Suuntana Ilon Kaupunki

Edellisena yona ei oikein tullut nukuttua. Oli aika siirtya Katmandunkodista Kalkutankotiin. Bussimatka Katmandusta Intian rajalle venyi yllatys yllatys taas ihan omiin mittoihinsa. Lahto jo itsessaan otti aikaa ja paikallisbussin tapaan joka toinen minuutti oli pysahdyttava ja poimittava matkaan ihmisia tien varsilta. Taalla ei aikatauluja tunneta (no ehka turistibusseilla on lahtoaika, mutta ei muuten) joten bussi kulkee vain kun se on taysi, silla ei ole valia etta muut odottavat. Tietenkin bussimatkan aikana oli rengasrikkoja 1 kpl ja muu tekninen vika 1 kpl joten pari ylimaaraista pysahdysta on tosiasia.

Sitten kun tuntuu etta vihdoin mennaan hyvaa vauhtia, ja etta perille voisi paasta ennen pimeaa TOMPS, pysahdytaan kuin seinaan. Ja sen seinan nimi on Ruuhka. Talla kertaa liikenteen esteena ei ole rikkoutunut bussi tai kaatunut rekkalasti vaan mielenosoitus. Pari paivaa aiemmin taman tien varrella oli sattunut jonkinlainen onnettomuus joka oli vaatinut kuolonuhrinkin. Nyt kylalaiset vaativat oikeutta ja korvauksia ja syyllisia tuomion eteen. Niinpa he osoittavat mieltaan sulkemalla kaiken liikenteen kunnes lupaukset syyllisten kiinniotoista ja korvauksista saapuvat. Pimea ehti kuitenkin laskeutua ennen kuin neljan tunnin odottelun jalkeen mielenosoittajat poistuivat paikalta taman paivan osalta. Jotain hyvaakin tasta seisoskelusta tosin seurasi, kun paasin treenaamaan nepalinkielen taitojani, kun kanssamatkustajista kukaan ei osannut englantia. Ihan hyvin se meni, niinkin hyvin etta muut luulivat minun osaavaan taysin koko kielen. Ja johan sita alkoi vauhti kiihtya kun matkaan paasimme. Bussipojat koittivt ottaa menetetyn ajan takaisin, vaikkakin pakollisesta tee- ja riisipysahdyksesta ei teitenkaan luovuttu.

Kun lopulta joskus yhdentoista maissa illalla paasimme perille oli tietenkin pilkkopimeaa ja kaikki paikat kiinni. Bussipojat pitivat lupauksestaan kiinni ja koittivat loytaa minulle majataloa mutta ensimmainen sanoi etta huoneita ei ole ja seuraavan halpa hinta oli 12 euroa. Koska minulla oli aikaa nukkua vain noin 5 tuntia totesin sen olevan liian kallis. Ulos mentyani poliisit ja bussipojat ja kalliin hotellin tyontekija yhdessa miettivat etta mitas nyt sitten. Sanoin, etta voin menna rajalle odottelemaan niin kuin edellisvuonna mutta se ei kelvannut. Niinpa yksi paikallinen mopomies kuljetteli minua ympariinsa pysahdellen tuttujen majatalojen luona kyselemassa mutta kaikialla tarjottiin eioota. Saattoivat myos olla laiskoja myohaisen ajankohdan johdosta. Niinpa palasimme kalliille hotellille pohtiaman etta mitas nyt sitten. Tuo samainen kilttityontekija joka jo aiemmin oli paivitellyt kohtaloani sanoi, etta voin istua hotellin aulassa aamuun saakka. Istuin alas ja vasymys ja edellisen yon unettomuus ja koko paivan kestanyt matkustaminen veti veronsa ja tippa tuli linssiin. en tieda yhtaan miksi. Naisen kyynelissa piilee voimaa. Se saikaytti niin mopomiehen kuin hotellipojan joka lopulta sai pomonsa suostumaan siihen, etta sain huoneen 6 euron hintaan. Huone ei ollut kovin kummoinen, mutta pehmea sanky oli kutsuva. Hotellipoika tuli yllattaen viela koputtamaan oveeni suuren ruokamaaran kera ja sanoi, etta olet varmaan nalkainen ja han haluaa jakaa oman illallisensa kanssani. Rahaa ei kuulema saa maksaa naista tarjoiluista. Ruoka oli herkullista pohjoisintialaista paneeria, riisia, chapatia ja dahlia. Ruoat olivat selkeasti laadukkaita, joten lienivat alakerran ravintolan buffeesta peraisin. Keskustelimme siita kuinka pieni maa Nepal on mutta kuinka suuria sen ihmiset olivat. Kiittelin kovasti avusta ja siita, mtien hieno paikka Nepal on. Tama todella kertoo siita, miten mahtavia ihmisia nama suloiset nepalinkasvatit ovat!

Maha taynna lampimassa huoneessa uni maistuikin aamu kuuteen saakka kun oli aika lahtea seikkailemaan rajalle, suunatana juna-asema. rajamuodllisuudet sujuivat ongelmitta, mita nyt Nepalin puolella huomasivat etta olin paivan myohassa (en kai mina nyt tuota lakkoa voinut siirtaa...) Niinpa pyorariksan avustuksella paasin Intian puolen juna-asemalle ajoissa nauttimaan teeta odotellessani junaa saapuvaksi ja lahtevaksi. Mutta odottaa sitten sainkin, silla pian tulee kuulutus "Juna numero 3022 Kolkatasta Raksauliin on myohassa.....3,5 tuntia". Yllatys yllatys. Juna joka oli saapumassa maaranpaastani lahteakseen tunnin kuluttua takaisin on myohassa. Voi miten liikenne taalla on sujuvaa. Lopulta juna saapui asemalle 4,5 tuntia myohassa ja asemalle kasaantuneet ihmiset paasivat lastautumaan. Muistuttakaa minua tasta myohastymisesta kun kiroan Vr:aa sen ollessa seuraavan kerran myohassa 10 minuuttia....Tietenkin lahtoselvittelyssa kesti ja kesti kun ensin piti junasta purkaa kaikki lasti ja sitten ladata uudet tavarat sisaan. Tama juna kun kuljettaa tavaraa Intian ja Nepalin valilla, sita ei ihan vahan olekaan. Paastiin sita lopulta matkaankin vain viisi tuntia myohassa. Odottelu ja unettomuus vetivat veronsa ja tama tytto nukkui melkein koko 22 tunnin matkan. Vahan ehdin katsella toki maisemiakin. Ruskean vihrean maiseman rikkoi vain valilla sateenkaarilaiskat, kun naiset kirjavine sareineen hoitivat askareitaan kylissa. Ja illalla kirkkanpunainen aurinko maalasi maiseman kauniiksi!

Ja niin sita paastiin seuraavana paivana perille vain kuusi tuntia aikataulusta jaljessa. Matka keltaisessa taksissa tuttujen maisemien lapi toi hymyn huulille. Perille paastya tuttuun majataloon ja tervehtien lapi niin paikalliset kuin muutamat muutkin. Taalla seuraava kuukausi tehden tata:

Antamisesta

Kun on ollut tarpeeksi kauan Intiassa, tulee herkästi sokeaksi kaikelle sille köyhyydelle ja kurjuudelle joka ympäröi. Likaisia resuisia lapsia, hylättyjä vanhuksia, perheitä kaduilla ja luurangonlaihoja miehiä raskaissa töissä on joka puolella. Kerjäämään tulee monia, oi niin monia.

Mitäs sitten kun siihen kaikkeen turtuu. Niin on käynyt usealle paikalliselle. Heidän on helppo sanoa ei ojennetulle kädelle ja sulkea silmät katuojassa makaavan kohdalla. Mutta samoin käy monelle reissaajalle. Kun pyyntö ”Anna viisi rupiaa, olen kovin köyhä ja lapset näkevät nälkää” esitetään kymmeniä kertoja päivässä on vain pakko sulkea silmät ja kävellä ohi jossain vaiheessa. Minä olen vain yksi ihminen, en mitenkään voi pelastaa kaikkia köyhiä maailmassa vaikka kuinka haluaisin.

Mutta onko se sitten oikein? Mitä jos se isä joka eilen kulki käsi kädessä pikkupoikansa kanssa, sanoen että kukaan ei luota häneen eikä hän saa töitä vaikka haluaa, ja siksi vaimo ja poika näkevät nälkää ja siksi hän on kerjäämässä, mitä jos se mies olikin ihan oikeasti oikeasti hädässä. Kolkatassa on tunnettua, että moni kerjäläinen on itse asiassa ”töissä” järjestäytyneen rikollisuuden alaisuudessa ja kerjätyt rahat menevät isompien kihojen taskuihin ja kerjäläinen saa muutaman rupian palkkaa. Niinpä äiti joka pyytää ostamaan riisiä tai maitojauhetta ei tuota tuotetta aina pidä, vaan se päätyy takaisin kauppaan ja rahat menevät… Kyllä. Sille mafiosolle joka on naisen palkannut. Slummien miljonäärin kohtaus miehistä, jotka tahallaan sokeuttivat lapsia ja lähettivät nämä kerjäämään ei ole pelkkää tarinaa. Sitä tapahtuu ihan oikeasti. Kurja pikku lapsi tienaa paljon enemmän kuin terve pulska poika.
Mutta eihän 5 rupiaa sitten toisaalta ole suuri summa. Tai jos ostaisin katukeittiön muonaa sille nälkäiselle isälle ja pojalle. Mutta miten yksi ihminen voi ruokkia koko korttelin nälkäiset? Ja kaksikymmentä kertaa 5 on jo satanen. Ja toisaalta, mistä sen tietää jos se isä on juuri edelliseltä turistilta saanut kuin saanutkin mitä pyytää.
Samalla sitä miettii myös, miten kaikelle tuolle kurjuudelle muka Voi turtua. Miten se ei voi satuttaa nähdä likaista pientä naamaa lakaisemassa junan lattiaa ja pyytämässä muutamaa kolikkoa. Miten sille pojalle voi olla antamatta rahaa?? Mutta sitten samalla pitäisi ajatella, että jos nyt annan rahaa, vahvistuu se käsitys siitä että pojan työhön lähettäminen kannattaa. Mutta sitten, jos poika ei kotiin palattua rahaa tuo, voi se tarkoittaa ettei poika syö. Moni vanhus on kerjäämässä pitkin kaupunkia juuri tästä syystä. He eivät enää kelpaa työntekijöiksi, mutta sukulaiset eivät ruokaa anna, jos ei rahaa pöytään kanna.

Onko sitten parempi vain antaa ruokaa, jonka voi syödä heti. Vai onko ohjattava nuo ihmiset järjestöjen pariin, jotka tekevät hyvää työtä. Niidenkin mahdollisuudet ovat kuitenkin rajatut. Miljoonien köyhien auttaminen ei ole helppoa.

Mitä sitten tekee Intian valtio? Ei ole kyllä mikään herkkuhomma hallita maata josta löytyvät niin maailman rikkaimmat kuin maailman köyhimmät ihmiset. Ja jos köyhyydenpoistamis projekteja aloitetaan, miten ihmeessä niitä voidaan valvoa. Miten tavoittaa jokainen slummi, kadunasukki ja piskuinen kylä monen tunnin kävelymatkan päässä? Intiassa on tehty noin vuosi sitten ”Education for all” laki, joka takaisi kaikille lapsille peruskoulutuksen. Mutta miten käy niiden lasten joiden perheiden selviytymisen kannalta he väkisinkin joutuvat tekemään töitä. Koulut ovat päiväaikaan, niin ovat työtkin. Miten voidaan olla varmoja että jokainen lapsi todella hyväksytään kouluun. Moni koulu ei köyhää huolisi. Miten valvoa, ettei synny eliittikouluja ja niitä ”köyhien kouluja”. Miten olla varma, että kaikissa kouluissa saa yhtäläisen hyvän opetuksen?

Tälläinen laki on tietenkin askel parempaan. Seuraavaksi siis taistoon ihan peruselämisen kuntoon saamiseksi, ihan jokaisen kohdalla. Se ei riitä, jos turistilaumat ruokkivat köyhiä silloin tällöin, tai lahjoittavat pari sataa hyväntekeväisyyteen. Apu on loppujen lopuksi tultava Intialta Intialaisille.

Hei Huugi Guugi

Keralan kullan kimalluksesta oli aika siirtyä vuorenrinteelle täällä koto-Maduraissa. Matkaan lähti noin 40 erityislasta ja heidän vanhempansa, sisaruksensa ja liuta ammattilaisia fysioterapeutista ravitsemusasiantuntijaan. Aiheena kaikki, mikä vain voi liittyä kehitysvammaisen lapsen kasvatukseen ja elämään. Ja elämää, sitä riitti.

Matka alkoi lapsiystävällisesti jo viideltä aamulla. Niinpä kännykän herätyskellon piipittäessä kello neljä, oli vaikea uskoa että on aika herätä. Soittokierros Shalomin tytöille kuitenkin osoitti, että innokkaita leiriläisiä riitti, sillä kaikki olivat jo hereillä. Viimeiset pakkaukset ja soitto autokuskille joka siirtäisi Shalomin koulun väen bussin lähtöpaikalle. Tietenkin intialaiseen tapaan mikään ei tapahtunut ajoissa, ja meilläkin viimeiset kyytiläiset pääsivät matkaan vasta puoli kuusi, kun yhden tytön isän autoriksa kaarsi aamun jo hiljalleen valjetessa kotitalomme eteen. Tiet olivat hiljaisia, muutamaa autoa ja yksinäistä kävelijää lukuun ottamatta ei ketään vielä näkynyt. Mutta lähtöpaikan, eräs paikallinen sairaala, takapiha kuhisi jo innokasta väkeä kolmen pikkubussin vieressä. Oli metrinmittaisia down lapsia, ylivilkkaita pikkupoikia ja muutama jo vanhempi nuori jotka isän ja äidin käsipuolesta ujoina katselivat tulijoita, ja etenkin tuota outoa valkoista naista kikattavat tyttöjoukon keskellä.

Matkaan ei tietenkään heti päästy. Sairaalan ollessa kristitty, oli ensin vuorossa lähtörukous jonka jälkeen arvottiin että mikäs se meidän bussinumero olikaan. Lopulta joskus kuuden jälkeen bussi numero 1 lähti matkaan mukanaan meidän porukka ja pari muuta perhettä. Melko hiljaista nuokkumista kunnes lopulta bussi lähti kipuamaan pitkin kiemurtelevaa rinnettä ylös ylös 1500 metrin korkeuteen. Reilun kahden tunnin, ja muutaman väärän mutkan jälkeen olimme lopulta perillä piskuisessa Pachalurin kylässä ja kuoppaisen hiekkatien päässä tyhjillään olevassa ashramissa. Vehreän pihatien laidat täynnä kukkia sateenkaaren värien loisteessa, puiden kaartuessa niiden ylle. Tien perällä valkea, jokseenkin rapistunut, mutta kuitenkin viihtyisän näköinen kivirakennus jonka takaa paljastui toinen samanmoinen. Sen samanmoisen kattoterassille kivuttuamme tytötkin huokailivat ihastuneena kun edessä avautui näkymä vuoria ja kaukaisuuteen asti levittyvää maisemaa. Jossain pilkahteli vesistöä ja tienoo näytti tyhjältä, vaikka kyliä siellä kyllä piileskeli. Kasseja kannettiin sisään ja pian kädessä höyrisi kuppi teetä. Höyryävälle oli tarvetta, kun kaupungin kuumuuteen tottuneet tytöt olivat jotkut jopa ensimmäistä kertaa näin viileässä ilmanalassa. Tarkkaa tietoa lämpötilasta ei ollut, mutta lieni n. +25 päivällä (ja hieman vähemmän yöllä). Kaupungin +35-38 asteen jälkeen se todella tuntui kylmältä.

Pikkuhiljaa kolme muutakin bussia kaarsi pihamaalle, ja leiri pääsi vihdoin käyntiin. Yhteinen aamupala kattoterassilla vuorten hymistessä vieressä oli oiva alku. Vanhempien kokoonnuttua kuuntelemaan (tamilin kielisiä) luentoja kehitysvammaisen lapsen ruokavaliosta, montessorikoulutuksesta ja fysioterapian mahdollisuuksista lapset kokoontuivat kahteen ryhmään telmimään sisällä ja ulkona. Pienten lasten itkukuoro kertoi siitä, että juurikaan ei ole oltu erossa isästä ja äidistä. Itku ei ottanut laantuakseen, mutta vanhemmille oli luvattu parin tunnin lastenhoitovapaa. Lelujen avulla huomiota koitettiin kiinnittää muualle, siinä kovinkaan hyvin onnistumatta. Isommat lapset puolestaan pelasivat palloa ja juoksentelivat pihamaalla, kunnes yksi vanhempi poika onnistui hienolla laukauskellaan potkaisemaan pallon metsään josta sitä ei yrityksistä huolimatta enää löydetty. Ikävä kyllä, leiri osoittautui aikuisille suunnatuksi ja lasten ohjelma jäi melko tyngäksi. Materiaaleja leikkeihin ja peleihin ei juuri ollut, eikä leikeistä vastaaville, kuten Shalomin kahdelle opettajalle, ollut tätä kerrottu. Oli vain sanottu, että otatte sitten lapset hoitoon kun vanhemmilla on keskustelu. Niinpä yritimme ilman välineitä aktivoida tätä ryhmä rämää. Lauluja kuultiin, pihalla pelmuttiin ja opittiin vähän toisista.

Yhteiset ruokailut sujuivat kattoterassilla vuoria ihmetellessä, ja kunkin perheen pikkuhiljaa toisiinsa tutustuessa. Moni jo toisensa tunsikin. Perheet leirille olivat pääosin valikoituneet leirin alullepanijan kautta. Innokas nuori fysioterapeutti Divya, tapaa näitä lapsia viikoittain ja pitää keskusteluryhmiä vanhemmille. Hänen työsopimuksensa on pian päättymässä, ja niinpä hän päätti, että jotain on vielä annettavaa näille erityistapauksille. Niinpä Divya pikkuhiljaa alkoi kerätä sponsoreita, joiden avulla leirille pääsisivät mukaan niin rikkaat kuin köyhätkin perheet. Sairaanhoitajakoulu lahjoitti bussit ja kuljettajat, yksityinen taho ruoat, leiripaikan omistaja antoi tilan ilmaiseksi käyttöön. Jokaiselta osallistujalta perittiin vain 50 rupiaa (vajaa euro) joka kattoi kaikki ateriat ja majoituksen. Tähänkin löytyi kyllä lahjoittajia, jos jollain ei olisi ollut varaa.

Iltapäivän luentojen aikaan suurin osa nuoremmasta kansasta simahti sinne tänne eri huoneisiin, johtuen kaiketi aikaisesta heräämisestä ja aamun potkupalloilusta. Itse koitin palloilla unen ja valveen rajamaastossa, ja osallistua luennoillekin, mutta valitettavasti ne käytiin lähinnä tamilin kielellä joten paljoa en niistä irti saanut. Paljon kuitenkin kävin keskusteluja vanhempien kanssa, ja leikitin pikkuisia vipeltäjiä. Leikitin ylivilkasta Muthua, kävelytin pientä Kumaria, jonka jalat eivät oikein jaksa kantaa vielä yksin. Tuuditin uneen vasta 7kk vanhaa down tyttö Shamitaa. Tervehdin vasta puheterapiaa kipeästi kaipaavaa Lakshmia joka isän avustuksella vastaili kysymyksiin. Moni vanhempi osasi englantia, ja oli kiinnostunut minun tekemisistäni. Ja olivat kiitollisia läsnäolostani, vaikken mitään juuri kyennytkään antamaan.

Illalla oli sitten tietenkin leirinuotion aika. Lapset ja vanhemmat kokoontuivat tulen ympärille. Leikittiin leikkiä jossa hattu kiertää musiikin soidessa päästä päähän ja kun musiikki lakkaa, on hattupään tultava keskelle rinkiä ja esitettävä jotain. Lapset esiintyivät joko avustettuina tai ihan itsekseen ja jokainen pääsi ääneen. Lopuksi Shalomin tytöt pääsivät estradille ja esittivät pitkään harjoitellut tanssinsa rätisevän kaiuttimen soittaessa tuttuja tamil-elokuva sävelmiä. Tulen loisteessa kelta-kultaiset asut säkenöivät ja yleisö aplooderasi pitkään.
Illallisen jälkeen koko köörimme kokoontui yhteen huoneeseen. Kolme sänkyä ja lattiapatjoja. Hyvin mahduimme siskon petiin, vanhempien matkalaisten viedessä sängyt kolottavien luiden johdosta. Tuntui omituiselta palella keskellä kesää, mutta niin vain viileä kivilattia hönki viimaa matonkin läpi, ja saimme kääriä parikin peittoa ympärillemme. Lopulta tasainen kuorsaus kertoi, että unen tuloa ei kauaa odottaa tarvinnut.

Aamu valkeni taas viiden aikaan kun ensimmäiset tuhisijat nostivat päänsä tyynystä. Päivä kului verkkaalleen aamupalalta luennoille ja yhteisiin pelihetkiin jolloin koko lähes sadan hegen porukka lauloi ”sä kätes ojenna ja sillä piirrä ympyrää….huugi guugi hei ja pyöri ympäri….” ja ”jos sul lysti on niin kätes yhteen lyö”. Laulut olivat niin suosittuja, että ne sai käydä monta kertaa läpi kun kaikki metrinmittaisista isovanhempiin pyörittivät lanteita huugiguugi. Lasten kanssa kävimme myös metsäretkellä ihmettelemässä kahvipensaita ja pippuriköynnöksiä jotka näyttivät siimeksessä siltä kuin olisivat villikasveja.

Jokainen tuntui nauttineet menosta, vaikkakin lapsille toivottiin enemmän ohjelmaa. Ehkä suurin anti oli kuitenkin se intensiivinen yhteisöllisyys joka kaikista henki. Ja yhteydet joita vanhemmat saivat luoda ihmisiin, jotka elävät samassa tilanteessa kuin hekin. Taisivat erityislasten sisaruksetkin nauttia tavata toisiaan ja jutella siitä, miltä tuntuu kun sisarukseen joudutaan kiinnittää huomiota niin eri lailla. Lounaan päätteeksi väsyneet mutta onnelliset etsiytyivät taas omille busseilleen ja parin tunnin matka takaisin kaupungin meteliin saattoi alkaa. Sitä ennen piti kyllä kivuta vielä kerran kattoterassille ja hengittää sisään vuori-ilmaa joka täyttikin viileydellään kaikki sopukat.

Junailua

Asemalla kay valtava kuhina, kuulutukset tiedottavat vaihtuneita laitureita ja juna-aikatauluja kolmella eri kielilla. Junia saapuu ja lahtee, ihmisia vaeltaa sisaan ja ulos. Kojuissa kiehuu tee, myydaan hedelmia ja pikkupurtavaa. Paivan lehden ja kirjan matkalukemiseksi saa toisaalta. Kylmaa vetta saa pullossa tai "puhdistettuna" hanasta. Kansa etsii oikeaa laituria, puna-asuiset kantajat kannattelevat rikkaiden matkaajien valtaisia pakaaseja paansa paalla ja sukkuloivat tungoksessa eteenpain.

Lattiat ovat tayttyneet istuskelevista joukoista matkalaukkujensa ymparoimina. On perheita, nuoria miehia, vanhempia naisia ja pariskuntia. Joku on paattanyt ottaa tirsatkin odotellessaan myohassa olevan junan lahtoa. Kaikki eivat ole edes varmoja paasevatko junaan. Lippujen jonotuslistalla lienee satojakin ihmisia ja joku onnellinen saattaa viime hetken peruutuksesta paasta viela kyytiin. Niinpa kun asemamestari saapuu pitkien paperiliuskojen kanssa tapahtuu ryhtys kun kansa pyrkii saamaan selville onko lahto jo tanaan vai vasta huomenna. Samaisesta listasta jo lipun omaavat voivat tarkistaa oman paikkansa tilan, onko se sama kuin lipussa lukee vai onko se kenties vaihdettu, syysta tai toisesta.

Juna saapuu ja alkaa uusi ryntays. Ne joilla on lippu halvimpaan luokkaan juoksevat kilvan jonoon. heilla ei ole paikkalippuja joten se joka on jonossa ensimmaisena paasee istumaan. Viimeinen paasee hattuhyllylle tahi kaytavalle. Nuo vaunut ovat taynna nuoria miehia ja satunnaisia naisia kuin sillipurkit koko 26 tunnin matkan. Rikkaimmat kansalaiset tallustavat hitaan varmasti seuraavina oleviin ilmastoituihin ikkunoilla varustettuihin vaunuihinsa. Ja (me) tavallinen kanssa etsii oikean paikan makuuvaunujen sinisilta kuluneilta nahkapenkeilta. Kasseja nostellaan ylapedeille ja tungetaan alapetien alle. Muutamia ihmettelijoita varmistelee muilta naiden paikkalippujen numeroa kunnes huomaavatkin olevansa vaunussa nelja vaikka paikka on vaunussa viisi. Miehet vaihtavat farkut verkkari housuun, soittavat puheluita kavereille. Naiset patistavat nuorempiaan hakemaan viela pari pulloa vetta ja paimentavat jalkikasvua. Ensimmaiset teen myyjat kumea aanisella chai chai huudolla alkavat kulkea pitkin kaytavia. Joku myy tuoksuvia kuumia kasvisnyyttejakin.

Juna toottaa, saattajat kiirehtivat ulos ja matka alkaa. Viima alkaa tuntua kasvoilla kun avoimen ikkunan kalterien valista tuuli paasee vihdoin kulkemaan. Maisemat vaihtuvat ja kaupungin kerrostalot vaihtuvat kaupungin laitamien slummien bambu seinaisiin, jatesakki katoilla vuorattuihin taloihin ja jossain vaiheessa maaseutuun. yhteista kaikille maisemille on se, etta radan vartta reunustavat valtaisat jatekasat kun ihanat junamatkustajat tunkevat kaiken roskan ulos ikkunoista. Sadekin alkaa vihmoa. Juna kulkee ja matka jatkuu.

Valilla kommitaan ylapetille vetamaan tirsat, valilla ostetaan ohikulkevilta myyjilta teeta ja naksuja. Ihmiset vaeltavat, juttelevat, tutkivat lehtiaan ja syovat. Valilla vauva itkee, valilla nuorten miesten keskustelu kay kiivaanakin. Joku nayttaa tayttavan sudokua ja toisilleen tuntemattomat perheen aidit jakanevat lapsenhoitovinkkeja. Juna on taynna elamaa, ja hiljenee vain pimeimpien tuntien ajaksi kun kaikki kayvat unille. Jo aamuviidelta ensimmaiset chhaiii chhhaiii huudot raikaavat ja kansa alkaa herailla hammaspesulle.

Ylivuorokauden matkaan ei mahdu suuria yllatyksia. Lopulta kello alkaa lahentya aikaa kun junan pitaisi saapua paateasemalleen. Hiuksia harjataan, sareja sidotaan tiukemmalle. Verkkarihousut katoavat takaisin matkalaukkuihin ja vaihtuvat siisteiksi kaupunkihousuiksi. Turvaketjut aukenevat ja kaikki ovat valmiina hyppaamaan ensimmaiset joukossa asemalaiturille. Perille paastiin.