaissa ja eilen chatissa jutellessamme oli kovin murheissaan kun ei voinut olla mukana Holijuhlassa täällä meidän kanssamme.

Tälläiset puhtaan ilon, kansan yhdistävät, juhlat haluaisin kyllä tuoda Suomeenkin. Ehkä tuo vedenheittely maaliskuussa ei oikein onnistu mutta josko tuota voisi pari kuukautta siirtää sääolosuhteisiin vedoten. Varokaahan vaan kun tulen :)

Päivät kuluvat

Päivät Nepalissa juoksevat kuin parhain ravuri Vermon kentällä. En tosin ole kkoskaan siellä ole ollut, mutta arvelen vauhdin olevan yhtä kova. Tuntuu että juuri oli maanantai kun onkin jo viikonloppu ja sitten maanantai. Siitä asti kun Intiasta kotiin Nepaliin saavuin, on vaan menty ja viiletetty.

Ystäväni Heidi ja nepalilainen miehensä (myöskin kaverini) Manoj saapuivat kuukauden talvilomalle. Heidän kanssaan aika kului siivillä. Juoruja Suomesta ja Nepalista vaihdettiin, ja tuli istuttua tuntikausia Gaia kahvilassa, josta on muodostunut yksi kantapaikoista, ehkäpä juuri siksi että sieltä saa kahvia joka ei ole pikaversiota eikä Nestleä.

Suunnitelmani vapaaehtoistöistä saivat taas siirtyä kun lomailimme viitisen päivää Pokharassa. Tosin matkalla sinne ja takaisin teimme vähän hyvääkin. Kishan oli Intiassa oloni aikana tavannut Sveitsiläisen naisen, jolle oli kertonut tarinoita elämästään ja kotikylästään. Niinpä tuo nainen, ihan vain puheiden perusteella oli luottanut niin paljon kishaniin että lahjoitti rahaa jolla auttaa Gandharboja niin kuin Kishan itse parhaaksi näkee. Kylällä nämä rahat laitettiin tuulemaan. Erään perheen kotitalo, joka on rakennettu vain bambusta, korjattiin. Aamuvarhaisella marssimme ”viidakkoon” ja kotikylän miehen kaatoivat bambua sellaista tahtia että meinasivat pari kertaa jäädä itsekin alle. PUU KAATUU ei kuulunut sanavarastoon vaan jämerän bambun rungon jo tullessa alas kiljahdettiin kaiketi että hui se tuleekin päälle. Ja sitten rungot kannettiin itse rakennuspaikalle. Tähän saimme sentään mekin heiveröiset valkeat naiset osallistua. Ja painavia muuten olivat. Sai sitä vähän hengähtää niiden parin rungon välillä jotka me ehdimme kuljettaa. Sitten pojat enemmän ja vähemmän ammattitaitoisesti hakkasivat ja sovittelivat rungon paloja seiniin ja lopulta komeuden päälle roiskittiin mutaa, jota valmistamaan palkattiin pari nuorempaa poikaa (kaiva kuoppa, hae vettä, heitä hiekka sinne ja jaloilla kuopassa polkien tulee mutaa).

Talon lisäksi olimme ostaneet muutaman talvitakin niiden perheiden lapsille joilla ei niihin ole ollut varaa. Talvi voi olla etenkin iltaisin hyvinkin kylmä näillä leveysasteilla vaikka miinuksille ei päästäisikään eikä lunta näy kun Himalajan huipuilla kaukaisuudessa. 60 kiloa riisiä jaettiin perheisiin joissa eniten ruoan puutetta on. Aamulla vielä jokainen koululainen ja muutama koululaisen pikkusisko ja –veli sai vielä uusia muistikirjoja ja kyniä jotta tulevaisuudessa saamme todella fiksuja ja kouluttautuneita Gandharboja.

Pokharassa sen sijaan otettiin rennosti. Jos nyt ei lasketa mukaan sitä, että taksimatkasimme korkealle Sarangotiin, josta näkee kirkkaana päivänä pitkän rivin Himalajaa. Menomatka ei juuri rasittanut mutta takaisin päätiime kulkea jalan. Yhtä alamäkeä, melko jyrkkääkin välillä. saimme kiemurella yli kaksi tuntia. Kyllä tuntui pohkeissa seuraavana päivänä. Ei olisi kyllä ylöskipuaminen varmaan onnistunut. Muuten Pokhara tarjosi loistavaa ruokaa (kuten Paistettua kalaa, Kasvispitsaa ja suklaakakkua), kuppi tolkulla herkullista cappucinoa, polkuveneilyä Pokharan järvellä ja ostoshetkiä Heidin kanssa. Ei varmaan enempää voi ihminen rentoutua. Sääkin oli mitä mahtavin, kevät auringon paistaessa.

Mutta jopas sitten palattua tulikin aktiivinen vaihde päälle. Palkkasin nimittäin itselleni Heidin suosituksesta Nepalin kielen opettajan. Opettajan nimi ei meille Suomalaisille ole kaikkein imartelevin. Muna. Muna on kuitenkin mitä herttaisin nepalilainen nainen, joka 36 ikävuoteensa mennessä ei ole vielä mennyt naimisiin mutta kielikoulu on hänen oma bisneksensä. Rohkea ja erilainen nainen. Harva tuon ikäinen on voinut mitenkään välttyä avioliitolta ja lapsilta. Bisneksessäkään harvoin naisia kohtaa. Vakipaikkamme Namobuddhan täyttää iltaisin joukko paikallisia bisnesMIEHIÄ. Olemme monta kertaa yrittäneet sanoa, että olisi mukava tavata heidän vaimojaan tai tavata bisnesnaisia, mutta se tuntuu olevan vieras konsepti. Naiset ovat kotona ja kokkaavat lapset helmoissaan ja miehet juovat viskiä ja syövät momoja ja keskustelevat bisneksestä (tai vieraista naisista?) kaupungissa kunnes palaavat kotiin vaimon dahl bhatin pariin. Muutamia itsenäisempiä naisia olen tavannut. Heistä vaikka seuraavassa tekstissä.

Suuntana Ilon Kaupunki

Edellisena yona ei oikein tullut nukuttua. Oli aika siirtya Katmandunkodista Kalkutankotiin. Bussimatka Katmandusta Intian rajalle venyi yllatys yllatys taas ihan omiin mittoihinsa. Lahto jo itsessaan otti aikaa ja paikallisbussin tapaan joka toinen minuutti oli pysahdyttava ja poimittava matkaan ihmisia tien varsilta. Taalla ei aikatauluja tunneta (no ehka turistibusseilla on lahtoaika, mutta ei muuten) joten bussi kulkee vain kun se on taysi, silla ei ole valia etta muut odottavat. Tietenkin bussimatkan aikana oli rengasrikkoja 1 kpl ja muu tekninen vika 1 kpl joten pari ylimaaraista pysahdysta on tosiasia.

Sitten kun tuntuu etta vihdoin mennaan hyvaa vauhtia, ja etta perille voisi paasta ennen pimeaa TOMPS, pysahdytaan kuin seinaan. Ja sen seinan nimi on Ruuhka. Talla kertaa liikenteen esteena ei ole rikkoutunut bussi tai kaatunut rekkalasti vaan mielenosoitus. Pari paivaa aiemmin taman tien varrella oli sattunut jonkinlainen onnettomuus joka oli vaatinut kuolonuhrinkin. Nyt kylalaiset vaativat oikeutta ja korvauksia ja syyllisia tuomion eteen. Niinpa he osoittavat mieltaan sulkemalla kaiken liikenteen kunnes lupaukset syyllisten kiinniotoista ja korvauksista saapuvat. Pimea ehti kuitenkin laskeutua ennen kuin neljan tunnin odottelun jalkeen mielenosoittajat poistuivat paikalta taman paivan osalta. Jotain hyvaakin tasta seisoskelusta tosin seurasi, kun paasin treenaamaan nepalinkielen taitojani, kun kanssamatkustajista kukaan ei osannut englantia. Ihan hyvin se meni, niinkin hyvin etta muut luulivat minun osaavaan taysin koko kielen. Ja johan sita alkoi vauhti kiihtya kun matkaan paasimme. Bussipojat koittivt ottaa menetetyn ajan takaisin, vaikkakin pakollisesta tee- ja riisipysahdyksesta ei teitenkaan luovuttu.

Kun lopulta joskus yhdentoista maissa illalla paasimme perille oli tietenkin pilkkopimeaa ja kaikki paikat kiinni. Bussipojat pitivat lupauksestaan kiinni ja koittivat loytaa minulle majataloa mutta ensimmainen sanoi etta huoneita ei ole ja seuraavan halpa hinta oli 12 euroa. Koska minulla oli aikaa nukkua vain noin 5 tuntia totesin sen olevan liian kallis. Ulos mentyani poliisit ja bussipojat ja kalliin hotellin tyontekija yhdessa miettivat etta mitas nyt sitten. Sanoin, etta voin menna rajalle odottelemaan niin kuin edellisvuonna mutta se ei kelvannut. Niinpa yksi paikallinen mopomies kuljetteli minua ympariinsa pysahdellen tuttujen majatalojen luona kyselemassa mutta kaikialla tarjottiin eioota. Saattoivat myos olla laiskoja myohaisen ajankohdan johdosta. Niinpa palasimme kalliille hotellille pohtiaman etta mitas nyt sitten. Tuo samainen kilttityontekija joka jo aiemmin oli paivitellyt kohtaloani sanoi, etta voin istua hotellin aulassa aamuun saakka. Istuin alas ja vasymys ja edellisen yon unettomuus ja koko paivan kestanyt matkustaminen veti veronsa ja tippa tuli linssiin. en tieda yhtaan miksi. Naisen kyynelissa piilee voimaa. Se saikaytti niin mopomiehen kuin hotellipojan joka lopulta sai pomonsa suostumaan siihen, etta sain huoneen 6 euron hintaan. Huone ei ollut kovin kummoinen, mutta pehmea sanky oli kutsuva. Hotellipoika tuli yllattaen viela koputtamaan oveeni suuren ruokamaaran kera ja sanoi, etta olet varmaan nalkainen ja han haluaa jakaa oman illallisensa kanssani. Rahaa ei kuulema saa maksaa naista tarjoiluista. Ruoka oli herkullista pohjoisintialaista paneeria, riisia, chapatia ja dahlia. Ruoat olivat selkeasti laadukkaita, joten lienivat alakerran ravintolan buffeesta peraisin. Keskustelimme siita kuinka pieni maa Nepal on mutta kuinka suuria sen ihmiset olivat. Kiittelin kovasti avusta ja siita, mtien hieno paikka Nepal on. Tama todella kertoo siita, miten mahtavia ihmisia nama suloiset nepalinkasvatit ovat!

Maha taynna lampimassa huoneessa uni maistuikin aamu kuuteen saakka kun oli aika lahtea seikkailemaan rajalle, suunatana juna-asema. rajamuodllisuudet sujuivat ongelmitta, mita nyt Nepalin puolella huomasivat etta olin paivan myohassa (en kai mina nyt tuota lakkoa voinut siirtaa...) Niinpa pyorariksan avustuksella paasin Intian puolen juna-asemalle ajoissa nauttimaan teeta odotellessani junaa saapuvaksi ja lahtevaksi. Mutta odottaa sitten sainkin, silla pian tulee kuulutus "Juna numero 3022 Kolkatasta Raksauliin on myohassa.....3,5 tuntia". Yllatys yllatys. Juna joka oli saapumassa maaranpaastani lahteakseen tunnin kuluttua takaisin on myohassa. Voi miten liikenne taalla on sujuvaa. Lopulta juna saapui asemalle 4,5 tuntia myohassa ja asemalle kasaantuneet ihmiset paasivat lastautumaan. Muistuttakaa minua tasta myohastymisesta kun kiroan Vr:aa sen ollessa seuraavan kerran myohassa 10 minuuttia....Tietenkin lahtoselvittelyssa kesti ja kesti kun ensin piti junasta purkaa kaikki lasti ja sitten ladata uudet tavarat sisaan. Tama juna kun kuljettaa tavaraa Intian ja Nepalin valilla, sita ei ihan vahan olekaan. Paastiin sita lopulta matkaankin vain viisi tuntia myohassa. Odottelu ja unettomuus vetivat veronsa ja tama tytto nukkui melkein koko 22 tunnin matkan. Vahan ehdin katsella toki maisemiakin. Ruskean vihrean maiseman rikkoi vain valilla sateenkaarilaiskat, kun naiset kirjavine sareineen hoitivat askareitaan kylissa. Ja illalla kirkkanpunainen aurinko maalasi maiseman kauniiksi!

Ja niin sita paastiin seuraavana paivana perille vain kuusi tuntia aikataulusta jaljessa. Matka keltaisessa taksissa tuttujen maisemien lapi toi hymyn huulille. Perille paastya tuttuun majataloon ja tervehtien lapi niin paikalliset kuin muutamat muutkin. Taalla seuraava kuukausi tehden tata:

Hermolomalle

Elo Nepalissa on ollut aaltoilevaa.

Sairaalaelon ohella ei juuri tullut tehyä muuta. IStuimme illat vakiruokapaikassamme Namao Buddhassa, jonka tarjoilijat ovat jo kavereitamme. Yhden heistä lähetimme venäläisen tytön mukaan Goalle hankkimaan uusia kokemuksia tarjoilemalla ravintolassa meren aaltojen loiskeessa. Poikaparka ei ole koskaan ennen Nepalista poistunut, ja aktmanduunkin tuli vasta 6kk sitten tarjoilijaksi. Meinasi polo jo peruuttaa matkan kun joku sanoi, ette Intiassa ne nukuttaa sinut ja varastaa munuaiset. Onneksi kuitenkin saimme kaverin rauhoitettua ja siellä hän nyt on tienaamassa paljon enemmän rupioita kuin mitä täällä Nepalissa saa. (Tarjoilijan kuukausi palkka on n. 30 euroa + majoitus ja ruoka...).

Sairaalaelon aikana ohi meni myös toinen merkittävä festivaali Tihar (deepawali) joka on valonjuhla. Ilotulitteet räiskyivät ja kansa tanssi ja iloitsi. Onneksi kantapaikkamme jokailtaiset bisnesmies-vieraat ilahduttivat meitä rumpusooloilla ja perinteisillä nepalilaisilla lauluilla, joten Jenin kanssa pääsimme pari pyörähdystä tanssilattialla tekemään.

Aika väsynyt on olo ollut, kun sairaalla tuli aikaa vietettya ja kylmä ilma veti nuhan nenään. Täällä ei toki mennä' miinusasteille juurikaan mutta kun talot eivät pidä lämpöä sisällä eivätkä kylmää ulkona saa kyllä vetää vällyjä päälle ja villasukkia jalkaan että sisällä pysyy lämpimänä. Päiväaikaan auringossa voi olla hyvinkin +20 c tai enemmän mutta auringon laskettua lämpötila tippuu nopeasti alle +10 asteeseen tai jopa nollaan.

Kohta on aika jättää Nepal hetkeksi taa. Viisumi on tälle vuodelle käytetty. Kalenterivuodessa saa täällä oleskella vain 5 kuukautta ja se on nyt mennyttä. SUuntana on Kolkata, jossa tosin uudet seikkailut odottavat. Kuukauden kuluttua paluu Kathmandun eloon. Kolkatassa kuuleman mukaan sataa. Hrrr....

Koska Nepalille pitää sanoa jäähyväiset teimme Kishanin kanssa retken kotikylälle. Siellä odottivat uudet vuohivauva-kolmoset ja kaikki kylän lapset innoissaaan. Saavuimme paikalle vasta illan pimennyttyä illalla puoli kahdeksan aikaa ja koko kylä oli jo unessa. Koska sähköt olivat katki (hyvin yleistä talviaikaan täällä, koska sähkö tuotetaan vesivoimalla ja sateita ei ole-- pitkät ajat sähköä ei tule) ja ilma kylmä, olivat kyläläiset vetäytyneet lämpimien peittojen alle. Onneksi tädin keittiössä oli meille valmiina ruokaa ja pieni lämmin viskipaukku sai tätiinkin eloa. Niin vietimme mukavan juttelu hetken ennen unille menoa. Ja kyllä uni maistuikin kun kaikki Katmandun stressi unohtui kylän hiljaisuudessa.

Aamulla lähdimme "viidakkoon" pariksi tunniksi leikkaamaan ruohoa vuohille. Naiset kantavat valtavia ruohopaaluja selässään päivästä toiseen. Ei ihme että moni vanhempi nainen kulkee selkä kumarassa kaikki vanhuuspäivänsä. Muuten päivä kului vuohivauvoja ihmetellessä ja lasten kanssa leikkiessä.

Seuraavana aamuna lähdimme vielä pikalomalle Pokharaan. Pokhara on Nepalin toiseksi suurin kaupunki, mutta ei kovinkaan suuri sellainen. Turistialue siellä on hiljainen kaistale järven rannalla. Hinnat ovat korkealla mutta välillä kai voi vain tuhlata itseensä? Kävimme järven keskellä olevalla temppelillä soutuveneellä. Kävelimme pitkin järven rantaa pari tuntia. SÖimme paistettua kalaa ja pitsaa ja nautimme hiljaisuudesta. Ja siitä ettei tarvinnut murehtia suuria. Ainoa murheeni oli, että lempi hamppuvaatekauppani oli kiinni enkä saanut uusia vihreitä housuja.

Päivä kulki nopeaan ja oli aika tulla takaisin Kathmanduun. Huomenna olisi noustava bussiin joka kuljettaa rajalle ja siitä Intian junaan ja suuntana Iloin kaupunki.

JA niin....vauva on päässyt pois sairaaalasta. Asustavat perhe nyt minun kämpilläni ja vauva lihoo ja kasvaa. On todennäköistä, että jonkinlainen kehitysvamma on mahdollista, mutta kuka tietää. Länsimaisen lääketieteen ja Nepalilaisen perinteisen luonnonmukaisen hoidon yhdistelmällä voi olla yllättäviä tuloksia. Sunnuntaina vauveli menee tarkastukseen sairaalalle ja sitten olisi tarkoitus suunnata takaisin kotikylälle. Toivotaan parasta!!

Sairaalaeloa

Lue ensin edellinen teksti, niin tämäkin on ymmärrettävissä.

Kahden yön kuluttua tulee soitto. Vauvaa ollaan kotiuttamassa vaikka se ei olekaan sen paremmassa kunnossa. Kahdeksan päivän hoidon jälkeen lääkäri sanoo, ettei voi tehdä enää mitään. Vauvan vatsa ei ota vastaan maitoa ja antibiootit eivät tehoa. Minä ihmettelin hoidon lyhytaikaisuutta, mutta näin ne asiat täällä kai vain hoituvat. Lähdimme siis takaisin Chitwaniin kuulemaan mistä oikeastaan on kyse. Lääkäri oli sanonut, että voitte ottaa vauvan kotiin (kuolemaan) tai voitte kokeilla Kathmandun sairaallaa vaikka mitään ei voida luvata. Perhe oli valmis ottamaan vauvan kotiin, miksi tuhlata enempää rahaa ja energiaa kun vauva ei jaksa. Minä taasen sanoin, että voin kyllä maksaa ambulanssin, kunhan yritätte edes. Se on vain rahaa joka kyllä tulee takaisin, ei ainakaan tarvitse kysellä myöhemmin, että entä JOS olisimme yrittäneet. Yhdessä vauvan isän kanssa onnistuimme saamaan muutkin ajattelemaan sitä, että aina kannattaa yrittää. Asiaa ehkä auttoi, että erään toisen perheen vauvaa, joka oli samassa tilassa kuin heidän vauvansa oltiin juuri siirtämässä ambulanssiin ja matkalle Kathmanduun.

Ja niin sitten otimme ambulanssin ja lähdimme kohti Kathmandua. Pienen pieni vauva isänsä sylissä, happipullossa riittävästi happea tuolle matkalle. Vauvan äiti yhä väsyneenä nukkumassa toisella puolella ja minä yrittämässä pitää kiinni isästä ja vauvasta jotteivät kaatuisi kuoppaisilla teillä hyppelevässä autossa. Ambulanssit täällä kun ovat ihan omaa luokkaansa. Niissä ei ole henkilökuntaa lainkaan, eikä muitakaan apuvälineitä. Kuski osaa hyvässä lykyssä vaihtaa happipullon jos siihen on tarvetta. Eli ambulanssin ottaminen täällä on aina riski. Ruuhkaa teillä tietenkin oli, mutta onneksi ambulanssit saavat aina ajaa ohi pillit vinkuen, jos vain mahtuvat. Tiet tosin ovat niin kapeita että monta kertaa saimme mekin jonossa odottaa. Muttta perille päästiin, vain kuulemaan ettei tehohoidossa juuri nyt ole tilaa. Chitwanista kun eivät muistaneet sanoa, että teidän pitää varata paikka jos haluatte sinne Katmanduun mennä. Yksityissairaaloihin soitto paljasti, että niihin ei juuri sillä hetkellä ollut varaa. Yksi yö tehohoidossa kun maksaisi 7000 rupiaa (70 euroa) kun taas tässä kyseisessä paikassa 700 rupiaa. Lääkäri totesi että ensiavussa he voivat kyllä vauvalle antaa happea ja jotain lääkettä mutta eivät kykene seuraamaan muita elintoimintoja. Ja vauva pääsee jonottamaan tehohoitoon. Ja jonottaa saikin. Sairaalassa tuntui olevan sääntö, että jos tunnet jonkun sairaalassa työskentelevän, pääset jonon ohi. Onneksi kämppikseni Jenin ystävä Sam sattui olemaan tällainen. Ja sattuu olemaan kova suustaan. Koska kahden yön päästä paikkaa ei tuntunut vieläkään löytyvän, vaikka meidän jälkeemme tulevia muille osastoille siirettiinkiin tuli Sam paikalle. Sam pyysi paikalla olevalta lääkäriltä tämän tittelin ja nimen ja marssi vastaavan lääkärin toimistoon sanoen, että tämä ja tämä lääkäri ei toimi eettisesti vaan antaa köyhemmän perheen lapsen odottaa jonossa ja päästää muita lapsia ohi. Ja johan alkoi toimia. Kahden tunnin päästä vauva jo sai oman petinsä teho-osastolta.

Tämä sairaala ei juuri kehuja ansaitse. Sen rakentamiseen on aikanaan antanut rahat Japanin valtio. Ja puitteet näyttävätkin hienoilta. Ja mitä ilmeisimmin siellä työskentelevät Nepalin parhaat lastenlääkärit. Muttta kukaan ei ylläpidä sairaalaa. Sen vessat haisevat ja lattiat tulvivat eritteitä. Niin paljon, että toisinaan suoranainen p a s k a tarttuu kengän pohjiin ja siirtyy muualle sairaalaan. Kovasti ihmettelimme, miten kukaan voi tässä sairaalassa parantua. Joku oli lahjoittanut sairaallalla juomavedenpuhdistamiseen laitteet mutta nuokin olivat jo toimimattomat ja ”puhdas vesi on jokaisen lapsen oikeus” kyltin alla makasi kasa roskia. Joku tiesi kertoa, että Japanin lahjoittamia rahoja oli kadonnut toisiin taskuihin. Sen sijaan, että suunnitellut 25 paikkaa teho-hoitoon olisi avattu, sairaalassa on vain 13 paikkaa. Kahdeksan vastasyntyneille ja viisi muille sitä tarvitseville lapsille. Kuulemma rahalla oli mm. rakennettu puutarha, mutta tuo puutarha on täysin aidattu eikä sinne kukaan lapsi voi mennä kukista nauttimaan. Ilmeisesti Japanista tullut delegaatio oli viime visiitillään kyseenalaistanut näitä asioita, mutta kukaan ei myöntänyt mitään joten rahaa ei lisää tuolta suunnalta enää tule.Nyt olemme järjestämässä siivoustalkoita vapaaehtoisvoimin josta sairaalan varajohtaja tosin totesi, että meidän tulee MAKSAA sairaalalle 50 dollaria jotta saamme tulla siivoamaan.... ja minneköhän herra varajohtaja meinaisi tuon dollarimäärän käyttää??

Ja tehohoidossa on nyt oltu ja sairaalanlattialla asuttu. Tässä sairaalassa saa yhden pedin 100 rupian hintaan haisevasta mutta lämpimästä huoneesta teho-osaston läheisyydestä jonne hoitajat soittavat jos on tarvetta. Siellä perhe on nyt majaillut. Vauvan vointi on vaihdellut. Yhtenä aamuna jouduimme lähtemään pikana punaisen ristin veripankille kun vauva sai sisäisen verenvuodon. Mutta sen jälkeen sen olo vaihvistui ja vahvistui ja maitokin alkoi maistua. Vauva kotiutettiin kertaalleen mutta huonosti annettujen kotihoito-ohjeiden takia vauva menetti jo toisena iltana tajuntansa, ja sai jonkinlaisen kohtauksen ja jouduimme samointein takaisin ensiapuun ja seuraavana aamuna teho-osastolle. Tokihan hoitajat syyttivät vanhempia siitä, että eivät pitäneet huolta, mutta kotiutus tapahtui niin nopeasti ilman riittäviä perusteluja, että taisivat lääkärit onneksi ottaa syyn lopulta omille niskoilleen etenkin kun kuulivat etteivät hoito-ohjeet olleet riittävät.

Ja siellä se vauveli nyt koittaa kasvaa taas, hoitajien huomassa isän ja äidin odotellessa uutisia ulkopuolella. Juurikaan ei uutisia tosin irti saa- Mikään tieto ei tunnu kuuluvan edes vanhemmille. He pääsevät kerran päivässä parin minuutin ajan vauvaa näkemään ja saavat samalla lappusen jossa kerrotaan lääkkeet jotka on hankittava.

Ja rahaa palaa. Vaikka hoito onkin halvempaa, ei se ole ilmaista. Sairaalan seinällä kyllä lukee, että jos et kykene maksamaan jne. kerro meille ja saat ilmaista hoitoa, mutta toistaiseksi en ole nähnyt kenenkään tätä saavan. Lääkärit kyllä vakuuttelevat tätä vieraileville turisteille mutta totuus on toinen. Kun päivittäin joutuu maksamaan 1000 rupiaa lääkkeistä, muutaman satasen huoneesta ja ruuat päälle...se verottaa kyllä köyhän kukkaroa ja saa aikaa melkoisen velkataakan.

Mutta sairaita lapsia kyllä riittää. Kun kiertelee haisevia käytäviä näkee jos jonkinlaista kohtaloa. Ja jo useampi on siirtynyt taivaaseen tai elämänkiertokulkuun takaisin. Muutamat itkut on tullut itsekin itkettyä, sen verran koskettava paikka tämä on. Olen kuunnellut keskusteluja, joita vanhemmat käyvät ja koittanut miettiä keinoja miten heitä auttaa. Rikkaat menevät aina edelle ja he kyllä saavat tarvitsemansa hoidon, mutta köyhälle ja kouluttamattomalle tilanne on paljon hankalampi. Eikä se auta yhtään,että kukaan hoitohenkilökunnasta ei juuri selitä mistä on kyse lapsen sairauden kohdalla. Kerrotaan vaan mitä lääkettä on haettava. Jonkinlainen sairaalasosiaalityöntekijä olisi loistava lisäys tähän paikkaan. Joku jonka luo voisi mennä huolineen kun terveydenhuoltohenkilökunta keskittyy vain lääkehoitoon. Lisäksi lastenklinikoiden kummien teatteri ja klovni ryhmä voisi tulla vierailulle. Iloinen ilme voisi tappaa monta sairautta. Sen verran surullinen paikka on.

Mutta nyt vain odotellaan. Viime kuulemalta vauvaa oltaisiin poistamassa tehohoidosta seuraavan viiden päivän sisään toiselle osastolle, ja sitten kotiin. Kuka tietää miten käy. Täällä kun ei keskosen tai millään tavalla epänormaalin lapsen elämä ole helppoa. Jos sellaista elämää lainkaan kannatetaan.

Ja ps. Kyllä. Minulla on vauvakuume.

Dashainin aikaan

Dashain tuli ja meni. Kylälle lähtövalmistelut venyivät myöhään iltaan kun kuljimme ostamassa mausteita, chilejä, papuja ja lahjoja perheelle. Minäkin sain lahjaksi sarin. Alennuksia kaikkialla, ja kansa tuhlaa ja tuhlaa. Bussilippuja ostamaan lähettämämme kaverit tulivat takaisin sanoen, ettei lippuja enää ole. Ja siitäkö riemu ratkesi. Onneksi totuus oli se, että poijjaat olivat koittaneet saada liput bussiin joka veisi heidät Suoraan HEIDÄN kotikylälleen joka on vielä parin kolmen tunnin ajomatkan päässä meidän määränpäästämme. Meidän tarvitsi päästä vain suureen risteyskaupunkiin josta kylä on vain kymmenen minuutin ajomatkan päässä.

Aamulla herätys oli kuudelta. Vahvistussoitto muutamalle tutulle varmisti, että kaikki matkaan lähtevät olivat hereillä. Onneksi oli tullut pakattua edellisenä iltana joten matkaan päästiin pikaisesti. Taksilla mini-bussipysäkille jossa lippujen metsästykseen saatiin kulutettua tovi. Normaalin 250 paikallisen valuutan (rupian) lipun hinta oli noussut kaksinkertaiseksi. ja eihän sitä kukaan halunnut maksaa. Vaihdoimme bussiasemalle, josta lähtevät suuremmat ja halvemmat (ja huonokuntoisemmat) bussit ja tästäkin kyydistä saimme pulittaa 300 rupiaa per nenä. Matkaan kuitenkin päästiin. Ja perillekin ilman sen suurempia ongelmia. Risteyskaupungista saimme bongattua jeepin joka oli menossa oikeaan suuntaan ja saimme kaikki kimpsumme ja kampsumme sen kyytiin. Kuudella matkalaisella kun oli mukanaan ainakin 15 painavaa kassia täynnä ruokaa ja lahjoja.

Jo kylän teekuppilan kohdalla yksi pikkupojista bongasi minut, ja ANI ANI ANI huudot alkoivat raikaa kun hän juoksi kilpaa automme kanssa kohti kylää. Kaikki tulivat tervehtimään kotiinpalanneita. Tuliaiset jaetiin samointein, ilman sen suurempia seremonioita. Jokaisella kylän lapsella tuntui olevan uudet vaatteet joita he ylpeinä esittelivät. Ensimmäinen päivä menikin vain kuulumisia vaihdellen ja vieraanvaraisuudesta nauttien. illalla lihanpalat jo paistuivat, ja allekirjoittaneelle papu-pinaattipaistosta. ja changia, paikallista riisiolutta riitti juotavaksi. Jokainen talo valmistaa tätä juhlajuomaa saavillisen. Niinpä missä talossa tahansa vieraillessa lasillinen tulee nauttia. Tavallaan onneksi, muuten joutuisi juomaan roksia (riisiviinaa) joka on sata kertaa vahvempaa...

Unet kylän hiljaisuudessa kyllä maistuivat.Sirkkojen siritystä lukuunottamatta ääniä ei keskellä yötä juuri kuulu. Aamulla tosin aikainen ylösnousu samalla kun huoneessani nukkuvat kilit päättivät että jo on aika nousta. Kilit ovat liian pieniä olemaan vuohten omassa kodassa, sillä Ilkeä Musta Pässi koittaa heitä aina sarvillaan pökkiä. Niinpä kiliset nukkuvat korin alla yhdessä huoneessa. Samoin tekevät viisi kanaa ja kolme tipua jotka nukkuvat omien koriensa alla. Heidän turvallisuuttaan uhkaavat puolestaan Ilkeät Mustat Käärmeet. Joten aamulla noustaan sen mukaan kun kilit päättävät. OSaavat nimittäin vekkulit jo kaataa korinsa ja loikkivat sitten ympäri pientä savimajan huonetta joten ihan vaan tipujen hengen säästääkseen on parasta nousta itse ja päästä eläintarha pihamaalle.

Aamukävelymme loppupuolella alkoi kuulua kylän toiselta laidalta hirmuista kiljuntaa ja karjuntaa. Ja sinne päästyämme olikin yksi juhlan kohokohdista jo tapahtunut - vesipuhveli oli päättänyt päivänsä. Päätön puhvelin ruho vielä sätki viimeisiään, pään maatessa maassa jonkin matkan päässä. Ja siitä alkoi sellainen teurastus että en ole nähnyt. Puolet kylän miehistä leikkasi ruhon ja jakoi tasaisesti eri osia joka talolle. Siellä vaimot sitten kuivasivat ja kokkasivat lihaa minkä kerkesivät. Tästä lihasta riittää syötävää (perhekoosta riippuen) pariksi viikoksi.

Ja kyllä sitä lihaa olikin tarjolla illan pimennyttyä. JA sitä changia. Minäkin kohteliaisuudesta maistoin pienen palan lihaa mutta ei se miltään maistunut. Mutta koska jumalille uhrattu liha koetaan hyvää onnea tuottavaksi, kai minäkin nyt pienen siivun siitä olen ansainnut. Onneksi pinaattimaalla riittää lehtiä ja Katmanduntuliais pavut maistuvat.

Seuraavana aamuna oli aika suorittaa riitti, jotta kotitalolle saataisiin hyvää onnea. Tämä riitti tulee suorittaa talon yläkerrassa, jos sellainen on. Ja sinnehän mekin kipusimme, piskuiseen huoneseen jonka lattialla pieni bambumatto odotti istujia. Huoneen nurkassa suitsukkeet paloivat, ja erilaiset riittiin kuuluvat esineet oli otettu esiin. Perheen pää lukee rukouksia ja jumalille uhrataan kana. Sinne se kanaparka tuotiin yläkertaan ja kahden pikkupojan ja yhden emännän avulla kaula katkaistiin. pää heitettiin nurkkaan jossa suitsukkeet paloivat jumalkuvien edessä. Tämä jumala kun vaatii veriuhrin. Euroja ja dollareita rukouksissa tunnuttiin pyytävän, kaiken muun ohella. Iltapäivällä saimme kutsun lounaalle Deepakin talolle jossa tuo kanaparka taisi porista jo padassa. Onneksi kasvissyöjälle löytyi yhä papuja ja pinaattia.

Iltapäiväkävelyllä teetuvalle näimme muita dashain tapoja. Kylän temppelin edessä olevalle aukiolle oli rakennettu valtava keinu, joka on yksi tärkeimmistä dashainin ajan elementeistä…ainakin lapsille. Keinun rakenteet olivat korkeita bambun runkoja ja keinu yltyikin melkoisiin vauhteihin kun lapset (ja jotkut aikuisetkin) innostuivat ottamaan vauhtia. Lisäksi keinun vierellä värikkäät leijat kurkottivat pilviin, dashain on leijanlennätyskauden avajainen. On muuten yllättävää, että leijoja ei juuri muulloin näy. Luin aikanaan lastentarinan, että leijoja ei oikeastaan saisikaan muulloin lennättää, mutta olisikohan tuo kuitenkin ollut vain tarina?

Mutta sitten alkoi dashain muuttua. Niin että se ei ikinä varmasti kenenkään mielistä unohdu. Ensin Deepakin vanhempi tytär Deetcha sairastui kuumeeseen, jota oli jo useampaan kertaan kuluneen vuoden aikana sairastanut. Kuume nousi todella korkealle. Edellisellä kerralla syynä oli ollut ilmeisesti lavantauti. Ja koska kuume ei tuntunut millään laskevan lähti koko perhe kahden tunnin matkan päähän Chitwaniin jossa parempi sairaala sijaitsee, kylän lähettyvillä olevaan kukaan ei tunnu luottavan. Ja seuraavana päivänä yksi viimeisillään raskaana oleva alkoi saada valtaisia kipuja ja pitkän pohdinnan jälkeen tämäkin siirrettiin Chitwaniin ja keskiyöllä tulee soitto, lapsi on syntynyt mutta painaa vain 1,5 kiloa ja joutui suoraan tehohoitoon.

Koska kaksi tuttavaperhettä nyt tulisi viettämään dashainiaan sairaalassa, lähdin minäkin sinne tueksi ja turvaksi. Ja sairaalalla aikaa vietettiinkin. Vauva tuntui joka toinen päivä jaksavan paremmin ja ja joka toinen päivä kukaan ei oikein tiennyt. Täällä ei mikään toimi jos ei ole itse paikalla. Kun lääkäri määrää lääkettä hoidossa olevalle, on se itse haettava apteekista ja jos hoitaja ottaa verinäytteen on se itse vietävä laboratorioon ja haettava itse tulokset niiden saavuttua. Eli jos et ole paikalla 24 tuntia, voi olla ettei potilas saa hoitoa kun maksaja ei ole paikalla. Laskua ei toimiteta jälkikäteen vaan kaikki pitää ensin maksaa. Deetcha parka taas makasi toisessa huoneessa yhä kuumeessa, isänsä ja isoäitinsä itkiessä vierellä. Mikään lääke ei tuntunut purevan.

Oma sairaalavisiittini kesti pari päivää. Synnyttäneiden äitien osastolla sattui olemaan (ehkä festivaalin takia?) tyhjiä sänkyjä joten kaikki mahduimme noille nukkumaan. Tutustuin mahtavaan 10-vuotiaaseen Amrita tyttöön joka yksin oli hoitamassa äitiään joka oli ollut ilmeisesti kohdunpoistoleikkauksessa. Kukaan ei tullut äitiä ja tytärtä noina päivinä tervehtimään vaan Amrita juoksi kaikki äitiin liittyvät asiat hoitamassa – haki lääkkeet, haki ruokaa ja teetä, vei näytteitä. Amrita tuntui hoitavan naapurisänkyjenkin asioita. Ensimmäisenä aamuna istuimme teekaupalla aamupalalla kun tyttö saapui sinne. Häneltä uupui noin 3 rupiaa ostoksista joten bisnesmiesteekauppias oli ottamassa yhtä leipää (hinta 8 rupiaa) pois. Saimme hieman kimpaantua miehelle kun näin pienestä on kiinni, mutta periksi tuo ei antanut joten maksoimme ostokset ja saimme uuden ystävän. Amrita tuntui tämän jälkeen aina seuraavan meitä. Tyttö kulki mustaksi muuttuneessa valkoisessa hameessa ja likaisessa liian suuressa teepaidassa, sekä haisevassa villahuivissa. Kukaan ei tuonut heille edes vaihtovaatteita. Saimme pitkien suostuttelujen jälkeen tytön kertomaan tarinansa. Perheen isä oli mitä ilmeisimmin jo joitakin vuosia aiemmin lähtenyt toisen naisen mukana Intiaan. Perheen äiti ja Amrita puolestaan työskentelivät rakennuksilla kausiluotoisesti kantamassa tiilikuormia. Kaksi pienempää sisarusta viettivät päivät ”tädin luona”. Ilmeisesti Amrita oli jossain vaiheessa asunut orpokodissa tai ainakin käynyt jonkin järjestön koulussa sillä tämä kertoi ”amerikkalaisista jotka ottivat valokuvia ja lähtivät”. Kovasti neiti kyseli minunkin asioistani. Toisena yönä sängyt alkoivat täyttyä joten jaoimme Amritan kanssa yhden.

Seuraavana päivänä lähdin takaisin kylälle. Deetcha puolestaan lähti ambulanssilla Kathmanduun. Mikään lääke ei tuntunut tähän purevan, joten Kathmandun suurempi lastensairaala oli lääkärien mukaan ainoa toivo. Vauva jäi odottamaan tehohoitoon.

Sairaala elon takia menetin yhden tärkeimmistä dashainin päivistä, tika-päivän. silloin perhe kulkee sukulaisilla vastaanottamassa "tikan". Tika laitetaan otsalle ja se on valmistettu riisistä, jogurtista ja punaisesta jauheesta. Jokainen perheenjäsen vastaanottaa tämän, sekä mahdollisesti pieniä rahalahjoja. Päivän koetaan tuovan hyvää onnea kotitalolle. Mutta tulenhan minä täällä olemaan tämän juhlan aikaan toistekin, joten enköhän pääse näkemään nämäkin.

(teksti jatkuu seuraavassa osiossa....)

Juhlan aika

Nepal valmistautuu juhlimaan suurinta vuotuista juhlaansa - dashainia. Juhla on hinduperinne, mutta samalla sadonkorjuu juhla. Festivaali kestää virallisesti pari viikkoa ja jokaiselle päivälle on omat perinteensä. Lapsilla on tietenkin lomaa koulusta koko tämä aika. Dashainin aikana tuhlataan kaikki säästöt. Se on kuin yhdistelmä joulua, juhannusta ja uutta vuotta. Koko Kathmandu kuuleman mukaan tyhjenee kun kansa valuu omiin kotikyliinsä viettämään aikaa sukulaisten parissa. Kauppakadut ovat täynnä ostoksia kahmivia perheitä ja tunnelma on kuin jouluna Itäkeskuksessa. Joka puolelta hohkaavat mainoslauseet alennuksista ja tarjouksista. Kassikaupalla vaatetta ja ruokaa vaihtaa omistajaansa kun miehet ostavat vaimoille sareja ja äidit lapsille herkkuja ja juhlakapineita.

Kylissä perinteinen kasvisdahlbhat unohdetaan kun eräänä tärkeimmistä Dashainin päivistä teurastetaan karjaa. Kylä ostaa vesipuhevelin ja kaikki osallistuvat kustannuksiin, ja tietenkin nauttivat lihasta. Lisäksi yhtenä päivän juhlitaan tika-päivää jolloin perheet kiertävät tuttavien luona nauttimassa ruoasta ja juomasta ja saamassa siunauksia ja rahaa. Vuoroin vieraissa, sillä sovittuna aikana vieraat saapuvat myös omalle kotiovellesi.

Oma dashainini kuluu Kishanin kotikylässä. Lähdemme suuntaamaan sinne aamuruuhkassa, vaikkakin tämän päivän tiedon mukaan bussilippuja ei ole lainkaan. Kishan on kuitenkin tottunut tähän, ja sanoo varmana että kyllä me perille pääsemme. Vaikka sitten bussin katolla. Bussilastillisia väkeä kun siirtyy juurikin huomenna kyliin koska seuraava päivä on yksi tärkeimmistä. Kylään on jo lähtenyt tukku rahaa jolla ostaa ruokaa (ja etenkin osallistua sen vesipuhevelin hankintaan) ja meidän mukanamme on kassikaupalla mausteita, chilejä, uusia sareja ja pashmina huiveja kylän naisille. Omaan varustukseeni kuuluu myös kasa värikyniä ja kynsilakkoja lasten viihdykkeeksi.

TArkemmat juhlapäivitykset joskus viikon päästä, jos en täysin pyörry kun se puhveliparka pääsee hengestään.

Ihanat naiset

Nepal näki punaista kun lauantaina kokoonnuttiin juhlimaan Teejiä - naisten juhlaa. Kaikki kaupungin naiset kerääntyivät temppeleille kirkkaanpunaisissa kimaltavissa sareissaan ja kalleimmissa koruissaan, hiukset laiteetuina ja kasvot maalattuina. Kujia ja katuja kulki suuria joukkoja kauniita naisia nauraen, käsikädessä. Lapset olivat mukana, miehet jätetään kotiin.

Teejiä juhlitaan kolmisen päivää. Ensimmäisenä päivänä naiset kokoontuvat yhteen laulamaan hengellisiä lauluja. He tanssivat ja syövät juhla-aterian. Sen jälkeen alkaa 24 tuntia kestävä paasto, johon osallistuvat lähinnä naimissa olevat. Paaston aikana moni ei juo edes vettä. Paaston tarkoituksena on tuoda onnea aviomiehen elämään.



Toisena päivänä tapahtuu edellä mainittu temppeleille kokoontuminen. Ympäri temppelialuetta pienet punaisiin pukeutuneet naisryhmät laulavat lauluja, madal rummun lyödessä tahtia. Miehiä näkyy yleisönä, harva saa luvan tanssia. Tämän lisäksi naiset ruokoilevat temppelillä uhraten kukkia ja hedelmiä ja pyytävät onnea aviomiehen ja perheen elämään. He sytyttävät temppelillä lampun jonka tulee loistaa läpi yön.

Kolmantena päivänä naiset kylpevät punaisessa mudassa pestäkseen pois syntinsä.

Päivät ovat iloisia, sillä naiset saavat silloin pääroolin eikä heidän tarvitse seistä hellan takana kokkaamassa miehille. Miehet kuulema istuvat samaan aikaan "pubissa" ja päivittelevät menoa.

Ihania, kauniita naisia. Eläköön naiset !

dengue

Viikon verran nukuttuani pois flunssaa jossa kuumetta ei mittarin mukaan juuri ollut (paitsi yöllä joskus piikkeinä), ja joka toinen päivä voidessani hyvin ja joka toinen en päätin lopulta suunnata klinikalle tarkastamaan verenkuvani.

Ja johan sieltä lääkäri jotain löysikin, denguekuumeen nimittäin. Denguekuume tarttuu samalla lailla kuin malaria, eli hyttysten välityksellä, mutta tähän tautiin ei ole vielä keksitty ennaltaehkäisevää rokotetta tahi parantavaa lääkettä. Sitä on monen muotoista ja eri puolilla maailmaa sitä ilmenee erinlaisena. PAhimmassa tapauksessa tautiin voi kuolla, mutta tauti voi myös olla täysin oireeton. Jos tauti uusii voi se olla jo vakavampaa.

Onneksi mitä ilmeisimmin kuumeeni oli lievää laatua, sillä taudinkuvaan joskus kuuluvaa verenvuotoa sekä jatkuvaa korkeaa kuumetta ei minuilla ole ollut. Oloni on vaan ollut täysin voimaton. En muista koskaan olleeni niin väsynyt, jatkuvasti. Luissa ja nivelissä särkee, lihakset ovat jumissa ja silmät kipeät. Hikoilin niin paljon, että tuntemattomatkin huomauttivat siitä joskus. Mutta tieto siitä että taudilla on nimi, auttoi selkeästi ja päivä päivältä olo on ollut parempi. Vieläkin pitkät kävelyt väsyttävät, mutta kuumetta ei näytä tulevan ja hikoilukin on vähentynyt.

Näin ollen ensimmäiset kaksi ja puoli viikkoa Nepalissa ovat menneet sängynpohjalla tai parissa kantapaikassa roikkuessa. Asunnonmetsästys on sivussa sujunut takkuisesti. Oman oloista paikkaa ei tunnu löytyvän tai sitten hinnat ovat liian korkeita (no...130 euroa kahden huoneen ja keittiön huoneistosta ei nyt ole Kallis, mutta kun tietää että halvemmallakin saa niin ei tee mieli suostua ihan heti. )

Tämän päivän pyhitän vielä levolle ja herkuttelulle, huomenna otan alle uuden polkupyöräni ja elämän on parasta palata voimiinsa.