Päivät kuluvat

Päivät Nepalissa juoksevat kuin parhain ravuri Vermon kentällä. En tosin ole kkoskaan siellä ole ollut, mutta arvelen vauhdin olevan yhtä kova. Tuntuu että juuri oli maanantai kun onkin jo viikonloppu ja sitten maanantai. Siitä asti kun Intiasta kotiin Nepaliin saavuin, on vaan menty ja viiletetty.

Ystäväni Heidi ja nepalilainen miehensä (myöskin kaverini) Manoj saapuivat kuukauden talvilomalle. Heidän kanssaan aika kului siivillä. Juoruja Suomesta ja Nepalista vaihdettiin, ja tuli istuttua tuntikausia Gaia kahvilassa, josta on muodostunut yksi kantapaikoista, ehkäpä juuri siksi että sieltä saa kahvia joka ei ole pikaversiota eikä Nestleä.

Suunnitelmani vapaaehtoistöistä saivat taas siirtyä kun lomailimme viitisen päivää Pokharassa. Tosin matkalla sinne ja takaisin teimme vähän hyvääkin. Kishan oli Intiassa oloni aikana tavannut Sveitsiläisen naisen, jolle oli kertonut tarinoita elämästään ja kotikylästään. Niinpä tuo nainen, ihan vain puheiden perusteella oli luottanut niin paljon kishaniin että lahjoitti rahaa jolla auttaa Gandharboja niin kuin Kishan itse parhaaksi näkee. Kylällä nämä rahat laitettiin tuulemaan. Erään perheen kotitalo, joka on rakennettu vain bambusta, korjattiin. Aamuvarhaisella marssimme ”viidakkoon” ja kotikylän miehen kaatoivat bambua sellaista tahtia että meinasivat pari kertaa jäädä itsekin alle. PUU KAATUU ei kuulunut sanavarastoon vaan jämerän bambun rungon jo tullessa alas kiljahdettiin kaiketi että hui se tuleekin päälle. Ja sitten rungot kannettiin itse rakennuspaikalle. Tähän saimme sentään mekin heiveröiset valkeat naiset osallistua. Ja painavia muuten olivat. Sai sitä vähän hengähtää niiden parin rungon välillä jotka me ehdimme kuljettaa. Sitten pojat enemmän ja vähemmän ammattitaitoisesti hakkasivat ja sovittelivat rungon paloja seiniin ja lopulta komeuden päälle roiskittiin mutaa, jota valmistamaan palkattiin pari nuorempaa poikaa (kaiva kuoppa, hae vettä, heitä hiekka sinne ja jaloilla kuopassa polkien tulee mutaa).

Talon lisäksi olimme ostaneet muutaman talvitakin niiden perheiden lapsille joilla ei niihin ole ollut varaa. Talvi voi olla etenkin iltaisin hyvinkin kylmä näillä leveysasteilla vaikka miinuksille ei päästäisikään eikä lunta näy kun Himalajan huipuilla kaukaisuudessa. 60 kiloa riisiä jaettiin perheisiin joissa eniten ruoan puutetta on. Aamulla vielä jokainen koululainen ja muutama koululaisen pikkusisko ja –veli sai vielä uusia muistikirjoja ja kyniä jotta tulevaisuudessa saamme todella fiksuja ja kouluttautuneita Gandharboja.

Pokharassa sen sijaan otettiin rennosti. Jos nyt ei lasketa mukaan sitä, että taksimatkasimme korkealle Sarangotiin, josta näkee kirkkaana päivänä pitkän rivin Himalajaa. Menomatka ei juuri rasittanut mutta takaisin päätiime kulkea jalan. Yhtä alamäkeä, melko jyrkkääkin välillä. saimme kiemurella yli kaksi tuntia. Kyllä tuntui pohkeissa seuraavana päivänä. Ei olisi kyllä ylöskipuaminen varmaan onnistunut. Muuten Pokhara tarjosi loistavaa ruokaa (kuten Paistettua kalaa, Kasvispitsaa ja suklaakakkua), kuppi tolkulla herkullista cappucinoa, polkuveneilyä Pokharan järvellä ja ostoshetkiä Heidin kanssa. Ei varmaan enempää voi ihminen rentoutua. Sääkin oli mitä mahtavin, kevät auringon paistaessa.

Mutta jopas sitten palattua tulikin aktiivinen vaihde päälle. Palkkasin nimittäin itselleni Heidin suosituksesta Nepalin kielen opettajan. Opettajan nimi ei meille Suomalaisille ole kaikkein imartelevin. Muna. Muna on kuitenkin mitä herttaisin nepalilainen nainen, joka 36 ikävuoteensa mennessä ei ole vielä mennyt naimisiin mutta kielikoulu on hänen oma bisneksensä. Rohkea ja erilainen nainen. Harva tuon ikäinen on voinut mitenkään välttyä avioliitolta ja lapsilta. Bisneksessäkään harvoin naisia kohtaa. Vakipaikkamme Namobuddhan täyttää iltaisin joukko paikallisia bisnesMIEHIÄ. Olemme monta kertaa yrittäneet sanoa, että olisi mukava tavata heidän vaimojaan tai tavata bisnesnaisia, mutta se tuntuu olevan vieras konsepti. Naiset ovat kotona ja kokkaavat lapset helmoissaan ja miehet juovat viskiä ja syövät momoja ja keskustelevat bisneksestä (tai vieraista naisista?) kaupungissa kunnes palaavat kotiin vaimon dahl bhatin pariin. Muutamia itsenäisempiä naisia olen tavannut. Heistä vaikka seuraavassa tekstissä.

Ja matka jatkuu taas...

Tilapäivitykseni on taas saanut odottaa. Jotenkin sita vaan kuukausi vilahti kuin viuh ohi ja on jo helmikuu. Piti kirjoittaa monenmoista tekstia tanne mutta niin ne sitten vaan unohtuivat. Viimeksi jaimme siihen etta vuosi vaihtui vatsataudissa Kolkatan auringon alla.

Päivät Kolkatassa kuluivat sujuvasti. Aamulla aina ensin teetä pienessa katukeittiössä jossa yksikatinen Mr. Ali kokkasi maukkainta katuteeta ja nuudeleita ja kertoi olevansa 24 hour Full Power. Siita siirtymä kavereidemme Akashin ja Sanjayn vaatekaupalle vaihtamaan kuulumisia ja juomaan vähän lisää teetä. Ja mahdollisesti Rajin espanjalaiseen kahvilaan juomaan (kallista) cappucinoa ja kasvisleipää ennenkuin riksamatka Slummiin saattoi alkaa. Slummissa pelattiin joululahjaksi antamillamme Uno korteilla, korjattiin taloja, jaettiin maitoa ja hammastahnaa, suunniteltiin koulun perustamista ja kehoitettiin naisia miettimaan, millä keinoin voisivat itse tienata lisää tuloja perheelle.

Illat kuluivat taas kerran Akashin ja Sanjayn kanssa, myös tuolla Uno korttien huumassa. Turistikadun lapset ihastuivat peliin ikihyväksi ja useampi pakka kortteja, sekä domino pelejä lähti tilaukseen paikallisen lelukaupan kautta.

Myöhäis iltoina istuin usein iltaa hostellillani jonka nimi Modern Lodge on ehkä harhaan johtava sillä moderneista tiloista ei voi todellakaan puhua samassa lauseessa tämän asumuksen kanssa, mutta sitäkin enemmän luonnetta siinä on. Paikka on halvin mahdollisnen, mutta halvan mukana ei saa kuumaa vettä eikä pistokeitta huoneisiin. Paikan työntekijät ovat aivan omaa luokkaansa, Sisi, vanha kiukkuinen herra jonka tehtävänä on ottaa vastaan päivittäin vuokrat ojentaa kätensä kun ensimmäisen kerran ulos uskaltautuu ja sanoo "pay money". Rajut junior ja senior (joista Raju junior on itseasiassa vanhempi, mutta koska on uudempi työntekijä haluu itseään kutsuttavan junioriksi.) ovat molemmat todellisia symppiksiå. Raju Senior on ollut töissä paikassa, ja monessa naapurihostellissa jo parikymmentä vuotta ja auttaa aina kun pulmia loytyy, oli pulma vessan vetamattomyydessa tahi lampun loppuun palamisessa. Raju junior sen sijaan vastaa oiseen aikaan ulkoportin avaamisesta ja kun radiosta tulee hyva kappale Raju junior hetkuttaa lanteitaan kuin Shakira vaikka ikaa loytynee paalle 50.

Modern Lodge keraa sisuksiinsa myos jos jonkinlaista matkailijaa. On 18-vuotias saksalaistyttö joka laulaa kuin enkeli mutta on muuten vähän eksysissä, on Israelilainen lähes kolmekymppinen joka aikanaan rakastui Nepaliin niin paljon että on kirjoittanut kirjan nepalilaisesta kyläelämästä ja on nyt matkalla takaisin, on Italilainen viisikymppinen Hare Krishnalainen joka parikymmenta vuotta sitten meni naimisiin intialaisen brhamiiini perheen tyttären kanssa ja osti Kolkatasta mukaansa dalmatialaisen pennun lahjaksi tyttärelleen. On kroatialaisia matkaoppaita, on ranskalainen munkki joka tekee töitä äiti Teresalla, on intiasta adoptoituja tyttöjä etsimässä lapsuuttaan ja irlantilaisia nelikymppisiä etsimässä uutta elämää. Monet kokoontuvat juttelemaan, soittelemaan kitaraa ja pelaamaan korttia toisinaan aamuun saakka. Mukana joukossa myös pari kissaa ja kiukkuiset vapaaehtoiset joiden aamuheräämisiä ei varmastikaan helpota kun italia, saksa, suomi, ruotsi ja israel yhdistävät musiikilliset voimansa huuliharpun, kitaran, didgeridoon ja helistimien avulla ja laulavat ilmoille sydämensä kyllyydestä vielä puolen yön jälkeen.

Mutta niin. Matkan oli kuitenkin tarkoitus jatkua. oli ikävä jättää slummi ja sen asukit. Semminkin kun asiat vihdoin alkoivat luistaa ja monta ihanaa asiaa odotteli tulevina päivinä. Viimeinen päiväni Kolkatassa sattui olemaan synttäripäivä, joten slummiinkin piti herkkuja kantaa. Paikalliset makeiset maistuivat kyllä kaikille. Pari lahjaakin sain vaikken kovaan ääneen juhlapäivästä tiedottanut. Muoviset korvakorut ja sormukset lämmittivät kyllä sydäntä. Onnekseni kukaan ei tuonut muovisia laatikon mallisia koriste-esineitä, joita edelliselle lähteneelle vapaaehtoiselle kassikaupalla kannettiin. Jostain syystä paikalliset rakastavat näitä (mauttomia?) tuotoksia joissa muovilaatikon sisällä on yleensä valkoihoinen pariskunta hienoissa tamineissa ja ”best wishes” ja ” i love you” toivotukset yhdistyvät kyyhkyspariskuntien kanssa.

Illaksi kaverini Chandra oli varannut meille minun yllätyksekseni pöydän eräästä kattoterassiravintolasta josta näkee kaupungin kattojen ylle, ja josta saa ihanaa hunaja-sinappi-sitruunakalaa. Halleluja lääkitys kun jo saattoi syödä tavallista ruokaa ja juoda jopa lasillisen olutta. Seitsemän hengen porukka oli varautunut vielä toisellä yllärillä, nimittäin ravintolan jääkaapista löytyi ANNI32 kuorrutuksella varustettu suklaakakku. Lahjojakin tuli, jokaisesta vakipaikastani ja ystäviltä. Sainpa jopa lähes puolitutulta kaverin kaverilta Nepalin kielen oppikirjan!

Olihan sitä haikea seuraavana päivänä pakata viimeiset romut joita oli kertynyt vähän likaa kassiin ja hypätä taksin kyydissä junaan joka veisi rajalle. Tällä kertaa juna tuli ihan ajoissa raiteelleen, ja lähtikin vain 15 minuuttia myöhässä. Uni maittoi junamatkan ajan ja rajalla olimme VAIN 4 tuntia myöhässä. Nopeasti junasta ulos ja riksan kyydissä Intian puolen viranomaisten pakeille leimauttamaan passiin etta olen maasta poistunut. Tämä sujui lähes ongelmitta, mitä nyt jouduin hetken etsimään kyseisiä herroja koska olivat unohtuneet korttipelin kiehtovaan maailmaan alakertaan. Nepalin viranomaisten kanssa pitikin jo sitten vuodattaa vähän kyyneliä taas. Jostain syystä maarajoilla ei yhäkään voi maksaa viisumia kuin Ameriikan Dollareilla. Miksi ei muilla, siihen ei kenelläkään ole selitystä. Ei auta itkeä että euro on parempi valuutta tai että minulla on kyllä rupioita tarpeeksi maksaa. Dollareita olla pitää. No siitä sitten pohdittiin, että kun ei dollareita ole notta miten tässä nyt sitten maahan pääsisi. Rupioilla olisi pitänyt maksaa n. 25 dollaria ylimääräistä (sitä mihin nämä ylimääräiset menisivät ei kukaan osannut kertoa), olisi voinut jotenkin mennä myös Katmanduun virastoon ja maksaa siellä, mutta tuon viraston maksut ovat niin ikään kalliimpia. Lopulta sedistä mukavin sanoi että tules mun kanssa takaisin Intian puolelle, hänellä on tuttu jolla varmaan on dollareita. Ja niin ruuhkassa kellon jo tikittäessä lähes puoli kahta iltapäivällä (ja edessä matka n. 7 tuntia kathmanduun) lähdimme rajan toiselle puolelle jossa menetin vain noin kolme euroa vaihtaessani rahaa vaihtajan itse ollessa taysin tietämätön kurssista. Ja niin kaksi kaunista 50 dollarin seteliä kädessäni marssiin takaisin Nepaliin ja sain nopeasti tarran passiini joka kertoo että minulla on taas lupa olla täällä 3 kuukautta. Rajaviranomaiset tulivat vielä kertomaan riksakuskilleni että kiire on, tämä tyttö pitää saada nyt äkkiä jeeppiin joka lähtee kahden aikaan ja on viimeinen laatuaan. Sen jälkeen kulkevat vain yöbussit joiden matka aika on vähintään 12 tuntia. Ja jeepille päästiin ja matkaankin kunhan oli ensin pysähdytty kuskin omilla asioilla tunnin verran. Matka kulki tietä pitkin jota bussit ja rekat eivät pääse. Tie kiemurteli minkä ehti eikä ensimmäisten kilometrien jälkeen ollut tietoakaan asfalttipäällysteistä. Ensimmäistä kertaa aloin voida pahoin ja jouduin kymmenien mutkien jälkeen pyytää kyytiä pysähtymään sillä oksennus tuli. Vatsatauti ilmoitteli taas itsestään. Mutta oi ja voi, 5,5 tunnin päästä olin Katmandussa! Sen verran nopeaan tuo tie nimittäin oikaisee. Sitten piti vielä neuvotella tovi taksikuskien kanssa jotka kokivat elämänsä yllätyksen kun osasinkin Nepaliksi kertoa heidän hintojensa olevan aivan liian korkeat. Siitä innostuneena yksi kuski lopulta suostui kyytimään minut ja kolme korealaista turistia minun hintaani turistialueelle. Ja voi kuinka kotoiselta kaikki tuntuikaan. Oli hyvä palata kun oma koti odotti, ja ystävät siellä valmiina kokkaamaan minulle illallista.

Ja täällä on oleskeltu rauhassa. Kylillä on ehditty käydä, sekä Pokharan järven rannalla lekottelemassa. Niistä pian. Anteeksi vielä tämä saamattomuus kirjoituksissa.

Sairaalaeloa

Lue ensin edellinen teksti, niin tämäkin on ymmärrettävissä.

Kahden yön kuluttua tulee soitto. Vauvaa ollaan kotiuttamassa vaikka se ei olekaan sen paremmassa kunnossa. Kahdeksan päivän hoidon jälkeen lääkäri sanoo, ettei voi tehdä enää mitään. Vauvan vatsa ei ota vastaan maitoa ja antibiootit eivät tehoa. Minä ihmettelin hoidon lyhytaikaisuutta, mutta näin ne asiat täällä kai vain hoituvat. Lähdimme siis takaisin Chitwaniin kuulemaan mistä oikeastaan on kyse. Lääkäri oli sanonut, että voitte ottaa vauvan kotiin (kuolemaan) tai voitte kokeilla Kathmandun sairaallaa vaikka mitään ei voida luvata. Perhe oli valmis ottamaan vauvan kotiin, miksi tuhlata enempää rahaa ja energiaa kun vauva ei jaksa. Minä taasen sanoin, että voin kyllä maksaa ambulanssin, kunhan yritätte edes. Se on vain rahaa joka kyllä tulee takaisin, ei ainakaan tarvitse kysellä myöhemmin, että entä JOS olisimme yrittäneet. Yhdessä vauvan isän kanssa onnistuimme saamaan muutkin ajattelemaan sitä, että aina kannattaa yrittää. Asiaa ehkä auttoi, että erään toisen perheen vauvaa, joka oli samassa tilassa kuin heidän vauvansa oltiin juuri siirtämässä ambulanssiin ja matkalle Kathmanduun.

Ja niin sitten otimme ambulanssin ja lähdimme kohti Kathmandua. Pienen pieni vauva isänsä sylissä, happipullossa riittävästi happea tuolle matkalle. Vauvan äiti yhä väsyneenä nukkumassa toisella puolella ja minä yrittämässä pitää kiinni isästä ja vauvasta jotteivät kaatuisi kuoppaisilla teillä hyppelevässä autossa. Ambulanssit täällä kun ovat ihan omaa luokkaansa. Niissä ei ole henkilökuntaa lainkaan, eikä muitakaan apuvälineitä. Kuski osaa hyvässä lykyssä vaihtaa happipullon jos siihen on tarvetta. Eli ambulanssin ottaminen täällä on aina riski. Ruuhkaa teillä tietenkin oli, mutta onneksi ambulanssit saavat aina ajaa ohi pillit vinkuen, jos vain mahtuvat. Tiet tosin ovat niin kapeita että monta kertaa saimme mekin jonossa odottaa. Muttta perille päästiin, vain kuulemaan ettei tehohoidossa juuri nyt ole tilaa. Chitwanista kun eivät muistaneet sanoa, että teidän pitää varata paikka jos haluatte sinne Katmanduun mennä. Yksityissairaaloihin soitto paljasti, että niihin ei juuri sillä hetkellä ollut varaa. Yksi yö tehohoidossa kun maksaisi 7000 rupiaa (70 euroa) kun taas tässä kyseisessä paikassa 700 rupiaa. Lääkäri totesi että ensiavussa he voivat kyllä vauvalle antaa happea ja jotain lääkettä mutta eivät kykene seuraamaan muita elintoimintoja. Ja vauva pääsee jonottamaan tehohoitoon. Ja jonottaa saikin. Sairaalassa tuntui olevan sääntö, että jos tunnet jonkun sairaalassa työskentelevän, pääset jonon ohi. Onneksi kämppikseni Jenin ystävä Sam sattui olemaan tällainen. Ja sattuu olemaan kova suustaan. Koska kahden yön päästä paikkaa ei tuntunut vieläkään löytyvän, vaikka meidän jälkeemme tulevia muille osastoille siirettiinkiin tuli Sam paikalle. Sam pyysi paikalla olevalta lääkäriltä tämän tittelin ja nimen ja marssi vastaavan lääkärin toimistoon sanoen, että tämä ja tämä lääkäri ei toimi eettisesti vaan antaa köyhemmän perheen lapsen odottaa jonossa ja päästää muita lapsia ohi. Ja johan alkoi toimia. Kahden tunnin päästä vauva jo sai oman petinsä teho-osastolta.

Tämä sairaala ei juuri kehuja ansaitse. Sen rakentamiseen on aikanaan antanut rahat Japanin valtio. Ja puitteet näyttävätkin hienoilta. Ja mitä ilmeisimmin siellä työskentelevät Nepalin parhaat lastenlääkärit. Muttta kukaan ei ylläpidä sairaalaa. Sen vessat haisevat ja lattiat tulvivat eritteitä. Niin paljon, että toisinaan suoranainen p a s k a tarttuu kengän pohjiin ja siirtyy muualle sairaalaan. Kovasti ihmettelimme, miten kukaan voi tässä sairaalassa parantua. Joku oli lahjoittanut sairaallalla juomavedenpuhdistamiseen laitteet mutta nuokin olivat jo toimimattomat ja ”puhdas vesi on jokaisen lapsen oikeus” kyltin alla makasi kasa roskia. Joku tiesi kertoa, että Japanin lahjoittamia rahoja oli kadonnut toisiin taskuihin. Sen sijaan, että suunnitellut 25 paikkaa teho-hoitoon olisi avattu, sairaalassa on vain 13 paikkaa. Kahdeksan vastasyntyneille ja viisi muille sitä tarvitseville lapsille. Kuulemma rahalla oli mm. rakennettu puutarha, mutta tuo puutarha on täysin aidattu eikä sinne kukaan lapsi voi mennä kukista nauttimaan. Ilmeisesti Japanista tullut delegaatio oli viime visiitillään kyseenalaistanut näitä asioita, mutta kukaan ei myöntänyt mitään joten rahaa ei lisää tuolta suunnalta enää tule.Nyt olemme järjestämässä siivoustalkoita vapaaehtoisvoimin josta sairaalan varajohtaja tosin totesi, että meidän tulee MAKSAA sairaalalle 50 dollaria jotta saamme tulla siivoamaan.... ja minneköhän herra varajohtaja meinaisi tuon dollarimäärän käyttää??

Ja tehohoidossa on nyt oltu ja sairaalanlattialla asuttu. Tässä sairaalassa saa yhden pedin 100 rupian hintaan haisevasta mutta lämpimästä huoneesta teho-osaston läheisyydestä jonne hoitajat soittavat jos on tarvetta. Siellä perhe on nyt majaillut. Vauvan vointi on vaihdellut. Yhtenä aamuna jouduimme lähtemään pikana punaisen ristin veripankille kun vauva sai sisäisen verenvuodon. Mutta sen jälkeen sen olo vaihvistui ja vahvistui ja maitokin alkoi maistua. Vauva kotiutettiin kertaalleen mutta huonosti annettujen kotihoito-ohjeiden takia vauva menetti jo toisena iltana tajuntansa, ja sai jonkinlaisen kohtauksen ja jouduimme samointein takaisin ensiapuun ja seuraavana aamuna teho-osastolle. Tokihan hoitajat syyttivät vanhempia siitä, että eivät pitäneet huolta, mutta kotiutus tapahtui niin nopeasti ilman riittäviä perusteluja, että taisivat lääkärit onneksi ottaa syyn lopulta omille niskoilleen etenkin kun kuulivat etteivät hoito-ohjeet olleet riittävät.

Ja siellä se vauveli nyt koittaa kasvaa taas, hoitajien huomassa isän ja äidin odotellessa uutisia ulkopuolella. Juurikaan ei uutisia tosin irti saa- Mikään tieto ei tunnu kuuluvan edes vanhemmille. He pääsevät kerran päivässä parin minuutin ajan vauvaa näkemään ja saavat samalla lappusen jossa kerrotaan lääkkeet jotka on hankittava.

Ja rahaa palaa. Vaikka hoito onkin halvempaa, ei se ole ilmaista. Sairaalan seinällä kyllä lukee, että jos et kykene maksamaan jne. kerro meille ja saat ilmaista hoitoa, mutta toistaiseksi en ole nähnyt kenenkään tätä saavan. Lääkärit kyllä vakuuttelevat tätä vieraileville turisteille mutta totuus on toinen. Kun päivittäin joutuu maksamaan 1000 rupiaa lääkkeistä, muutaman satasen huoneesta ja ruuat päälle...se verottaa kyllä köyhän kukkaroa ja saa aikaa melkoisen velkataakan.

Mutta sairaita lapsia kyllä riittää. Kun kiertelee haisevia käytäviä näkee jos jonkinlaista kohtaloa. Ja jo useampi on siirtynyt taivaaseen tai elämänkiertokulkuun takaisin. Muutamat itkut on tullut itsekin itkettyä, sen verran koskettava paikka tämä on. Olen kuunnellut keskusteluja, joita vanhemmat käyvät ja koittanut miettiä keinoja miten heitä auttaa. Rikkaat menevät aina edelle ja he kyllä saavat tarvitsemansa hoidon, mutta köyhälle ja kouluttamattomalle tilanne on paljon hankalampi. Eikä se auta yhtään,että kukaan hoitohenkilökunnasta ei juuri selitä mistä on kyse lapsen sairauden kohdalla. Kerrotaan vaan mitä lääkettä on haettava. Jonkinlainen sairaalasosiaalityöntekijä olisi loistava lisäys tähän paikkaan. Joku jonka luo voisi mennä huolineen kun terveydenhuoltohenkilökunta keskittyy vain lääkehoitoon. Lisäksi lastenklinikoiden kummien teatteri ja klovni ryhmä voisi tulla vierailulle. Iloinen ilme voisi tappaa monta sairautta. Sen verran surullinen paikka on.

Mutta nyt vain odotellaan. Viime kuulemalta vauvaa oltaisiin poistamassa tehohoidosta seuraavan viiden päivän sisään toiselle osastolle, ja sitten kotiin. Kuka tietää miten käy. Täällä kun ei keskosen tai millään tavalla epänormaalin lapsen elämä ole helppoa. Jos sellaista elämää lainkaan kannatetaan.

Ja ps. Kyllä. Minulla on vauvakuume.

oma koti kullan kallis

Asunnon etsiminen Kathmandussa on melkoista puuhaa. Jos olisi varaa voisi vain vastata ilmoitukseen jossa tarjotaan vuokralle kalustettua kotia ulkomaalaisielle hyvällä turvallisella alueella. Mutta niihin uppoaisi todennäköisesti parin kuukauden kokonaisbudjetit jollei enemmänkin joten lehdet voi unohtaa. Välillä tulee puheluita kaverikyselyden jälkeen, että siellä ja siellä oisi kämppä mutta usein nämäkin ovat tyyriitä. Epäluottamus tuttujakin kohtaan kasvaa, sillä usein täällä jos tuot bisnekselle asiakkaitta saat komission...jopa asunnoista joten kuukausivuokrastani valuisi osa näiden innokkaiden asunnonetsijöiden taskuun.

Parhaaksi tavaksi löytää unelmien koti osoittautuukin tehdä kaikki itse. Eikun jalat alle ja kävelylle halutulle asuinalueelle. Mukana luottaystäväni Kisha*n ja adoptoimamme nuori suomalaispoika Mikko teimme pari kertaa viikossa kävelyretkiä Thamelin läheisillä hiljaisemmilla alueilla kysellen jokatoiselta ihmiseltä ja kauppiaalta josko taloissa löytyisi tilaa.

Tällä hetkellä kaikki rakentavat ja rakentavat. "Kahden kuukauden päästä" tuntui olevan yleisin vastaus. Taloja nousi joka puolella kuin sieniä sateella, mutta valmista asuntoa ei tuntunut missään olevan. Sitten niitä alkoi kyllä löytyä. Istuin jos jonkinlaisella sohvalla kuuntelemassa nepalinkielistä kertomusta siitä kuka minä olen ja miksi ja miten kauan olen nepalissa ja paljon on vuokra ja miten keittiö toimii. Mutta kaikki nämä kodit olivat a) pohjakerroksessa ja b) kolmen-neljän makuuhuoneen komplekseja joihin minulla ei ole varaa. Tai siis....kolmesta makuuhuoneesta ja keittiöstä joutuu maksamaan vaivaiset 130 euroa kuussa, mutta en tietäisi miten käyttää kaikki tuo huonetila. Enkä mieli maksaa tuota summaa kun en kerran kaikkea tuota tilaa tarvitse. Yksi kiva löytyi, mutta hoi vain. Omistaja tahtoo asuntoon pitkäaikaisen asukkaan, minimi yksi vuosi.

Sitten tuli viesti tutulta että HEI thamelissa yhden huoneen kämppä halvalla. Mutta tässä talossa taas ei ollut juuri valoa joka oli taas yksi omista kriteereistäni. Joten ei tärpännyt tämäkään. Sitten tulee soitto. HEI nyt 90 euroa tosi kiva kämppä. Perilllä odottaa kylllä kiva koti....mutta se on samainen johon pitäisi tehdä vuoden vuokrasopimus.

Olo alkaa olla jo luovuttanut.....ei oo, kaksikuukautta, neljä huonetta....Kishankin alkaa jo hermostua kun mikään ei kelpaa. Koitan selittää että kun vuokraan kodin haluan sen olevan sellainen mistä tulee hyvä mieli heti.

Reiluun viikkoon emme tee mitään. Sitten eräänä aurinkoisena iltapäivänä Kishan taas kysäisee josko lähdetään asunnonmetsästykseen. Mikko-poika kintereillämme otamme kohteeksemme uuden alueen jossa emme ole vielä kulkeneet. Pienen pientä kujaa pitkin tulee tunne että ompas kiva alue. Rukous lähtee universumille "anna minulle koti, anna minulle koti". Perässämme kulkeva nepalilainen nainen ihmettelee, että mitäs te tääällä ja Kishan tulee kysäisseeksi jos nainen tietää tyhjistä kodeista. Ja KYLLÄ tiedän, vastaa nainen. Ja osoittaa kujan päässä nousevaa rauta-aitaa ja sen takaista vaaleanpunaista taloa. Kakkoskerros. Menemme sisään ja talon tytär lähtee etismään äitiään. Odottelemme pihamaalla jossa puutarha vihertää ja perällä on kalalammikko (ilman kaloja). Pieni valkoinen koiraa haistelee nilkkojamme ja toinen räksyttää pihan perällä esittäen hurjaa vahtikoiraa. Ja sitten näemme kämpän. ÄH taas kolme makuuhuonetta ja keittiö. Mutta kotoinen olo kuitenkin valtaa mielen. Takapihalla aukeaa toinen vehreä puutarha, huoneiden koristemaalaukset ovat hellyttäviä ja keittiö suuri ja ikkunat tuovat paljon valoa sisään.

Kyllä MInä tykkään mutta mitäs ihmettä sen vuokran kanssa tehdään. Täti laskee vuokraa 150 euroon kuussa veden kanssa. Ja sitten Mikko-poika sanoo, että voisihan hän ottaa huoneen pariksi kuukaudeksi niin on aikaa etsiä muita kämppiksiä. Ja olo on, että hitsi pitäisikö vain sanoa joo. En kuitenkaan sano vaan kysyn Kishanilta josko voimme soittaa samana iltana tai heti aamulla päätöksemme. Nainen epäilee hetken mutta lopulta suostuu. Matkalla takaisin Thameliin ajatukset juoksevat vilkkaina. Voi miten kodilta se tuntuikaan. Mutta entäs jos en löydä toista kämppistä pian...

Ja sitten saapuu pelastava enkeli Jeni.** Kyllä! Haluan kanssa muuttaa pois Thamelista (turistialue). Mennäänkö huomenna aamulla katsomaan? JOO! Ja aamulla mukaan tarttuu vielä amerikkalainen Chris***. Lähtömme viivästyy vähän kunnes tulee soitto: NO olettekko tulossa vai ei....tänne tuli nyt pari tyttöä jotka haluavat vuokrata asunnon.

EI EI EI. Odottakaa me tulemme kyllä. Ja puolijuoksua menemme vaaleanpunaselle talolle. Ja kaikki ihastuvat. Mutta asunto on jo luvattu muille. Sotasuunnitelmamme kuitenkin toimii ja lupaamme vuokrata asunnon ainakin vuodeksi. Ja meillä on KOTI! Minä saan yhden huoneen, Jeni yhden ja Mikko ja Chris jakavat yhden (sillä ehdolla että jos toinen tuo naisen taloon toinen nukkuu keittiössä).

Kotia on nyt sisustettu ja laitettu ja tuntuu kuin olisimme aina olleet siellä. Jonkin aikaa menee siihen, että opimme asumaan perheen alakerrassa (mies, vaimo ja neljä tytärtä). He kun menevät nukkumaan ennen kello kymmentä jolloin me usein vasta palaamme talolle, ja heräävät kuuden aikaan kun me vielä nukumme sikeästi. Eiköhän yhteiselo kuitenkin ala toimia.

Meidän perheemme on ainakin kaikkein hienoin!!

* Kishan on tuttuni kahden vuoden takaa. Ihana sarangin soittajapoika jonka kotikylässäkin olen vieraillut. Muuttunut läheisemmäksi ja läheisemmäksi.

** Jeni on ehkä maailman coolein (anteeksi tämä amerikkalaisen sanan käyttö mutta se vain toimii tässä). Tämä entinen koditon, sittemin hawajilla aiemmin asunut tatuointiartisti-sairaanhoitaja-ekotalonrakentaja on myös neljän lapsen äiti (suurimman osan ajasta yksinhuoltajana). Hän opiskelee vesitaloutta ja kriisinhallintaa kolmannessa maailmassa ja on päättänyt muuttaa nepaliin lopullisesti. Avata tatuointi studion ja ilmaisklinikan katupojille, antaa bisnesneuvontaa järjestöille....ja ties mitä. Yhdessä pohdimme projektia katupojille. Lapset ovat tulossa perässä Nepaliin kunhan elämä asettuu.

*** Chris on entinen nuorisorikollinen ja nykyinen bisnesmies, joka neljä vuotta sitten vieraili Nepalissa, löysi hienon lasten kodin ja lähti tienaamaan rahaa. Nyt hän käyttää kaiken tienaamansa rahan rakennuttaakseen toimivan ekotalon lastenkodille jonka toimintaa tukee. Suunnitelmana asua Nepalissa vähintään kaksivuotta.

Minä ja Boom

Uskaltauduin ensimmäistä kertaa elämässäni polkupyöräni Boomin selkään Kathmandussa. Ja se oli menoa se. Olo oli kuin videopelissä.

Alussa lähtö hitaasti pientä kujaa pitkin. ENsimmäisestä kadusta oikealle. Vasemmalle oikealle sukkuloiden pyörän ohjaustankoa käännellen koitan väistää taksia. Mutta HUPS....sen takana onkin kymmenen senttiä leveämpi riksa. Pitäisi väistää oikealta siellä onkin ryhmä japanilaisia valokuvaamassa. Montako pistettä saa jos kumoaa japanilaisen? Vai saako bonusta jos onnistuu heidät väistämään? Kun taas väistän vasemmalta takaatuleva liian nopeaa ajava moottoripyörä meinaa stalkata minut. Yksi elämä menetetty. Pari kertaa on pysähdyttävä ja sekunnit kuluvat nopeaan. Jos on liian hidas, häviää pelin.

Moottoritielle tultaessa liikennettä koittaa ohjata valkoisissa hansikkaissaan poliisi setä. Silti kääntyvät kulkuneuvot koittavat ohjeista huolimatta kiriä ennenkuin lupa liikkeelle lähtöön tulee. Kolme...kaksi...yksi näyttää liikennevalo ja sitten on aika polkea lujaaa. Jos onnistuu pääsemään tien yli ilman että kukaan takaatuleva tööttää liikaa voisi saada yhden elämän. Mutta hui...edessä onkin leveäkuljetus ties mitä rautajätettä. Mutta en voi väistää koska takaa tulevat ajavat lujaa. Koitan väistää jalkakäytävänpuolelta mutta siellä onkin vastassa jäteljä. PUM sen läpi kulkemisesta saanee sata lisäpistettä jos ei kaadu ja jos haju ei lyö tajuntaa mustaksi.

Alamäessä on muistettava jarruttaa. Käsijarrut tekevät kaikkensa ettei liuku olisi liian luja jotta ehtii väistää lujaa vastaantulevaa mopoa. Mutkan takana näkyy olevan myös tuttavia. Jos heidän huomionsa saa kelloa rimputtamalla saa kymmenen sekuntia lisä aikaa.

Pysähdys karttaa katsomaan tosin vie sen kymmenen sekuntia pois. Mutta ne sekunnit saattoivat olla elintärkeät, sillä edellisestä risteyksestä olisikin pitänyt kääntyä oikealle eikä ajaa suoraan. Ja eikun u-käännös ja toista laitaa takaisin.

Roskaläjä, riksa, japanilainen...muista väistää (tai ajaa läpi jos uskallat).....mopo, taksi, rekka....muista varoa. Ring ring.....ja muista aina katsoa eteenpäin ja luottaa siihen että kukaan ei halua sinua ulos tieltä. Viuh vauh sukkuloiden kaiken keskellä.

Lopulta perille päästyä voi vain huokaista helpotuksesta. Boom vei turvallisesti maaliin saakka.

Krishnanpäivää

Pari päivää sitten Krishna, tuo iloinen vekkuli, juhli syntymäpäiväänsä. Varsinaisesti se ei kaduilla täällä näkynyt, mutta temppelit kuulema täyttyvät Krishnan palvojista aamusta iltaan.

Illalla Kishan soitti ja kysyi haluaisinko lähteä läheiselle Ram-temppelille kuuntelemaan huilumusiikkia. Siellä huilisti-maestro Durga (joka on muuten soittomatkoillaan käynyt Suomessakin asti) oppilaineen soitti huilujaan 24-tuntia, aamuyhdeksästä aamuyhdeksään. Soittajapoikiin lukeutui myös kaverimme Amrit ja Anil. Myös Krishna oli tunnettu luomavista sulosoinnuista huilullaan.

Ilta oli jo pimenemässä kun kipusimme portaat ylös pieneen temppeliin jonne oli kokoontunut joukko nuoria miehiä. Seinän vierustalla oli Krishnalle omistettu kukkien peittämä alttari. Korokkeella yksi pojista soitti hiljaa tabla-rummulla rytmiä ja huilu soi. Se oli lumoavaa sillä jotenkin kaikki ulkopuolelta kantautuva liikenteen melu katosi. Yksi toisensa jälkeen miehet lurittelivat niin tunnustuksellisia lauluja kuin perinteistä nepalilaista musiikkia. Yleisöä ei juuri ollut, vain Krishnaa palvomaan tulleita paikallisia jotka tulivat ja menivät. Välillä soitto yltyi, kun useampi poika nappasi huilun käteensä ja antoi musiikin virrata.

Saimme nauttia illallisen yhdessä soittajien kanssa. Krishnan siunaamaa leipää, riisiä ja peruna-maapähkinä curryä. Curryn tuoksuessa, kymmenen huilun soidessa ja tablan antaessa rytmiä, ei tuntunut lainkaan siltä, että ulkona odottaisi Kathmandun liikenteen kaaos.

Oi mikä ihana ilta!

Ennusteita

Jessica ja Raj olivat luvanneet Rajin hinduperheelle käyvänsä Nepalin suurimmalla Shiva-temppelillä Pasupathinatilla tekemässä Pujan avioliitolleen, sekä kysymässä tähdiltä, miltä tuleva näyttää. Päädyin lähtemään reissuun mukaan ja tähdet kertoivat tarinansa minullekin.

Nimen, syntymäajan ja kämmenen viivojen mukaan tulevaisuudessa minun tulisi rukoilla Ganesha jumalaa vähintään seuraavat kolme vuotta. Ganesha, tuo vastoinkäymisten poistaja, tulee viemään murheet ja esteet tieltäni. Vaikka olenkin, viisaan miehen mukaan, jo kieltäytynyt aikanaan avioliitosta minulla on siihen vielä mahdolllisuus. Mieheni ei kuitenkaan kaikella todennäköisyydellä tule olemaan suomalainen enkä tule pysyvästi asumaan Suomessa. Seitsemän vuoden kuluttua olen töissä josta pidän, ja se tuo minulle hyvin rahaa. Mies osasi kertoa että nuorempana minulla oli hankaluuksia elämässä. Hän myös kertoi että isäni on hieno mies jolla on hyvä sydän. Tulen elämään pitkän elämän ("After 75 coming 80, and after coming 85") Terveyden kanssa on ongelmia n. 52 vuoden ja 60 vuoden kohdalla. Minun tulisi myös käyttää korua, mielellään sormusta, jossa on rubiini ja se auttaa elämässä myös.

Niimpä sormessa nyt kimaltaa punainen kivi ja pöydällä hymyilee norsupäinen Ganesh. Kuka tietää?

ps. huomatka että valokuvasivulle päivittyy kuvia.

Naurava mies

Naurava mies on ainoa, jolle annan rahaa Thamelin kaduilla. Setä on lähes albiino, kulkee kepin varassa tekojaloilla. Käsistä on jäljellä vain käsivarret. Roikkuva liian iso takki ja pipo päässä kesälläkin setä kulkee kädet "namaste" asennossa kiertelemässä turistilta toiselle. Aina nauraen ja hymyillen ja sanoen okay okay jos hänelle ei lanttia ole antaa. Ja kun setelin antaa avaa setä kädennystyröillään vähän kangaskassia jonne rahan pudottaa ja toteaa DAHL BHAT, eli tänään on illalla ruokaa luvassa. Naurava mies vaikuttaa aina tyytyväiseltä, sai rahaa tai ei. Aina hän jaksaa nauraa. Vasta pari päivää sitten kuulin tarinan nauravan miehen takaa. Hän oli ollut vaellusten vetäjä jo kauan kauan sitten. Jollain reissulla silloin nuorempana, oli kylmyys ja lumi yllättäneet ja hän oli paleltunut niin pahasti että niin jalat kuin kädetkin oli amputoitava. Ilmeisesti hänellä on ollut perhettä, lapsia, jotka hänestä nyt pyrkivät huolta pitämään mutta kovin rikas perhe ei ole ja niin naurava mies kerää itselleen ruoka rahaa kaduilta. Naurava mies on aina niin nauravainen, että kyllä minulta hänelle lantti liikenee. Vuosi sitten muistan ostaneeni hänelle kerran omeletin jonka jälkeen setä aina nauroi nähdessään minut ja sanoi omelet nami nami.

Häähumua

Hura hura häitä on riittänyt. Näinä päivinä ovat tähdet olleet kohdillaan koska punaiseen puettuja neitoja koristeltuina on näkynyt kaduilla sulhasineen.

Viikko sitten oli vuorossa rakas entinen kämppikseni Jessica joka pääsi naimisiin paikallisen poikaystävänsä, Rajin kanssa. Ihana pariskunta.

Virallisella tasolla liitto oli helpompi järjestää kuin Heidin ja Manojin. Hirmuinen paperisota jota yleensä joutuu käymään (ota kopio täällä toimistossa, toimita paperi tuonne toimistoon, tuo todistajia kolmanteen ja leimauta paperit neljännessä ja silti aina jotain puuttuu ja joku pätevä virkamies kaipaa lisää maksua.) Rajin setä työskentelee jollain tasolla valtion virkamiehenä joten puhelinsoitti tälle säästi paljolta hammastenkiristelyltä, ja varmasti muutama rupiakin jäi morsiamen ja sulhasen taskunpohjalle virkamiesten sijaan.

Hääpäivän aamuna tallustin sovitulle tapaamispaikalle josta autokyyti temppelille jossa hääseremoniat suoritettaisiin. Olin ihan suomalaiseen tapaan hieman etuajassa paikalla ja jouduinkin odottelemaan seuraavaa tulokasta jonkin aikaa. Saksalainen Felix saapui minuuttia ennen sovittua. Ketään muuta ei sitten kuulunutkaan. Felix kuitenkin tiesi missä morsianta seremoniaa varten valmisteltiin joten kävelimme tuohon osoitteeseen korttelin verran. Ja siellähän ne valmistelut yhä olivat kesken.

Jessica ei koskaan meikkaa joten hurjan mustaksi värjätyt kulmakarvat ja räikeät luomivärit sekä vihreän ja kullan kimaltava punainen sari ja kultaiset suuret korut kieltämättä toivat mieleen joulukuusen. Tätä Jessica oli arvellutkin ja oli jo etukäteen antanut luvan nauraa ulkonäölleen, ennemminkin vaatinut sitä.

Reilun tunnin kuluttua morsian oli vihdoin ravittu ja minut ruokittu paistetulla riisillä (morsian söi salaa keittiössä sillä nepalilaiseen perinteeseen kuuluu, että morsian paastoaa koko päivän hääpäivänä kunnes illalla hääjuhlassa saa syödä kun kaikki vieraat ovat syöneet).

No lopulta sitten pääsimme ahtautumaan autoon joka kuljettaisi morsiamen puolen "sukua" temppelimenoille. Ja perille päästiin. Morsiamen sedän virkaa toimitti kaveri Anthony, koska Jessican virallisesta suvusta kukaan ei päässyt paikalle. Juhlivat siten Ameriikassa ameriikan perheen kanssa. Anthony sai tehdä "pujan" (wikipedia: "Puja tai Pooja (devanagari: पूजा) on uskonnollinen rituaali, jota hindulaiset suorittavat useissa tilanteissa rukoillakseen tai osoittaakseen kunnioitusta jumalille tai jumalattarille.")

Tänä aikana Jessicaa istutettiin takana olevassa huoneessa josta ei ollut näkymää seremonia paikalle. Sulhasta ei ollut vielä edes näkynyt. Sedän jälkeen oli morsiamen vuoro ja papin kanssa suoritettiin morsiamen oma puja. Sitten odoteltiin sulhasta jota oltiin lähdetty noutamaan. Tunnin päästä vihdoin päästiin alkamaan yhteinen hääseremonia monine kiemuroineen.

Yhtäkkiä pappi katosi. Aikamme ihmettelimme kunnes huomasimme että takahuoneessa oli toinenkin hääpari, paikallisia molemmat. Pappi oli mennyt sinne suorittamaan pieni muotoisempaa seremoniaa kesken Jessican ja Rajin seremonioiden. Ei täällä olla niin tarkkoja. JA aikansa toisen pariskunnan ympärillä pyörittyään palasi pappi jatkamaan häitä Jessin ja Rajin ympärillä.

Seuraava tauko tuli kun sindur (se punainen värijauhe jota intiassa ja nepalissa laitetaan vaimon hiusrajaan avioliiton merkiksi) oli epäpuhdasta. Tilalle hankittu jauhe olikin väärän väristä joten avustaja joutui lähteä hakemaan jauhetta pidemmältä. Haku reissuun kului varmaan lähes tunti. Lopulta sindur oli hiuksissa, ja muutkin seremonoiat hoidettu ja pääsimme jatkamaan häähumua juhlapaikalle.

Hyvää ruokaa, tanssia ja paljon viskiä. Siinä oikeastaan juhlan kulku. Nepalin suku omissa oloissaan ja me kaverit omissamme. Syynä lieni myös kielitaidon puute. Morsiamen ja sulhasen otsalle laitettiin monia kerroksia punaista riisi-curd seosta siunauksen merkiksi ja lahjakasatkin olivat melkoiset.

Mukavaa aikaa, ja taas yksi onnellinen pariskunta. Seuraavaksi heillä on vuorossa viisumin hakeminen joka onkin sitten kaikista hankalin. Usan viisumin hakemiseen kun voi vierähtää aikaa vähintään seitsemän kuukautta. Onnea matkaan!

Matkaan lähden....mulla kauas menolippu on

Helsinki-Vantaa on hiljainen. Mutta ei täysin. Lähes viikon kestänyt ”tuhkakaaos” on ohi ja liikenne palailee uomiinsa Finnairin mukaan ”viikonlopun aikana”. Kiireiseltä ei liikenteen palauttaminen kuitenkaan vaikuta. Kello on vasta seitsemän illalla, mutta jonoja ei ollut lainkaan, ei laukkuja ruumaan laittaessa eikä turva- ja passitarkastuksissa. Kahvilassa istuu muutama iloisen oloinen perhe, tietokoneilla nakuttava yksinmatkustaja ja hippipariskunta kaiketi matkalla samaan suuntaan kuin minä itse. Ulkona Finnairin kone rullailee hiljalleen asemiinsa ja kuuluttaja kutsuu viimeisiä matkustaja Aeroflotin lennolle Moskovaan. Tykkään lentokentistä, vaikka lentämistä mielellään välttäisin viimeiseen asti. Tuhkakaaos oli omiaan lisäämään lentokielteisyyttäni vaikka tunnin kuluttua koneeseen istunkin. Kun tuli tieto lennon peruuntumisesta ärräpäät kieltämättä lensivät ja istuin tunti kaupalla koneella tutkimassa mitä vaihtoehtoja minulla on perille pääsemiseksi. Luulenpa että ensi kerralla saattavat viedä rautatiet lentohirmun sijaan. Sitä matkaa ei ainakaan yksi pieni tulivuori Islannissa saa keskeytettyä. Jotain hyvääkin tosin seurasi tästä kolmen päivän viivytyksestä. Tai itse asiassa paljonkin. Henkilökohtaisella tasolla ehdin vielä tapaamaan rakkahat ystävät Riikan ja Maman, jotka matkasivat viikonlopulle pääkaupunkiin. Kummankin kanssa ehdin turista tovin jos toisenkin. jotenkin se universumi päätti nämäkin tapaamiset vielä mahdollistaa. Toiseksi yleismaailmallisesti ihmiset ehkä tajusivat miten riippuvaisia he ovat lentämisestä, tai tiseasiassa miten riippuvaisia siitä he luulevat olevansa. Moni yhtiö ja ryhmittymä sai huomata, että nykyteknologia antaa mahdollisuudet tärkeiden kokousten pitämiseen sateliittien välityksellä ja kansa saattoi huomata miten linja-autossa ja junassa onkaan tunnelmaa.
Lentomatkustuksessa sitä toisinaan ei oikeastaan edes huomaa minne sitä on menossa. Muutama tunti ilmassa ja plöts olet vieraassa kulttuurissa vieraalla maalla. Junassa sitä näkee mitä sillä välillä tapahtuu. maisema muuttuu pikkuhiljaa ja hitaasti voi sopeutua tulevaan. Viimeksi kun saavuin Intiaan tuntui että oli nähnyt unta. seitsemän tuntia lennolla Helsingistä Mumbaihin olisi hyvin voinut olla pelkkä uni joka vain jatkui perille päästyä. Maisemat tuntuivat utopistisilta. Mutta niin vain oli perillä koneessa nukutun yön jälkeen.

Ja niin sitä viuhahdettiin tälle puolen palloa. Koneessa katsoin aika osuvaa elokuvaa Up In the Air. Siinä Clooneyn George viilettää työnsä puolesta suurimman osan elämäänsä lentelemällä eri puolille Ameriikkaa. Kodiksi kutsuttavaa paikkaa ei ole ja suhde perheeseenkin on aika nimellinen. Naimisiin ei moiseen vaihtelevaan elämäntapaan koskaan aio mennä puhumattakaan lapsista. Kahden naisen toimesta George kuitenkin tajuaa pikkuhiljaa että jonkinlainen kiintopiste elämässä olisi ehkä sittenkin kaikesta huolimatta se tärkein. Ei se nyt ihan minun elämääni tosiaan ole. Mutta hippiversio siitä.

Koneet kulkevat jo ajallaan. Finnair lensi puolityhjänä viime öisen reittinsä. Lienevät monet matkaajat vaihtaneet reittiään kaiken sen tuhkasekoilun johdosta. Perille päästiin ja tunne on tuttu. Vähän olivat muuteleet järjestystä, mutta helpostihan tuolla kulki, tiesi kaikki kommervenkit. Aamulla viideltä savuttiin ja pikkuhiljaa kenttä alkoikin elää. Samosaa (perunatäytteinen kääryle) poskeen vaikka kallista onkin. Makuun on heti päästävä. Josko vielä ehtisi teen hörppäämään ennen kuin kone vihdoin starttaa kohden Katmandua.

edelliset kirjoitettu matkan varrelta, seuraava perillä määränpäässä. Jotta niin sitä ollaan täällä ”kotona” Katmandussa. Rajamuodollisuudet hoituivat jo totutusti vaikkain myöhemmin ilmeni että viisumi on jotain muovipaperia eikä rajasedän liima ilmeiseti kovin tehokasta. Olen itse saanut liimailla viisumia jo moneen otteeseen takaisin passiin. Kunhan ei katoa... Vastaanottokomitea, Manoj, Suresh ja Heidi, kukitti ja antoi tervetuliaishuivit paikalliseen tapaan. Jo matkalla kohti hotellia moni niin tuttu Nepalilainen asia tuli vatsaan, kuten jumittuminen pikkukadulle vastaantulevan liikenteen takia ja kaikki se pöly ja käryävän ruoan tuoksu.

Päiväunille ei malttanut käydä vaikka väsytti vaan heti oli suihkun jälkeen lähdettävä katuja kulkemaan. Namaste didi, Anni! huudot kaikuivat perässä kun kaikki tutut tulivat vastaan. Ei täällä niin moni asia ole muuttunut. Kovin on tuttua ja turvallista. Kaikki vakituiset ruoka- ja kahvipaikat on suunnilleen käyty parissa päivässä läpi ja kaikissa naama vielä muistettiin. Dahlbhat ja momot maistuvat herkulle, ja maitoteetä on tänäänkin mennyt jo kolme kuppia lyhyen aamukävelyn aikana kun jokainen tuttu haluaa hetkeksi istahtaa alas. Tänä iltana saapuu vielä rakkahin ystävä Kishan joka on ollut teettämässä sarangeja kotikylässä ja onpahan kahvihetki varattuna entisen kämppiksen sulhasen Rajin kanssakin.

Aurinko porottaa, sähkötkin on taas katkenneet. Kotoisaa. Pitkän talven jälkeen on hyvä vain hengähtää ilman stressin häivääkään. Taidanpa lähteä taas teelle.