Ja matka jatkuu taas...

Tilapäivitykseni on taas saanut odottaa. Jotenkin sita vaan kuukausi vilahti kuin viuh ohi ja on jo helmikuu. Piti kirjoittaa monenmoista tekstia tanne mutta niin ne sitten vaan unohtuivat. Viimeksi jaimme siihen etta vuosi vaihtui vatsataudissa Kolkatan auringon alla.

Päivät Kolkatassa kuluivat sujuvasti. Aamulla aina ensin teetä pienessa katukeittiössä jossa yksikatinen Mr. Ali kokkasi maukkainta katuteeta ja nuudeleita ja kertoi olevansa 24 hour Full Power. Siita siirtymä kavereidemme Akashin ja Sanjayn vaatekaupalle vaihtamaan kuulumisia ja juomaan vähän lisää teetä. Ja mahdollisesti Rajin espanjalaiseen kahvilaan juomaan (kallista) cappucinoa ja kasvisleipää ennenkuin riksamatka Slummiin saattoi alkaa. Slummissa pelattiin joululahjaksi antamillamme Uno korteilla, korjattiin taloja, jaettiin maitoa ja hammastahnaa, suunniteltiin koulun perustamista ja kehoitettiin naisia miettimaan, millä keinoin voisivat itse tienata lisää tuloja perheelle.

Illat kuluivat taas kerran Akashin ja Sanjayn kanssa, myös tuolla Uno korttien huumassa. Turistikadun lapset ihastuivat peliin ikihyväksi ja useampi pakka kortteja, sekä domino pelejä lähti tilaukseen paikallisen lelukaupan kautta.

Myöhäis iltoina istuin usein iltaa hostellillani jonka nimi Modern Lodge on ehkä harhaan johtava sillä moderneista tiloista ei voi todellakaan puhua samassa lauseessa tämän asumuksen kanssa, mutta sitäkin enemmän luonnetta siinä on. Paikka on halvin mahdollisnen, mutta halvan mukana ei saa kuumaa vettä eikä pistokeitta huoneisiin. Paikan työntekijät ovat aivan omaa luokkaansa, Sisi, vanha kiukkuinen herra jonka tehtävänä on ottaa vastaan päivittäin vuokrat ojentaa kätensä kun ensimmäisen kerran ulos uskaltautuu ja sanoo "pay money". Rajut junior ja senior (joista Raju junior on itseasiassa vanhempi, mutta koska on uudempi työntekijä haluu itseään kutsuttavan junioriksi.) ovat molemmat todellisia symppiksiå. Raju Senior on ollut töissä paikassa, ja monessa naapurihostellissa jo parikymmentä vuotta ja auttaa aina kun pulmia loytyy, oli pulma vessan vetamattomyydessa tahi lampun loppuun palamisessa. Raju junior sen sijaan vastaa oiseen aikaan ulkoportin avaamisesta ja kun radiosta tulee hyva kappale Raju junior hetkuttaa lanteitaan kuin Shakira vaikka ikaa loytynee paalle 50.

Modern Lodge keraa sisuksiinsa myos jos jonkinlaista matkailijaa. On 18-vuotias saksalaistyttö joka laulaa kuin enkeli mutta on muuten vähän eksysissä, on Israelilainen lähes kolmekymppinen joka aikanaan rakastui Nepaliin niin paljon että on kirjoittanut kirjan nepalilaisesta kyläelämästä ja on nyt matkalla takaisin, on Italilainen viisikymppinen Hare Krishnalainen joka parikymmenta vuotta sitten meni naimisiin intialaisen brhamiiini perheen tyttären kanssa ja osti Kolkatasta mukaansa dalmatialaisen pennun lahjaksi tyttärelleen. On kroatialaisia matkaoppaita, on ranskalainen munkki joka tekee töitä äiti Teresalla, on intiasta adoptoituja tyttöjä etsimässä lapsuuttaan ja irlantilaisia nelikymppisiä etsimässä uutta elämää. Monet kokoontuvat juttelemaan, soittelemaan kitaraa ja pelaamaan korttia toisinaan aamuun saakka. Mukana joukossa myös pari kissaa ja kiukkuiset vapaaehtoiset joiden aamuheräämisiä ei varmastikaan helpota kun italia, saksa, suomi, ruotsi ja israel yhdistävät musiikilliset voimansa huuliharpun, kitaran, didgeridoon ja helistimien avulla ja laulavat ilmoille sydämensä kyllyydestä vielä puolen yön jälkeen.

Mutta niin. Matkan oli kuitenkin tarkoitus jatkua. oli ikävä jättää slummi ja sen asukit. Semminkin kun asiat vihdoin alkoivat luistaa ja monta ihanaa asiaa odotteli tulevina päivinä. Viimeinen päiväni Kolkatassa sattui olemaan synttäripäivä, joten slummiinkin piti herkkuja kantaa. Paikalliset makeiset maistuivat kyllä kaikille. Pari lahjaakin sain vaikken kovaan ääneen juhlapäivästä tiedottanut. Muoviset korvakorut ja sormukset lämmittivät kyllä sydäntä. Onnekseni kukaan ei tuonut muovisia laatikon mallisia koriste-esineitä, joita edelliselle lähteneelle vapaaehtoiselle kassikaupalla kannettiin. Jostain syystä paikalliset rakastavat näitä (mauttomia?) tuotoksia joissa muovilaatikon sisällä on yleensä valkoihoinen pariskunta hienoissa tamineissa ja ”best wishes” ja ” i love you” toivotukset yhdistyvät kyyhkyspariskuntien kanssa.

Illaksi kaverini Chandra oli varannut meille minun yllätyksekseni pöydän eräästä kattoterassiravintolasta josta näkee kaupungin kattojen ylle, ja josta saa ihanaa hunaja-sinappi-sitruunakalaa. Halleluja lääkitys kun jo saattoi syödä tavallista ruokaa ja juoda jopa lasillisen olutta. Seitsemän hengen porukka oli varautunut vielä toisellä yllärillä, nimittäin ravintolan jääkaapista löytyi ANNI32 kuorrutuksella varustettu suklaakakku. Lahjojakin tuli, jokaisesta vakipaikastani ja ystäviltä. Sainpa jopa lähes puolitutulta kaverin kaverilta Nepalin kielen oppikirjan!

Olihan sitä haikea seuraavana päivänä pakata viimeiset romut joita oli kertynyt vähän likaa kassiin ja hypätä taksin kyydissä junaan joka veisi rajalle. Tällä kertaa juna tuli ihan ajoissa raiteelleen, ja lähtikin vain 15 minuuttia myöhässä. Uni maittoi junamatkan ajan ja rajalla olimme VAIN 4 tuntia myöhässä. Nopeasti junasta ulos ja riksan kyydissä Intian puolen viranomaisten pakeille leimauttamaan passiin etta olen maasta poistunut. Tämä sujui lähes ongelmitta, mitä nyt jouduin hetken etsimään kyseisiä herroja koska olivat unohtuneet korttipelin kiehtovaan maailmaan alakertaan. Nepalin viranomaisten kanssa pitikin jo sitten vuodattaa vähän kyyneliä taas. Jostain syystä maarajoilla ei yhäkään voi maksaa viisumia kuin Ameriikan Dollareilla. Miksi ei muilla, siihen ei kenelläkään ole selitystä. Ei auta itkeä että euro on parempi valuutta tai että minulla on kyllä rupioita tarpeeksi maksaa. Dollareita olla pitää. No siitä sitten pohdittiin, että kun ei dollareita ole notta miten tässä nyt sitten maahan pääsisi. Rupioilla olisi pitänyt maksaa n. 25 dollaria ylimääräistä (sitä mihin nämä ylimääräiset menisivät ei kukaan osannut kertoa), olisi voinut jotenkin mennä myös Katmanduun virastoon ja maksaa siellä, mutta tuon viraston maksut ovat niin ikään kalliimpia. Lopulta sedistä mukavin sanoi että tules mun kanssa takaisin Intian puolelle, hänellä on tuttu jolla varmaan on dollareita. Ja niin ruuhkassa kellon jo tikittäessä lähes puoli kahta iltapäivällä (ja edessä matka n. 7 tuntia kathmanduun) lähdimme rajan toiselle puolelle jossa menetin vain noin kolme euroa vaihtaessani rahaa vaihtajan itse ollessa taysin tietämätön kurssista. Ja niin kaksi kaunista 50 dollarin seteliä kädessäni marssiin takaisin Nepaliin ja sain nopeasti tarran passiini joka kertoo että minulla on taas lupa olla täällä 3 kuukautta. Rajaviranomaiset tulivat vielä kertomaan riksakuskilleni että kiire on, tämä tyttö pitää saada nyt äkkiä jeeppiin joka lähtee kahden aikaan ja on viimeinen laatuaan. Sen jälkeen kulkevat vain yöbussit joiden matka aika on vähintään 12 tuntia. Ja jeepille päästiin ja matkaankin kunhan oli ensin pysähdytty kuskin omilla asioilla tunnin verran. Matka kulki tietä pitkin jota bussit ja rekat eivät pääse. Tie kiemurteli minkä ehti eikä ensimmäisten kilometrien jälkeen ollut tietoakaan asfalttipäällysteistä. Ensimmäistä kertaa aloin voida pahoin ja jouduin kymmenien mutkien jälkeen pyytää kyytiä pysähtymään sillä oksennus tuli. Vatsatauti ilmoitteli taas itsestään. Mutta oi ja voi, 5,5 tunnin päästä olin Katmandussa! Sen verran nopeaan tuo tie nimittäin oikaisee. Sitten piti vielä neuvotella tovi taksikuskien kanssa jotka kokivat elämänsä yllätyksen kun osasinkin Nepaliksi kertoa heidän hintojensa olevan aivan liian korkeat. Siitä innostuneena yksi kuski lopulta suostui kyytimään minut ja kolme korealaista turistia minun hintaani turistialueelle. Ja voi kuinka kotoiselta kaikki tuntuikaan. Oli hyvä palata kun oma koti odotti, ja ystävät siellä valmiina kokkaamaan minulle illallista.

Ja täällä on oleskeltu rauhassa. Kylillä on ehditty käydä, sekä Pokharan järven rannalla lekottelemassa. Niistä pian. Anteeksi vielä tämä saamattomuus kirjoituksissa.

Vuoteen 2011

JA niin sita on taas siirrytty uuteen vuoteen. Olkoon se kaikille Teille taynna iloa ja valoa, onnistumista siina, mita ikina teettekin.

Taalla uusi vuosi vaihtui meidan porukassa melkoisen hiljaisesti. Nimittain taalla turistien keskuudessa jyllaa mahapopo. Joka toinen on ripulissa. Kukaan ei oikein tieda mista se lahti liikkeelle mutta joka paiva uusi henkilo ilmoitauttuu sairaiden listalle. Ranskalainen Celine, joka on lahes valmis laakari, ja pyorittaa omaa jarjestoaan taalla, on lahettanyt kaikki vuorollaan antamaan naytteen laheiselle klinikalle ja loydoksen vaihtelevat parasiiteista matoihin ja tavalliseen turistiripuliin. Jokainen on nyt siis laakekuurilla, mina mukaan lukien. Olo vaihtelee laidasta laitaan, valilla energiaa on enemman valilla vahemman. Toita on tehty joka toisena paivana ja silloinkin vaan parin tunnin ajan.

Uuden vuoden aattona menimme aamulla slummiin toimittamaan laakkeita ja hoitamaan muutaman muun pikaisen asian ja sitten olikin aika palata lepuuttamaan. Aiemmin suunnitelmat olivat menna hienolle illalliselle ja sitten ehka yokerhoon mutta..no....vatsatautisena ei juuri voi syoda (ei oljyista, ei tulista, ei tomaattia, ei sita ei tata)...ja etenkaan EI ALKOHOLIA laakarin maarayksella. Kayttamamme laake nimittain kuulema viisinkertaistaa alkoholin vaikutuksen ja sita on tiettavasti kaytetty tainnuttamaan asiakkaita prostituoitujen piirissa, onpa joku mennyt koomaankin yhdisteltyaan laaketta ja alkoholia. Niinpa oma illalliseni koostui paaahtoleivasta ja lassista (joguttijuoma). Kaverini Hemley ja Chandra soivat kasviskeittoa. Iltaa istuimme kaverimme Akashin kaupan edustalla jonne katukeittiomme omistaja Raja oli tuonut dj valineet kajareineen ja diskovaloineen ja paikalliset nuoret miehet (aluksi pienessa, myohemmin suuressa) humalassa jamittivat hindipop hittien pauhatessa. Kansa alkoi jo ennen ythatoista olla aika kanttuvei. Muutama turistikin liittyi tosin humppahetkeen.

Valilla oli pakko menna hiljentymaan oman hostellin suojaan, jossa juhlat olivat melkoisen hiljaisella volyymilla, vain mp3 soittimen soittaessa Bob MArleyta ja ihmisten hiljaa jutellessa. LAhtolaskentaan palasimme tanssijuhliin, joskaan kukaan paikallisista ei humalatilastaan ja tanssinhuumaltaan huomannut lainkaan etta vuosi 2011 oli saapunut. Nurkan takana joukko espanjalaisia tosin onneksi sita kovaan aaneen laski, joten ehdimme osallistua heidan mukanaan.

Uuden vuoden ensimmaisina tunteina teimme viela oisen kavelyretken laheiselle paakadulle vain nahdaksemme millaista paikallisten juhlinta lienee. Kovin humalaista tuntui olevan, ja tietenkin lahinna nuoria miehia joka nurkassa. Paikalliset eivat kay valttamatta juhlimassa joka viikonloppu, joten suurista juhlista otetaan kaikki irti. Rikkaammat vietavat sen loistohotellien yokerhoissa omassa suojassaan, mutta tavallinen kansa on kokoontunut kaduille. Poliisi oli kaikkialla vahtimassa ja valmiina iskemaan kepeillaan jos joku ei heti totellut. Katuja oli suljettu ja kansa kiersi sivukatuja pitkin.

Joten melkoisen vaisu vaihde talla kertaa, mutta onneksi astro.fi lupaa parempaa vuotta kauriin aurinko merkille, silla: "Viimeistään kesäkuussa 2011 sinun on oltava valmis suuriin siirtoihin ja selkeisiin valintoihin, sillä Jupiterin kolmio lupaa varmaa menestystä kaikissa sinua aidosti kiinnostavissa uusissa hankkeissa. Säilyttämällä mielekkyyden päivittäisessä tekemisessäsi, tulet kipuamaan nopeasti menestyksen aallonharjalle ja myös pysymään siellä kohonneen itsevarmuutesi ansiosta."

Toisenlainen Joulu

Tavaksi on tullut, etta vietan joka toisen joulun kaukomailla. Tana vuonna oli jo toistamiseen vuorossa Kolkata, Intia. Kaksi vuotta sitten vapaaehtoilin Aiti Teresalla ja tana vuonna "omassa projektissa" Responsible Charitylla. Jopa jouluseurani on sama kuin kaksi vuotta sitten Kuubalainen Ameriikan mantereella asustava Hemley.

Jouluhan ei ole mikaan perinteinen juhla taalla hindu ja muslimi enemmistoisessa Intiassa. Mutta suurkaupungeissa jouluntuloa ei voi olla huomaamatta. VArikkaat valot ja kimallenauhat kun killuvat joka toisen kaupan seinilla ja katoissa ja ihmisen kokoisia joulupukki nukkeja on jonoissa kaduilla myytavana. Nain yhden riksan kyydissakin joten kauppa kay. Marketeilla riittaa melsketta kun lahja ja ruokavuoria ostetaan. Mutta taitavat olla vain rikkaat paikalliset jotka syovat luumukakkua ja kalkkunaa (kylla...lauma elavia kalkkunoita tepastelli marketin kyljessa odottaen syojaansa...). Ja ostavat muovikraasaa lannen tapaan.

Tana vuonna vilinaa ja vilsketta sitten riittikin. Olimme jo aiemmin pohtineet etta jouluna voisi keksia jotain erikoista ja erikoinen muodostui joulujuhlaksi slummissa. Yksi paiva meni suunnittelussa niin meidan kesken ja myohemmin pohtimalla yhdessa perheen paiden (tassa tapauksessa aitien) kanssa miten monta kiloa perunaa, riisia ja kanaa tarvitaan ja montako pulloa ruusuvetta, montako grammaa masalaa ja montako kappaletta kananmunaa tarvitaan kun ruokitaan noin 100 slumminasukasta ja muutama valkoinen naama siihen paalle. Tuloksena oli 25 kiloa kanaa, 20 kiloa perunaa, 20 kiloa riisia, muutama sata grammaa mausteita, pari litraa ruusuvetta ja maitoa, kilokaupalla tomaattia ja kurkkua ja limea, sipulia (jonka kilohinta muuten juuri viimeviikon lehtitietojen mukaan kolminkertaistui huonon sadon takia), valkosipulia, inkivaaria....lista oli pitka kuin mika. Hinta tarkitus omilla nurkillamme kertoi etta koko aterian yhteishinnaksi tulisi noin 100 euroa. Euro per naama kanabiryania. Illalla lahdimme viela hullunmyllylta tuntuvalle marketille hankkimaan leluja lahjaksi lapsosille.

Ilta olikin sitten pyhitetty ihan vain ihanille itsellemme. Suuntana oli jo parin vuoden takainen jouluillallispaikka Oh Calcutta! Bengalilaista herkkuruokaa kaupungin yhdessa kalleimmista ruokaloista. Matkassa Hemley (joka oli mukana myos toissavuonna) seka ruotsalainen Chandra ja tulkkimme 14-vuotias Roshni. Roshnille kerta lieni ensimmainen tallaisessa hienostopaikassa silla tuntui valilla etta han oli kuin Julia Roberts Pretty Womanissa kun Richard Gere vie hanet ensikertaa illalliselle. Alkudrinkiksi caipiroska. Alkupaloiksi perunaa sinappikastikkeessa seka naan leipaa, minttukastiketta ja ananasjogurttikastiktta (ja kanansyojille tandoorikanaa), sitten kalaa kypsytettyna bambulehden sisalla seka toista kalaa tomaattikastikkeessa, jalkiruoaksi viela paikallista tuorejuustoherkkua ja jaateloa. Tietenkin ruoan kanssa piti maistella argentiinalaista punaviinia ja ravintola tarjosi meille viela pullon kuohuviinia! Hinnaksi tuli n. 30 euroa per naama. Hintavaa, kun yleensa tulee maksettua nuudelikasvislautasesta n. 30 eurosenttia.

Seuraavana aamuna pieni vasymys toki painoi mutta silti rohkea joukkomme (mukana: Suomi, Ruotsi, USA, Espanja, Ranska, Kuuba, Australia, Intia) jaksoi nousta ja lahtea matkaan lahjakassien, joulukoristeiden ja musiikin kera. Suuntana oli siis slummi. Vaki siella jo odottikin ja halauksien ja poskisuudelmien kautta olimme tervetulleet tahan juhlaan. (Kosk moni vapaaehtoinen tassa projektissa on aikanaan ollut espanjalainen ei naita intialaisia lainkaan kammoksuta antaa poskisuudelmia. ) Kimallenauhat laitettiin kulkemaan pitkin kapeaa kujaa hokkeleiden valilla, uudet hindipop laulut soivat ja naiset pilkkoivat vihanneksia samalla kun palkattu kokki hammensi masalaperunoita valtaisassa pannussa talojen takana. Lapset hyppivat ja halivat. Olipahan mukana myos laakarimme Celine joten muutama terveysasiakin tuli hoidettua. Teeta juotiin ruokaa odotellessa ja vierailtiin yhdessa sun toisessa talossa. Ruoan tuoksu alkoi kiemurrella ilmassa kun kanapaistui masalakastikkeessa ja biryani riisi sai oman makunsa ruusuvedesta, cashewpahkinoista ja mausteista. Uusia ystavyyksia solmitiin, etenkin intialaistytto Roshni sai paljon kavereita slummin nuorista tytoista. Lieni yhteinen kieli ja kiinnostuksen kohteet (lue pojat) hyvinkin yhdistava tekija.

Ruoka maistui makoisalta ja sen jalkeen olikin lahjojen jaon paikka. Muovikassit pursusivat hammastahnoja, shampoita mutta myos leluja kaikille. Ja kiitollisina nama otetiin vastaan. Joskin joudumme viettamaan varmasti paivan jos toisenkin opettamalla peleja lapsille (ja miksei aikuisillekin).

Vasynty joukkomme paasi lopulta lahtemaan kun ilta oli jo pimenemassa kuuden kieppeilla. VAikka emme suuria tehneet imi paiva mehut joka ikisesta. Istuimme iltaa kaverimme Akashin kaupalla ja kukin vain valahati omaan nurkkaansa torkkumaan. Illan tosin kruunasi Fazerin sininen jota Chandra oli ystavallisesti kantanut minulle Ruotsista saakka!

Kovin kansainvalinen joulu siis, ja varmasti ikimuistettava :)

Vastuullista auttamista

Jarjestoja on Intiassa ja Nepalissa kuin parhaana sienivuotena kanttarelleja sateen jalkeen. Ne kukoistavat ja loistavat jokapuolella. Mutta niinkuin sienienkin kohdalla, madot toisinaan syovat parhaat palat eika sienen laatuun voi enaa luottaa. Toinen jarjesto vetaa rahaa valista niin etteivat avun kohteet nae penniakaan, toisilla nuo rahay menevat paaosin kuluihin...toiset eivat vaan tieda mita tehda vaikka haluaisivat. Toisista ei voi tietaa ovatko hyvalla vai pahalla asialla kun ulkoa nayttaa hyvalta mutta kun tekee tupatarkastuksen, mataa ja matoja on taynna.

Nyt on vireilla jarjesto joka ainakin pyrkii parhaimpaansa. Responsible Charity on tuttavani Hemleyn aloittama. Jokainen dollari (euro, rupia mika vaan) joka lahjoitetaan, raportoidaan sivuilla ja kerrotaan lyhyesti kuvineen miten raha on kaytetty. Myos kulut ilmoitetaan (kuten nyt PayPalin valitysmaksut ja niin edelleen). Rahat viedaan perille kadesta pitaen. Eli kun tarve jossain on, tililta nostetaan se summa ja apu viedaan perille. Ja monelle kovin tarkea seikka : jarjestoon taysin uskonollisesti ja poliittisesti sitoutumaton.

Juuri nyt Responsible Charity toimii Kolkatassa jossa minakin paivani vietan. Avustamme eraan slummin 10 perhetta. Espanjalainen Arturo loysi perheet ihan sattumalta kun vapaaehtoili Aiti Teresan kodilla joka on aivan slummin naapurissa. Aiti teresan sisarilta ei apua talle slummille ollut loytynyt ja Arturo tapasi pahasti haavoilla olevan lapsen tien varrella ja alkoi hoitaa tata. Pikkuhiljaa perheita tuli lisaa, kun luotto kasvoi.

Taman viikon avustustoimia ovat olleet mm. maidon jakelu, uusia vaatteita ja peittoja, laakarin tarkastuksia mahdollisen tuberkuloosin varalta. Eraalle viimeisillaan raskaana olevalle naiselle palkattiin synnytyslaakari ja terve pieni poika vauva tuli maailmaan. Tanaan ravasimme marketilla ostamassa vauvatarvikkeita kun yksi ystavallinen taho lahjoitti riittavasti rahaa siihen. Pari lasta loysi koulupaikan ja heille on ostettu reppuja, uniformuja ja koulukirjoja. Yhdelle perheelle ostamme marketilta omenoita joita perheen aiti kay jalleenmyymassa saaden kaiken tuoton itselleen. Tarkoituksena on ajan kanssa opettaa perheet omavaraisiksi ja autonomisiksi toimijoiksi.

Huomenna viemme kaikki lapset retkelle. Joulua olisi tarkoitus jarjestaa suuret syomingit vaikka perheet kylla juuri nyt ovat kaikki muslimitaustaisia. Paistettu kana maistuu kuitenkin kaikille, nautittiin se minka juhlan hengessa tahansa. Paria kotia ollaan korjaamassa. Yhdesta vuotaa katto (muovipressu johon on tullut reika), toisessa ei ole kunnon lattiaa vaan maankamara hoitaa sita pestia. Samaisessa talossa on vain puoliseinaa muovipressua ja tuuli puhaltaa lapi talon jossa kroonisesti keuhkosairas poika asustaa. Yhden talon seinasta meni eilen lapi juoppomies, katkaisten yhden kantavista elementeista.

Tuntuu hyvalta toimia suoraan ja nahda avun todella toimivan. KUn suurissa jarjestoissa idea ehka joskus vahan katoaa, tama on kovin kovin konkreettista. Onhan tama toki viela pienella skaalalla, mutta pienikin apu voi tuoda suurta. Jos yhden ihmisen elama parenee alkaa se vaikuttaa ymparistoon. Kun nama lapset nyt paasevat kouluun ja oppivat luku- ja kirjoitustaidon on heidan elamansa jo paljon laadukakampaa. Sukupolvien paasta ties missa heidan perheensa jo ovatkaan!

Niin pienilla summilla voi saada isoa aikaan. Vaikkapa 10 eurolla voi maksaa slummin laheisessa koulussa vuoden opinnot ja saanee silla viela osan kirjoista ja muista tarvikkeistakin. 2 eurolla 9 henkinen perhe saa riittavasti omenoita jalleen myytavaksi etta saa paivan kahden ruoat.

Taalla lisaa jos et edellisen postin linkista siella kaynyt: www.responsiblecharity.org

Suuntana Ilon Kaupunki

Edellisena yona ei oikein tullut nukuttua. Oli aika siirtya Katmandunkodista Kalkutankotiin. Bussimatka Katmandusta Intian rajalle venyi yllatys yllatys taas ihan omiin mittoihinsa. Lahto jo itsessaan otti aikaa ja paikallisbussin tapaan joka toinen minuutti oli pysahdyttava ja poimittava matkaan ihmisia tien varsilta. Taalla ei aikatauluja tunneta (no ehka turistibusseilla on lahtoaika, mutta ei muuten) joten bussi kulkee vain kun se on taysi, silla ei ole valia etta muut odottavat. Tietenkin bussimatkan aikana oli rengasrikkoja 1 kpl ja muu tekninen vika 1 kpl joten pari ylimaaraista pysahdysta on tosiasia.

Sitten kun tuntuu etta vihdoin mennaan hyvaa vauhtia, ja etta perille voisi paasta ennen pimeaa TOMPS, pysahdytaan kuin seinaan. Ja sen seinan nimi on Ruuhka. Talla kertaa liikenteen esteena ei ole rikkoutunut bussi tai kaatunut rekkalasti vaan mielenosoitus. Pari paivaa aiemmin taman tien varrella oli sattunut jonkinlainen onnettomuus joka oli vaatinut kuolonuhrinkin. Nyt kylalaiset vaativat oikeutta ja korvauksia ja syyllisia tuomion eteen. Niinpa he osoittavat mieltaan sulkemalla kaiken liikenteen kunnes lupaukset syyllisten kiinniotoista ja korvauksista saapuvat. Pimea ehti kuitenkin laskeutua ennen kuin neljan tunnin odottelun jalkeen mielenosoittajat poistuivat paikalta taman paivan osalta. Jotain hyvaakin tasta seisoskelusta tosin seurasi, kun paasin treenaamaan nepalinkielen taitojani, kun kanssamatkustajista kukaan ei osannut englantia. Ihan hyvin se meni, niinkin hyvin etta muut luulivat minun osaavaan taysin koko kielen. Ja johan sita alkoi vauhti kiihtya kun matkaan paasimme. Bussipojat koittivt ottaa menetetyn ajan takaisin, vaikkakin pakollisesta tee- ja riisipysahdyksesta ei teitenkaan luovuttu.

Kun lopulta joskus yhdentoista maissa illalla paasimme perille oli tietenkin pilkkopimeaa ja kaikki paikat kiinni. Bussipojat pitivat lupauksestaan kiinni ja koittivat loytaa minulle majataloa mutta ensimmainen sanoi etta huoneita ei ole ja seuraavan halpa hinta oli 12 euroa. Koska minulla oli aikaa nukkua vain noin 5 tuntia totesin sen olevan liian kallis. Ulos mentyani poliisit ja bussipojat ja kalliin hotellin tyontekija yhdessa miettivat etta mitas nyt sitten. Sanoin, etta voin menna rajalle odottelemaan niin kuin edellisvuonna mutta se ei kelvannut. Niinpa yksi paikallinen mopomies kuljetteli minua ympariinsa pysahdellen tuttujen majatalojen luona kyselemassa mutta kaikialla tarjottiin eioota. Saattoivat myos olla laiskoja myohaisen ajankohdan johdosta. Niinpa palasimme kalliille hotellille pohtiaman etta mitas nyt sitten. Tuo samainen kilttityontekija joka jo aiemmin oli paivitellyt kohtaloani sanoi, etta voin istua hotellin aulassa aamuun saakka. Istuin alas ja vasymys ja edellisen yon unettomuus ja koko paivan kestanyt matkustaminen veti veronsa ja tippa tuli linssiin. en tieda yhtaan miksi. Naisen kyynelissa piilee voimaa. Se saikaytti niin mopomiehen kuin hotellipojan joka lopulta sai pomonsa suostumaan siihen, etta sain huoneen 6 euron hintaan. Huone ei ollut kovin kummoinen, mutta pehmea sanky oli kutsuva. Hotellipoika tuli yllattaen viela koputtamaan oveeni suuren ruokamaaran kera ja sanoi, etta olet varmaan nalkainen ja han haluaa jakaa oman illallisensa kanssani. Rahaa ei kuulema saa maksaa naista tarjoiluista. Ruoka oli herkullista pohjoisintialaista paneeria, riisia, chapatia ja dahlia. Ruoat olivat selkeasti laadukkaita, joten lienivat alakerran ravintolan buffeesta peraisin. Keskustelimme siita kuinka pieni maa Nepal on mutta kuinka suuria sen ihmiset olivat. Kiittelin kovasti avusta ja siita, mtien hieno paikka Nepal on. Tama todella kertoo siita, miten mahtavia ihmisia nama suloiset nepalinkasvatit ovat!

Maha taynna lampimassa huoneessa uni maistuikin aamu kuuteen saakka kun oli aika lahtea seikkailemaan rajalle, suunatana juna-asema. rajamuodllisuudet sujuivat ongelmitta, mita nyt Nepalin puolella huomasivat etta olin paivan myohassa (en kai mina nyt tuota lakkoa voinut siirtaa...) Niinpa pyorariksan avustuksella paasin Intian puolen juna-asemalle ajoissa nauttimaan teeta odotellessani junaa saapuvaksi ja lahtevaksi. Mutta odottaa sitten sainkin, silla pian tulee kuulutus "Juna numero 3022 Kolkatasta Raksauliin on myohassa.....3,5 tuntia". Yllatys yllatys. Juna joka oli saapumassa maaranpaastani lahteakseen tunnin kuluttua takaisin on myohassa. Voi miten liikenne taalla on sujuvaa. Lopulta juna saapui asemalle 4,5 tuntia myohassa ja asemalle kasaantuneet ihmiset paasivat lastautumaan. Muistuttakaa minua tasta myohastymisesta kun kiroan Vr:aa sen ollessa seuraavan kerran myohassa 10 minuuttia....Tietenkin lahtoselvittelyssa kesti ja kesti kun ensin piti junasta purkaa kaikki lasti ja sitten ladata uudet tavarat sisaan. Tama juna kun kuljettaa tavaraa Intian ja Nepalin valilla, sita ei ihan vahan olekaan. Paastiin sita lopulta matkaankin vain viisi tuntia myohassa. Odottelu ja unettomuus vetivat veronsa ja tama tytto nukkui melkein koko 22 tunnin matkan. Vahan ehdin katsella toki maisemiakin. Ruskean vihrean maiseman rikkoi vain valilla sateenkaarilaiskat, kun naiset kirjavine sareineen hoitivat askareitaan kylissa. Ja illalla kirkkanpunainen aurinko maalasi maiseman kauniiksi!

Ja niin sita paastiin seuraavana paivana perille vain kuusi tuntia aikataulusta jaljessa. Matka keltaisessa taksissa tuttujen maisemien lapi toi hymyn huulille. Perille paastya tuttuun majataloon ja tervehtien lapi niin paikalliset kuin muutamat muutkin. Taalla seuraava kuukausi tehden tata:

Oh Calcutta

Kolkata Kolkata. Kaikki tämä kesäinen homeen haju, kosteus huoneessa, jatkuva valuva hiki ja sen johdosta tahmean kutiseva iho 24 tuntia vuorokaudessa. Niin epämukavaa, mutta oi niin tuttua. Viisi päivää tutuilla kulmilla kului nopeasti. Muutamia vanhoja tuttuja tuli vastaan (jännä miten kaikki tuntuvat palaavan tänne vuosittain), nettipaikka oli laajentanut toimintaansa entisestään, nyt espanjalaisvaikutteiseen kahvilatoimintaan saakka (tapaksien ohella voi hyvin espanjalaisittain myös saada hennatatuoinnin samalla kun katsoo jalkapallon mm-kisoja). Vakiruokapaikoissa sama henkilökunta tervehti tervetulleeksi takaisin. Äiti Teresan kodissakin hommat sujuivat vanhaan malliin. Katuteekopin lapsityövoima oli kasvanut pituutta jo melkein miehenmittaan ja samat kerjäläiset kertoivat samoista vaivoista kuin viime vuosina.

Jokin on muuttunut kuitenkin, ehkä uudemmat tunnesiteet naapurimaahan Nepaliin koputtavat vielä pääkopassa ja ikävä sinne estää nauttimasta tästä tuttuudesta sadanprosentin voimalla. Jossain määrin ehkä vastaan alkaa tulla myös ikä, ja se, että olisi kiva jakaa nämä jutut jonkun kanssa. Ennen yksin matkustaminen ei koskaan ollut ikävää, nyt tulossa oleva 26 tunnin junamatka eteläiseen Intiaan tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta ajatukselta. Perillä odottaa Jeena ja perhe, ja parin päivän kuluttua Maduraissa Shalomin koulu, jolloin elämään tulee struktuuria ja jämäkkyyttä. Silti outo tunne siitä, että pitäisi olla muualla jäytää. Katsotaan nyt kuitenkin ensin miltä se tuntuu. Ainahan sinne Nepaliin voi lähteä etuajassa jos siltä tuntuu!

Nyt vielä viimeiset kierrokset ja heipat näillä kulmilla ja sitten kohti tuttuakin tutumpaa Howrahin valtaisaa juna-asemaa ja perslihaksia kuluttamaan junaan.

Rajamuodollisuuksista

Jos bussilla matkustaminen Nepalissa on hullun hommaa, samaa voisi sanoa lentomatkustamisestakin. Vaikka lentäminen on niin eettisesti kuin taloudellisestikin arvelluttavaa, päädyin valitsemaan sen bussin sijaan tällä(kin) kertaa. Nepalin tilanne kun on aika epävarma ja epätasainen. Lippua varatessa maoistit vielä uhittelivat uusilla lakoilla jos ja jos tämä ja tämä ei toteudu joten lento tuntui varmimmalta keinolta poistua maasta.

Bussimatkalla aikaa kuluu kun matka katkeaa milloin auton hajoamiseen tai naapuri auton toimimattomuuden johdosta. Lentomatkailun kuvittelisi olevan lasten leikkiä mutta ei se ihan niin mene.

Ensin saavutaan kentälle. Jonotetaan ikuisuus ihan vain että kuullaan, että oma lento meneekin ihan eri paikasta, joten jonotetaan uudelleen, että päästään oikealle tiskille antamaan check in. Kentälle saavuttaessa kaikki kassit läpivalaistaan ja ystävällinen naishenkilö tekee summittaisen ruumiintarkastuksen. Sitten laukut jätetään tsekattaviksi koneeseen ja käsimatkatavaroiden kera jatketaan matkaa. Passintarkastus ja maasta ulos leimaus.

Sitten palloilua tax freessä kunnes käsimatkatavarat taas hihnalle ja läpivalaisuun. Ja sitten uusi ruumiintarkastus. Ja sen jälkeen käsimatkatavaroiden täydellinen läpikäynti, jokaista pientä pussukkaa myöten kaikki taskut ja sopet avataan ja tutkitaan ja ihmetellään. Sitten leima yhteen kohtaan ja matka jatkuu.

Lento on noin tunnin jäljessä lähtöajastaan kun portti aukeaa. Ensin paikalle kuulutetaan kaikki naiset sillä vuorossa on jälleen ruumiin tarkastus. Sitten bussilla sadan metrin matka lentokoneelle. Ja jotta nyt vielä varmistettaisiin ettei kenelläkään ole mukanaan pommia tai muuta asetta, kassit aukaistaan jokaista taskua myöten vielä kerran. Ja yllätys yllätys, tehdään käsikopelo ruumiintarkastus. Sitten pääsee koneeseen.

Missä ihmeen välissä kukaan terroristikaan ehtisi laittaa taskun pohjalle mitään?

Terroristeja pelkää myös Kolkatan poliisi jonka käskystä kaikki hotelliin majoittuvat valokuvataan ja tiedot laitetaan poliisin ylläpitämään tietokantaan. Samoin toimii nettipaikka jossa sormenjäljen perusteella tietoni parin vuoden takaa yhä löytyivät.

Nyt kuumassa Kolkatassa. Kuumuus ja kosteus verottavat. Iho kutisee ja haisee ja on tahmea kuin mikä. Suihkun jälkeen viidessä ,minuutissa olisi valmis uuteen. Nukkuminen on katkonaista. Mutta nämä tutut homeen, curryn ja hien hajut, taksin tööttäys ja painostava ilma ovat oi niin tuttuja kahdelta viime kesältä. Täällä nyt pari päivää ja sitten etelä intiaan jonne ystävällinen setä lipputiskin takana myi liput alennuksella, josta en ollut koskaan kuullutkaan sillä hän ei ollut bisnes mies vaan halusi auttaa turisteja :) (ei hätää, oli ihan virallinen juna-aseman lippumyymälä ja ihan virallinen lippu.)