Kaunis Maailma

Lentäviä päättömiä kanoja ja vesisadetta

2011-04-13T16:33:00.000+03:00

Miten se onkin niin, että kun nauttii elämisestä hetkessä, ne hetket ja päivät kuluvat niin vilkkaan. Aikani Nepalissa alkaa olla lopuillaan tältä erää. Eilen oli viimeinen oppitunti ja oli ikävä jättää hyvästejä Munalle. Vaikken vieläkään juuri uskalla suutani avata kaduilla, tiedän kyllä mitä sanoa. Lauseet alkavat muodstua jo päässä, vielä koittaa se päivä kun ujouteni unohtaen uskallan antaa mennä ja puhua.

Vietin myös viikonlopun lastenkodilla jossa ipanat jo minut tuntevat vaikken siellä pitkiä aikoja olekaan ollut. Tällä kertaa tuomisinani oli läjä paperia ja uusia värikyniä ja pitkän aikaa vietimmekin piirrellen ja väritellen. Eräs erityinen piirre täällä, ja Intiassakin kuvaamataidossa on. Nimittäin se, että mitä tarkemmin osaat kopioida valmiin kuvan, sitä suuremmat kehut saat ja sitä parempi piirtäjä olet. Niinpä moni piirtää Mikki Hiiren tai kopioi väristyskirjan kuvan. Sainkin käsiini monta kukkaa ja taloa jotka siirtyivät piirustuspaperille koulukirjan sivuilta. Tällä kertaa näin jopa, että jotkut lapset käyttivät ”kopiopaperia” (black carbon paper—hiilipaperi?) kopioidakseen kuvan mahdollisimman tarkasti – tätä näyttivät käyttäneen oppitunneillakin kun muistivihkoissa oli kuvia kukista ja apinoista aakkosten opettelun yhteydessä. Etelä Intiassa Shalomin koululla ollessani koitin aina opettaa kuinka tärkeää vapaa ja luova piirustus voisi olla, ja tuloksetkin olivat hienoja. Mutta ei sitä oikein ymmärretty. Aina jos intialaiset opettajat olivat paikalla, he joko antoivat aiheen, piirsivät mallin tai ainakin valitsivat värit joilla lasten tuli värittää ja piirtää. Täällä Nepalissa jos aihe on vapaa ainakin 9/10 lasta piirtää vuoren, talon ja pari puuta ja kukkaa. Nytkin eräs tyttö kyllä piirsi omasta päästään mutta viivoittimen avulla paperille ilmestyi perinteinen temppelirakennus.

Luovuus on kaukana täällä monessa muussakin asiassa kuin lasten taiteessa. Esimerkiksi bisnestä avatessa ei juurikaan mietitä, mitä täällä ei vielä ole tarjolla, missä olisi markkinarako jota kukaan ei ole vielä täyttänyt. Ei. Jokainen avaa pashmina tai käsityökaupan. Pokharassa on jonossa ainakin kuusi ravintolaa joiden erona on ainoastaan nimi. Ruokalistat ovat tismalleen samanlaiset, ulkomainoksetkin on tainnut tehdä sama kaveri, niin samalta ne näyttävät. Tosin melko taitavia ovat kaverit kuitenkin. Vapaalla kädellä nimittäin maalaavat siististi kirjaimia puulevyille, niin että jälki näyttää kuin koneen tekstaamalta.

Muutama päivä meni taas Kishanin kotikylällä. Tällä kertaa vuorossa oli ”aitabaari”, festivaalipäivä jolloin uhrataan kanoja ja tehdään ”puja” sille, etteivät tiikerit ja muut ikävät oliot tule viidakosta tekemään pahojaan. Lienee juhlalle jokin tarkempikin syy, mutta näin se minulle selitettiin. Aamulla perheiden naiset paistoivat keittiötulilla makeita leipäsiä (joita innokkaimmat pienet tytöt ja pojat mutustivat jo ennen uhrauksien tekoa) sitten mentiin yhdessä kylän ulkopuolella olevalle pyhälle puulle jonne jokainen toi lautasen jolla riisiä, näitä kakkusia, kananmunia punaväriä ja rahaa. Ja jokaisen kainalossa kaksi kolme kanaa.

Ja kun miehet olivat jakaneet lahjukset puunjuureen tehtyihin ”lokeroihin” alkoikin todellinen show. Kanat pääsivät nimittäin eroon päistään. Jokaisen kanan kaula katkaistiin vuoronperään ja päätön kana heitettiin yleisön joukkoon jossa riemusta kirkuvat lapset niitä kilvan metsästivät. Voi sitä showta kun alamäestä lensi kovalla vauhdilla päättömiä kanoja suihkuna. Sitten kanojen omistajat kynivät ne ja illalliseksi jokaisessa perheessä syötiin vaihtelun vuoksi kanakarria. Minulle oli onneksi matkaan tarttunut Kathmandusta maittava papusekoitus josta sain oman illalliseni. Kylällä moni perhe ei läheskään päivittäin lihaa syö, mutta juhlien kunniaksi kukin ostaa kanan jota varten saattaa joutua säästämään pitkäänkin.

Kylällä ei juuri tullut suurempia tehtyä. Kesä alkaa olla kuuma ja erityisesti tällä kylällä auriko porottaa niin, että iltapäivisin kaikki vetäytyvät varjoon päiväunille. Hieman kävelyä, lasten kanssa leikkimistä ja nepalin kielen harjoitelun ohella tuli vain rentouduttua. Ja syötyä papuja.

Nyt istun Pokharassa juomassa kallista cappucinoa kun ulkona jyllää yksi elämäni suurimmista myrskyistä. Vettä tulee niin, että tuntuu että katto tulee kohta alas ja kadut lainehtiva vaikkei sade ole jatkunut kuin vasta viisi minuuttia. Tänään on myös erityinen päivä, Huomenna Nepal nimittäin siirtyy vuoteen 2068. Hyvää uutta vuotta siis kaikille teille!!

Pyhien Juhlien Kansa.

2011-03-21T14:41:00.003+02:00

Nepal on, hindumaana, tuhansien juhlien maa. Hinduilla kun on omat menonsa kullekin jumalalle, ja perinteitä riittää. Viimeisimpänä vietimme värien juhlaa, Holia. Pari vuotta sitten kirjoitin pidemmän tarinan Holista. Se löytynee täältä.

Juhlien aikaan täällä ollaan yhtä kansaa. Etenkin holin kaltaisia juhlia taitavat viettää muutkin kuin hindut. Jokaisen talon katolla nimittäin seisoi armeija vauvast vaariin vesi-ilmapallo pommeineen ja värijauheineen toivottamassa Hyvää Holia viattomien ohikulkijoiden niskaan. Oma päiväni oli huomattavasti parin vuoden takaista holia hiljaisempi, sillä aamulla uni maistui. Kävelimme kuitenkin Kishanin kanssa pitkin lähiöitä ja saimme osamme vedestä ja väreistä. Hopean-punakeltaviolettikirjavainen naamani oli kovin kaunis. Iltapäivää vietimme kaverimme Shivan kotitalon katolla vesipommeja heitellen ja Shivan vaimon maittavaa lounasta nauttien. Aurinko lämmitti, eikä jatkuva kastuminen juuri haitannut kun viidessä minuutissa olimme taasen kuivia. Koko kansa on mukana tässä juhlassa. Suurin osa viettää sitä kotona läheisten kanssa ja välillä kadut täyttyvät joukoista vesisotivia ryhmiä.

Muutamaa viikkoa ennen maassa juhlittiin Shivaratri-iltaa. Tuolloinkin kikilla on samat perinteet. Kathmandussa se tarkoittaa sitä, että kokoonnutaan Shivatemppelille, Pasupathinathille hakemaan siunauksia ja rukoilemaan. Samaiselle temppelille vaeltaa suuri joukko pyhiä miehiä ympräri Nepalin ja Intiastakin saakka. Shivaratrin erikoisuus on, että marihuanan polttaminen on sallittua, sillä uskotaan Shivan aikanaan nauttineen tästä luonnontuotteesta enemmänkin. Temppelillä jono kiemurteli taas pitkänä ja hitaana mutta onneksi mukanamme ollut Kishan osaa matkaoppaan tavoin johdatella valkonaamat (minä, Chris sekä romanialainen Alex sekä Intialainen Kris) jonojen ohi totemalla kaikille vartijoille ja poliiseille "Turist mancheharu aunchhan....turisteja tulossa". Turistit pääsivät kuin pääsivätkin sujuvasti sisälle temppelin alueelle. Vaikkakaan itse temppelin pyhintä ei ei-hinduna pääse näkemään. Babojen kanssa istuskelu kuitenkin vei aikamme, samoin kuin kynttilöiden ja tanssiesitysten tutkiskelu. eräs pyhistä miehistä kai tahtoi minusta vaimon itselleen, sillä tuo rastapää istui vieressäni ja tuijotti ja hymyili ainakin 45 minuuttia koittaen kovasti saada minua mukaansa ilman ystäviäni ja taisi häntä harmittaa kun en mukaansa lähtenyt. Kulkiessamme hän vähän väliä tuli nykimään hihasta että tules tänne tules tänne. En nyt kuitenkaan pyhän miehen morsiammeksi ryhtynyt. Vaikkakin kaksi vuotta sitten samaisella paikalla Shivalta toisen pyhän miehen käskystä hyvää aviomiestä rukoilin, en usko että tämä herra Shivan lähettiläs kuitenkaan oli...

Monen juhlan aikaan lähdetään kotiin kyliin. On todella tärkeää että esimerkiksi viime vuoden lopulla juhlittujen Dashainin ja Tiharin aikaan ollaan yhdessä. Perinteiden kunnioittaminen on tärkeää. Juhlivatpa monet intialaiset ja nepalilaiset maailmalla missä tahansa ollessaan näitä juhlia. Suomessakin kuulin holijuhlan järjestettäneen.

Suomessa ainakin on monilta jo perinteet jääneet, eikä juhlat yhdistä kansaa juuri muuten kuin että vapaa päivät on kaikilla samat. Ehkä vappu on sellainen kun monet kokoontuvat kaduille ja puistoihin, mutta tuntuu, että suomessa jokaiseen juhlaan vain nykyisin kuuluu se alkoholi ja silloin hauskanpito on kuitenkin kovin erilaista. Täällä kun karnevaalitunnelmaan päästiin kaikkien mukana ollessa ihan vain puhtaasta ilosta johtuen. Perheen kanssa yhdessä oleminen ei tunnu olevan kenelekkään taakka, vaan lähinnä ollaan surullisia jos ei ole varaa ottaa osaa juhlaan. Eräs ystäväni Jeevan tekee tätä nykyä töitä Dubaissa ja eilen chatissa jutellessamme oli kovin murheissaan kun ei voinut olla mukana Holijuhlassa täällä meidän kanssamme.

Tälläiset puhtaan ilon, kansan yhdistävät, juhlat haluaisin kyllä tuoda Suomeenkin. Ehkä tuo vedenheittely maaliskuussa ei oikein onnistu mutta josko tuota voisi pari kuukautta siirtää sääolosuhteisiin vedoten. Varokaahan vaan kun tulen :)

Pimeässä

2011-02-25T17:36:00.003+02:00

Täällä sitä istutaan, pimeässä, tosin kynttilän valaisemassa huoneessa, Nepalissa. Sähköt ovat taas vaihteeksi poikki. Nykyisillään tätä iloa riittää n. 14 tuntia päivässä. Onneksi joskus yöllä tai päiväsaikaan kun auringonvalo riittää, mutta toisinaan juuri parhaaseen ilta-aikaan. Muutamia vuosia sitten, ei olisi tuntunut missään. Matkustin ilman puhelinta ja tietokonetta ja filmikameralla sai ihan yhtä hyviä kuvia kuin nykyisellä digijärkkärillä. Sittemmin on sähkön arvon tajunnut, kun pitää ladata vempeleitä.

Onneksi kämppikset hankkivat langattoman liittymän niin joistain modernin maailman iloista pääsee nauttimaan valottomuudesta huolimatta.

Minun piti muistaakseni kirjoittaa niistä parista itsenäisemmästä naisesta joita olen tavannut. Toinen on nuori nainen nimeltään Binu. Binu on yksi harvoista virallisista Naispuolisista vaellusoppaista. Binu on myös äärimmäisen kiinnostunut länsimaisesta kulttuurista. Hän haluaa pyöriä meidän valkoisten apinoiden kanssa kaupungilla, käydä iltaisin diskoissa tanssimassa ja tykkää syödä hampurilaisia. Hän myös avoimesti kokeilee muita länsimaisia vapauksia - etenkin parisuhteita. Ja koska täällä turistialueilla ei mikään pysy salaisuutena, katsotaan Binua hieman vieroksuen, jopa halveksien. Täällä nainen ei voi viettää vapaata elämää seurustellen useidein valkoisten miesten kanssa, nainen ei voi riekkua yökerhoissa tahi vietää kaikkea aikaansa muutenkaan valkoisten kanssa. Se ei vain yksinkertaisesti sovi kaavaan. Ja jos ei sovi kaavaan, saa kaikkien halveksunnan. Selän takana puhutaan pahaa ja tietenkin tarinat paisuvat melkoisiin mittoihin. OIkeastaan Binu on ihan tavallinen 23-vuotias nuori nainen joka kokeilee. Nepalissa sellaista vaan ei olla totuttu näkemään. Toki pikkuhiljaa nuore alkava länsimaistua enemmän ja enemmän ja piukkoja t-paitoja ja farkkuja näkyy useasti tyttöjenkin päällä. Jopa seurustelua esiintyy (vaikkakin yhä usea päätyy järjestettyyn avioliittoon. Juurikin kuulin erään 36 vuotiaan liikemiehen juuri päätyneen naimisiin 18-vuotiaan tytön kanssa...). Pikkuhiljaa Nepalin nuoret kuitenkin siis kääntävät nenänsä kohti länttä. Muutama viikko sitten täällä koettiin ensimmäistä kertaa suuri rokkikonserttikin kun Bryan Adams tuli laulamaan kesästä 69 täydelle stadionille. Pistipä herra Adamskin merkille Intian ja Nepalin erot kun Intiassa juuri kukaan ei häntä tuntenut mutta täällä kansa osasi ainakin puolet kappaleista ulkoa.

Muutamia muita itsenäisiä naisia ovat nepalin opettajani Muna sekä bisnesnainen Sabu. Muna on vielä 36-vuotiaana naimaton, vaikkakin oli vuosi sitten vielä aikeissa mennä naimisiin ihan rakkaudesta. Astrologit olivat kuitenkin toista mieltä ja kun kolme heistä oli maininnut miehen kuolevan jos he menevät naimisiin, ei liitto onnistunut. Rakkautakin vahvemmin siis uskotaan tähtiin. Muna kuitenkin on siis ollut itsenäinen bisnesnainen jo vuosia ja elättää itse itsensä eikä ole näin ollen riippuvainen vanhemmistaan tai sisaruksistaan.

Sabu taasen on kyllä naimisissa mutta perheen bisnes, sekatavarakauppa, on hänen nimisssään. Sabu aina muistaa sanoa, että kuinka hienoa on että en ole vielä mennyt naimisiin tai hankkinut lapsia koska lasten kanssa bisneksen pyörittäminen on kuulema hankalaa ja rankkaa. Siitäkin huolimatta Sabu on bisneksen ohella perustanut järjestön joka auttaa naisia joiden aviomiehet ovat väkivaltaisia tai jotka muuten ovat jääneet yhteiskunnan tuen ulkopuolelle.

Päivät eivät ole hidastaneet menoaan lainkaan ja vain ilman lämpeneminen kertoo kuinka aika kuluu. Ollaan jo kiitettävästi maaliskuun puolella. Aikani kuluu rehellisesti kieliopintojen parissa. Munan kaksituntiset oppihetket venyvät neljään tuntiin kun teen kotona ennen ja jälkeen kotitehtäviä jotka toisinaan aiheuttavat suoranaista päänsärkyä. Vauhti on kurssilla nopea, mutta onneksi olen sentään privaattiopetuksessa niin voi ihan rauhassa olla tyhmä tunnilla ja olla tajuamatta mitään. Uusia asioita tulee sitä vauhtia, että vanhat unohtuvat herkästi. Muistivihkoja on täynnä jo ainakin kuusi. Mutta täytyy sanoa, että kyllä sitä jo enemmän tulee ymmärrettyä. Kuten aina ennenkin kielten kanssa, kielen käyttäminen on paljon vaikeampaa käytännössä kuin luokkahuoneen suojassa.

Viikonloppuisin olin aluksi kovinkin ahkera mutta nyt on halu tehdä jotain muidenkin hyväksi taas saanut otetta. ”The greatest gift is to give protion of thyself” sanoi Ralph Waldo Emmerson aikanaan. Ja nyt on taas annettu vähän. Pari viikkoa sitten vierailin suomalaisen Samulin ylläpitämällä lastenkodilla noin tunnin bussimatkan päässä keskustasta. 12 nauravaa naamaa ja ystävällinen didi pitivät minusta hyvää huolta. Naapurin 11-vuotias puhelias tyttö Sadhana myös johdatteli minua tutkimaan kylää eikä hänen puheestaan ollut tulla loppua. Lastenkodin 4 tyttöä, Sadhana ja siskonsa ja pari muuta kylän tyttöä halusivat mennä kanssani ”vain tyttöjen” retkelle viereisen kukkulan huipulla olevalle Shiva temppelille ja sinnehän menimme. Paluumatkalla kiersimme pitkän lenkin lähistön kujilla ja pääsin nauttimaan kerrankin hiljaisesta ja vehreästä ympäristöstä, mitä nyt tyttöjen kikatus sen välillä keskeytti. Iltaa istuin Sadhanan äidin seurassa teetä juoden ja valokuvia tutkien ja myöhemmin lastenkodin ipanoiden kanssa dahl bhatia nauttien. Lauantai on se päivä kun kodilla kokataan lihaa ja Sadhanan perheen kanafarmit kotkottajat pääsivätkin pataan. Illallinen tosin venähti myöhäiseksi kun pojat aloittivat kanan teurastuksen vasta puoli kahdeksan aikaan illalla. Alusta asti täällä mennään. Jokainen pääsi tyytyväisenä nukkumaan maha täynnä.

Lastenkodilla on ollut viimeaikoina hiukan tiukkaa, sillä aiemmin luottohenkilökuntaan kuulunut kaveri ei ollutkaan niin luotettava. Juuri nyt Samuli itsenäisesti rahoittaa lastenkodin menot, muutamien muiden yksityishenkilöiden auttaessa. Kyselin hieman, millaista apua kodilla kaivattaisiin ja pääsimme lopputulokseen jossa yhdessä kodin parin miestyöntekijän kanssa lähdimme shoppailemaan tarvikkeita keittiön korjausta varten. Saimme ison pöytätason kaappeineen, veitsiä, leikkuulautoja, kuppeja, kulhoja ja ison pannun plus hedelmiä, mausteita ja vihanneksia n. 55 eurolla. Ja kodin didi olikin kovin onnellinen ettei hän enää joudu istumaan lattialla kokatessaan ja vihanneksitkin pääsevät lattialta hyllyille. Hedelmät maistuivat ja illalla sähköä riitti joten leffan katselu onnistui kerrankin. Sähköt muuten olivat päällä 24h koska eräs Nepalin entisistä pääministereistä kuoli edellisenä iltana. Syy sekin.

Illalla kävin vielä kävelyllä tähtitaivaan alla viereisen lastenkodin vetäjän Pasangin ja tämän lastenkodin poikien kanssa. Kaunista ja hiljista, yhden yhtä autoa ei näkynyt ja hiljaisuuden rikkoi vain sirkkojen siritys. Totaalinen puhdistautuminen kathmandun kaaoksesta!

Päivät kuluvat

2011-02-17T07:36:00.003+02:00

Päivät Nepalissa juoksevat kuin parhain ravuri Vermon kentällä. En tosin ole kkoskaan siellä ole ollut, mutta arvelen vauhdin olevan yhtä kova. Tuntuu että juuri oli maanantai kun onkin jo viikonloppu ja sitten maanantai. Siitä asti kun Intiasta kotiin Nepaliin saavuin, on vaan menty ja viiletetty.

Ystäväni Heidi ja nepalilainen miehensä (myöskin kaverini) Manoj saapuivat kuukauden talvilomalle. Heidän kanssaan aika kului siivillä. Juoruja Suomesta ja Nepalista vaihdettiin, ja tuli istuttua tuntikausia Gaia kahvilassa, josta on muodostunut yksi kantapaikoista, ehkäpä juuri siksi että sieltä saa kahvia joka ei ole pikaversiota eikä Nestleä.

Suunnitelmani vapaaehtoistöistä saivat taas siirtyä kun lomailimme viitisen päivää Pokharassa. Tosin matkalla sinne ja takaisin teimme vähän hyvääkin. Kishan oli Intiassa oloni aikana tavannut Sveitsiläisen naisen, jolle oli kertonut tarinoita elämästään ja kotikylästään. Niinpä tuo nainen, ihan vain puheiden perusteella oli luottanut niin paljon kishaniin että lahjoitti rahaa jolla auttaa Gandharboja niin kuin Kishan itse parhaaksi näkee. Kylällä nämä rahat laitettiin tuulemaan. Erään perheen kotitalo, joka on rakennettu vain bambusta, korjattiin. Aamuvarhaisella marssimme ”viidakkoon” ja kotikylän miehen kaatoivat bambua sellaista tahtia että meinasivat pari kertaa jäädä itsekin alle. PUU KAATUU ei kuulunut sanavarastoon vaan jämerän bambun rungon jo tullessa alas kiljahdettiin kaiketi että hui se tuleekin päälle. Ja sitten rungot kannettiin itse rakennuspaikalle. Tähän saimme sentään mekin heiveröiset valkeat naiset osallistua. Ja painavia muuten olivat. Sai sitä vähän hengähtää niiden parin rungon välillä jotka me ehdimme kuljettaa. Sitten pojat enemmän ja vähemmän ammattitaitoisesti hakkasivat ja sovittelivat rungon paloja seiniin ja lopulta komeuden päälle roiskittiin mutaa, jota valmistamaan palkattiin pari nuorempaa poikaa (kaiva kuoppa, hae vettä, heitä hiekka sinne ja jaloilla kuopassa polkien tulee mutaa).

Talon lisäksi olimme ostaneet muutaman talvitakin niiden perheiden lapsille joilla ei niihin ole ollut varaa. Talvi voi olla etenkin iltaisin hyvinkin kylmä näillä leveysasteilla vaikka miinuksille ei päästäisikään eikä lunta näy kun Himalajan huipuilla kaukaisuudessa. 60 kiloa riisiä jaettiin perheisiin joissa eniten ruoan puutetta on. Aamulla vielä jokainen koululainen ja muutama koululaisen pikkusisko ja –veli sai vielä uusia muistikirjoja ja kyniä jotta tulevaisuudessa saamme todella fiksuja ja kouluttautuneita Gandharboja.

Pokharassa sen sijaan otettiin rennosti. Jos nyt ei lasketa mukaan sitä, että taksimatkasimme korkealle Sarangotiin, josta näkee kirkkaana päivänä pitkän rivin Himalajaa. Menomatka ei juuri rasittanut mutta takaisin päätiime kulkea jalan. Yhtä alamäkeä, melko jyrkkääkin välillä. saimme kiemurella yli kaksi tuntia. Kyllä tuntui pohkeissa seuraavana päivänä. Ei olisi kyllä ylöskipuaminen varmaan onnistunut. Muuten Pokhara tarjosi loistavaa ruokaa (kuten Paistettua kalaa, Kasvispitsaa ja suklaakakkua), kuppi tolkulla herkullista cappucinoa, polkuveneilyä Pokharan järvellä ja ostoshetkiä Heidin kanssa. Ei varmaan enempää voi ihminen rentoutua. Sääkin oli mitä mahtavin, kevät auringon paistaessa.

Mutta jopas sitten palattua tulikin aktiivinen vaihde päälle. Palkkasin nimittäin itselleni Heidin suosituksesta Nepalin kielen opettajan. Opettajan nimi ei meille Suomalaisille ole kaikkein imartelevin. Muna. Muna on kuitenkin mitä herttaisin nepalilainen nainen, joka 36 ikävuoteensa mennessä ei ole vielä mennyt naimisiin mutta kielikoulu on hänen oma bisneksensä. Rohkea ja erilainen nainen. Harva tuon ikäinen on voinut mitenkään välttyä avioliitolta ja lapsilta. Bisneksessäkään harvoin naisia kohtaa. Vakipaikkamme Namobuddhan täyttää iltaisin joukko paikallisia bisnesMIEHIÄ. Olemme monta kertaa yrittäneet sanoa, että olisi mukava tavata heidän vaimojaan tai tavata bisnesnaisia, mutta se tuntuu olevan vieras konsepti. Naiset ovat kotona ja kokkaavat lapset helmoissaan ja miehet juovat viskiä ja syövät momoja ja keskustelevat bisneksestä (tai vieraista naisista?) kaupungissa kunnes palaavat kotiin vaimon dahl bhatin pariin. Muutamia itsenäisempiä naisia olen tavannut. Heistä vaikka seuraavassa tekstissä.

Ja matka jatkuu taas...

2011-02-04T08:51:00.000+02:00

Tilapäivitykseni on taas saanut odottaa. Jotenkin sita vaan kuukausi vilahti kuin viuh ohi ja on jo helmikuu. Piti kirjoittaa monenmoista tekstia tanne mutta niin ne sitten vaan unohtuivat. Viimeksi jaimme siihen etta vuosi vaihtui vatsataudissa Kolkatan auringon alla.

Päivät Kolkatassa kuluivat sujuvasti. Aamulla aina ensin teetä pienessa katukeittiössä jossa yksikatinen Mr. Ali kokkasi maukkainta katuteeta ja nuudeleita ja kertoi olevansa 24 hour Full Power. Siita siirtymä kavereidemme Akashin ja Sanjayn vaatekaupalle vaihtamaan kuulumisia ja juomaan vähän lisää teetä. Ja mahdollisesti Rajin espanjalaiseen kahvilaan juomaan (kallista) cappucinoa ja kasvisleipää ennenkuin riksamatka Slummiin saattoi alkaa. Slummissa pelattiin joululahjaksi antamillamme Uno korteilla, korjattiin taloja, jaettiin maitoa ja hammastahnaa, suunniteltiin koulun perustamista ja kehoitettiin naisia miettimaan, millä keinoin voisivat itse tienata lisää tuloja perheelle.

Illat kuluivat taas kerran Akashin ja Sanjayn kanssa, myös tuolla Uno korttien huumassa. Turistikadun lapset ihastuivat peliin ikihyväksi ja useampi pakka kortteja, sekä domino pelejä lähti tilaukseen paikallisen lelukaupan kautta.

Myöhäis iltoina istuin usein iltaa hostellillani jonka nimi Modern Lodge on ehkä harhaan johtava sillä moderneista tiloista ei voi todellakaan puhua samassa lauseessa tämän asumuksen kanssa, mutta sitäkin enemmän luonnetta siinä on. Paikka on halvin mahdollisnen, mutta halvan mukana ei saa kuumaa vettä eikä pistokeitta huoneisiin. Paikan työntekijät ovat aivan omaa luokkaansa, Sisi, vanha kiukkuinen herra jonka tehtävänä on ottaa vastaan päivittäin vuokrat ojentaa kätensä kun ensimmäisen kerran ulos uskaltautuu ja sanoo "pay money". Rajut junior ja senior (joista Raju junior on itseasiassa vanhempi, mutta koska on uudempi työntekijä haluu itseään kutsuttavan junioriksi.) ovat molemmat todellisia symppiksiå. Raju Senior on ollut töissä paikassa, ja monessa naapurihostellissa jo parikymmentä vuotta ja auttaa aina kun pulmia loytyy, oli pulma vessan vetamattomyydessa tahi lampun loppuun palamisessa. Raju junior sen sijaan vastaa oiseen aikaan ulkoportin avaamisesta ja kun radiosta tulee hyva kappale Raju junior hetkuttaa lanteitaan kuin Shakira vaikka ikaa loytynee paalle 50.

Modern Lodge keraa sisuksiinsa myos jos jonkinlaista matkailijaa. On 18-vuotias saksalaistyttö joka laulaa kuin enkeli mutta on muuten vähän eksysissä, on Israelilainen lähes kolmekymppinen joka aikanaan rakastui Nepaliin niin paljon että on kirjoittanut kirjan nepalilaisesta kyläelämästä ja on nyt matkalla takaisin, on Italilainen viisikymppinen Hare Krishnalainen joka parikymmenta vuotta sitten meni naimisiin intialaisen brhamiiini perheen tyttären kanssa ja osti Kolkatasta mukaansa dalmatialaisen pennun lahjaksi tyttärelleen. On kroatialaisia matkaoppaita, on ranskalainen munkki joka tekee töitä äiti Teresalla, on intiasta adoptoituja tyttöjä etsimässä lapsuuttaan ja irlantilaisia nelikymppisiä etsimässä uutta elämää. Monet kokoontuvat juttelemaan, soittelemaan kitaraa ja pelaamaan korttia toisinaan aamuun saakka. Mukana joukossa myös pari kissaa ja kiukkuiset vapaaehtoiset joiden aamuheräämisiä ei varmastikaan helpota kun italia, saksa, suomi, ruotsi ja israel yhdistävät musiikilliset voimansa huuliharpun, kitaran, didgeridoon ja helistimien avulla ja laulavat ilmoille sydämensä kyllyydestä vielä puolen yön jälkeen.

Mutta niin. Matkan oli kuitenkin tarkoitus jatkua. oli ikävä jättää slummi ja sen asukit. Semminkin kun asiat vihdoin alkoivat luistaa ja monta ihanaa asiaa odotteli tulevina päivinä. Viimeinen päiväni Kolkatassa sattui olemaan synttäripäivä, joten slummiinkin piti herkkuja kantaa. Paikalliset makeiset maistuivat kyllä kaikille. Pari lahjaakin sain vaikken kovaan ääneen juhlapäivästä tiedottanut. Muoviset korvakorut ja sormukset lämmittivät kyllä sydäntä. Onnekseni kukaan ei tuonut muovisia laatikon mallisia koriste-esineitä, joita edelliselle lähteneelle vapaaehtoiselle kassikaupalla kannettiin. Jostain syystä paikalliset rakastavat näitä (mauttomia?) tuotoksia joissa muovilaatikon sisällä on yleensä valkoihoinen pariskunta hienoissa tamineissa ja ”best wishes” ja ” i love you” toivotukset yhdistyvät kyyhkyspariskuntien kanssa.

Illaksi kaverini Chandra oli varannut meille minun yllätyksekseni pöydän eräästä kattoterassiravintolasta josta näkee kaupungin kattojen ylle, ja josta saa ihanaa hunaja-sinappi-sitruunakalaa. Halleluja lääkitys kun jo saattoi syödä tavallista ruokaa ja juoda jopa lasillisen olutta. Seitsemän hengen porukka oli varautunut vielä toisellä yllärillä, nimittäin ravintolan jääkaapista löytyi ANNI32 kuorrutuksella varustettu suklaakakku. Lahjojakin tuli, jokaisesta vakipaikastani ja ystäviltä. Sainpa jopa lähes puolitutulta kaverin kaverilta Nepalin kielen oppikirjan!

Olihan sitä haikea seuraavana päivänä pakata viimeiset romut joita oli kertynyt vähän likaa kassiin ja hypätä taksin kyydissä junaan joka veisi rajalle. Tällä kertaa juna tuli ihan ajoissa raiteelleen, ja lähtikin vain 15 minuuttia myöhässä. Uni maittoi junamatkan ajan ja rajalla olimme VAIN 4 tuntia myöhässä. Nopeasti junasta ulos ja riksan kyydissä Intian puolen viranomaisten pakeille leimauttamaan passiin etta olen maasta poistunut. Tämä sujui lähes ongelmitta, mitä nyt jouduin hetken etsimään kyseisiä herroja koska olivat unohtuneet korttipelin kiehtovaan maailmaan alakertaan. Nepalin viranomaisten kanssa pitikin jo sitten vuodattaa vähän kyyneliä taas. Jostain syystä maarajoilla ei yhäkään voi maksaa viisumia kuin Ameriikan Dollareilla. Miksi ei muilla, siihen ei kenelläkään ole selitystä. Ei auta itkeä että euro on parempi valuutta tai että minulla on kyllä rupioita tarpeeksi maksaa. Dollareita olla pitää. No siitä sitten pohdittiin, että kun ei dollareita ole notta miten tässä nyt sitten maahan pääsisi. Rupioilla olisi pitänyt maksaa n. 25 dollaria ylimääräistä (sitä mihin nämä ylimääräiset menisivät ei kukaan osannut kertoa), olisi voinut jotenkin mennä myös Katmanduun virastoon ja maksaa siellä, mutta tuon viraston maksut ovat niin ikään kalliimpia. Lopulta sedistä mukavin sanoi että tules mun kanssa takaisin Intian puolelle, hänellä on tuttu jolla varmaan on dollareita. Ja niin ruuhkassa kellon jo tikittäessä lähes puoli kahta iltapäivällä (ja edessä matka n. 7 tuntia kathmanduun) lähdimme rajan toiselle puolelle jossa menetin vain noin kolme euroa vaihtaessani rahaa vaihtajan itse ollessa taysin tietämätön kurssista. Ja niin kaksi kaunista 50 dollarin seteliä kädessäni marssiin takaisin Nepaliin ja sain nopeasti tarran passiini joka kertoo että minulla on taas lupa olla täällä 3 kuukautta. Rajaviranomaiset tulivat vielä kertomaan riksakuskilleni että kiire on, tämä tyttö pitää saada nyt äkkiä jeeppiin joka lähtee kahden aikaan ja on viimeinen laatuaan. Sen jälkeen kulkevat vain yöbussit joiden matka aika on vähintään 12 tuntia. Ja jeepille päästiin ja matkaankin kunhan oli ensin pysähdytty kuskin omilla asioilla tunnin verran. Matka kulki tietä pitkin jota bussit ja rekat eivät pääse. Tie kiemurteli minkä ehti eikä ensimmäisten kilometrien jälkeen ollut tietoakaan asfalttipäällysteistä. Ensimmäistä kertaa aloin voida pahoin ja jouduin kymmenien mutkien jälkeen pyytää kyytiä pysähtymään sillä oksennus tuli. Vatsatauti ilmoitteli taas itsestään. Mutta oi ja voi, 5,5 tunnin päästä olin Katmandussa! Sen verran nopeaan tuo tie nimittäin oikaisee. Sitten piti vielä neuvotella tovi taksikuskien kanssa jotka kokivat elämänsä yllätyksen kun osasinkin Nepaliksi kertoa heidän hintojensa olevan aivan liian korkeat. Siitä innostuneena yksi kuski lopulta suostui kyytimään minut ja kolme korealaista turistia minun hintaani turistialueelle. Ja voi kuinka kotoiselta kaikki tuntuikaan. Oli hyvä palata kun oma koti odotti, ja ystävät siellä valmiina kokkaamaan minulle illallista.

Ja täällä on oleskeltu rauhassa. Kylillä on ehditty käydä, sekä Pokharan järven rannalla lekottelemassa. Niistä pian. Anteeksi vielä tämä saamattomuus kirjoituksissa.

Vuoteen 2011

2011-01-02T07:24:00.002+02:00

JA niin sita on taas siirrytty uuteen vuoteen. Olkoon se kaikille Teille taynna iloa ja valoa, onnistumista siina, mita ikina teettekin.

Taalla uusi vuosi vaihtui meidan porukassa melkoisen hiljaisesti. Nimittain taalla turistien keskuudessa jyllaa mahapopo. Joka toinen on ripulissa. Kukaan ei oikein tieda mista se lahti liikkeelle mutta joka paiva uusi henkilo ilmoitauttuu sairaiden listalle. Ranskalainen Celine, joka on lahes valmis laakari, ja pyorittaa omaa jarjestoaan taalla, on lahettanyt kaikki vuorollaan antamaan naytteen laheiselle klinikalle ja loydoksen vaihtelevat parasiiteista matoihin ja tavalliseen turistiripuliin. Jokainen on nyt siis laakekuurilla, mina mukaan lukien. Olo vaihtelee laidasta laitaan, valilla energiaa on enemman valilla vahemman. Toita on tehty joka toisena paivana ja silloinkin vaan parin tunnin ajan.

Uuden vuoden aattona menimme aamulla slummiin toimittamaan laakkeita ja hoitamaan muutaman muun pikaisen asian ja sitten olikin aika palata lepuuttamaan. Aiemmin suunnitelmat olivat menna hienolle illalliselle ja sitten ehka yokerhoon mutta..no....vatsatautisena ei juuri voi syoda (ei oljyista, ei tulista, ei tomaattia, ei sita ei tata)...ja etenkaan EI ALKOHOLIA laakarin maarayksella. Kayttamamme laake nimittain kuulema viisinkertaistaa alkoholin vaikutuksen ja sita on tiettavasti kaytetty tainnuttamaan asiakkaita prostituoitujen piirissa, onpa joku mennyt koomaankin yhdisteltyaan laaketta ja alkoholia. Niinpa oma illalliseni koostui paaahtoleivasta ja lassista (joguttijuoma). Kaverini Hemley ja Chandra soivat kasviskeittoa. Iltaa istuimme kaverimme Akashin kaupan edustalla jonne katukeittiomme omistaja Raja oli tuonut dj valineet kajareineen ja diskovaloineen ja paikalliset nuoret miehet (aluksi pienessa, myohemmin suuressa) humalassa jamittivat hindipop hittien pauhatessa. Kansa alkoi jo ennen ythatoista olla aika kanttuvei. Muutama turistikin liittyi tosin humppahetkeen.

Valilla oli pakko menna hiljentymaan oman hostellin suojaan, jossa juhlat olivat melkoisen hiljaisella volyymilla, vain mp3 soittimen soittaessa Bob MArleyta ja ihmisten hiljaa jutellessa. LAhtolaskentaan palasimme tanssijuhliin, joskaan kukaan paikallisista ei humalatilastaan ja tanssinhuumaltaan huomannut lainkaan etta vuosi 2011 oli saapunut. Nurkan takana joukko espanjalaisia tosin onneksi sita kovaan aaneen laski, joten ehdimme osallistua heidan mukanaan.

Uuden vuoden ensimmaisina tunteina teimme viela oisen kavelyretken laheiselle paakadulle vain nahdaksemme millaista paikallisten juhlinta lienee. Kovin humalaista tuntui olevan, ja tietenkin lahinna nuoria miehia joka nurkassa. Paikalliset eivat kay valttamatta juhlimassa joka viikonloppu, joten suurista juhlista otetaan kaikki irti. Rikkaammat vietavat sen loistohotellien yokerhoissa omassa suojassaan, mutta tavallinen kansa on kokoontunut kaduille. Poliisi oli kaikkialla vahtimassa ja valmiina iskemaan kepeillaan jos joku ei heti totellut. Katuja oli suljettu ja kansa kiersi sivukatuja pitkin.

Joten melkoisen vaisu vaihde talla kertaa, mutta onneksi astro.fi lupaa parempaa vuotta kauriin aurinko merkille, silla: "Viimeistään kesäkuussa 2011 sinun on oltava valmis suuriin siirtoihin ja selkeisiin valintoihin, sillä Jupiterin kolmio lupaa varmaa menestystä kaikissa sinua aidosti kiinnostavissa uusissa hankkeissa. Säilyttämällä mielekkyyden päivittäisessä tekemisessäsi, tulet kipuamaan nopeasti menestyksen aallonharjalle ja myös pysymään siellä kohonneen itsevarmuutesi ansiosta."

Toisenlainen Joulu

2010-12-26T06:56:00.007+02:00

Tavaksi on tullut, etta vietan joka toisen joulun kaukomailla. Tana vuonna oli jo toistamiseen vuorossa Kolkata, Intia. Kaksi vuotta sitten vapaaehtoilin Aiti Teresalla ja tana vuonna "omassa projektissa" Responsible Charitylla. Jopa jouluseurani on sama kuin kaksi vuotta sitten Kuubalainen Ameriikan mantereella asustava Hemley.

Jouluhan ei ole mikaan perinteinen juhla taalla hindu ja muslimi enemmistoisessa Intiassa. Mutta suurkaupungeissa jouluntuloa ei voi olla huomaamatta. VArikkaat valot ja kimallenauhat kun killuvat joka toisen kaupan seinilla ja katoissa ja ihmisen kokoisia joulupukki nukkeja on jonoissa kaduilla myytavana. Nain yhden riksan kyydissakin joten kauppa kay. Marketeilla riittaa melsketta kun lahja ja ruokavuoria ostetaan. Mutta taitavat olla vain rikkaat paikalliset jotka syovat luumukakkua ja kalkkunaa (kylla...lauma elavia kalkkunoita tepastelli marketin kyljessa odottaen syojaansa...). Ja ostavat muovikraasaa lannen tapaan.

Tana vuonna vilinaa ja vilsketta sitten riittikin. Olimme jo aiemmin pohtineet etta jouluna voisi keksia jotain erikoista ja erikoinen muodostui joulujuhlaksi slummissa. Yksi paiva meni suunnittelussa niin meidan kesken ja myohemmin pohtimalla yhdessa perheen paiden (tassa tapauksessa aitien) kanssa miten monta kiloa perunaa, riisia ja kanaa tarvitaan ja montako pulloa ruusuvetta, montako grammaa masalaa ja montako kappaletta kananmunaa tarvitaan kun ruokitaan noin 100 slumminasukasta ja muutama valkoinen naama siihen paalle. Tuloksena oli 25 kiloa kanaa, 20 kiloa perunaa, 20 kiloa riisia, muutama sata grammaa mausteita, pari litraa ruusuvetta ja maitoa, kilokaupalla tomaattia ja kurkkua ja limea, sipulia (jonka kilohinta muuten juuri viimeviikon lehtitietojen mukaan kolminkertaistui huonon sadon takia), valkosipulia, inkivaaria....lista oli pitka kuin mika. Hinta tarkitus omilla nurkillamme kertoi etta koko aterian yhteishinnaksi tulisi noin 100 euroa. Euro per naama kanabiryania. Illalla lahdimme viela hullunmyllylta tuntuvalle marketille hankkimaan leluja lahjaksi lapsosille.

Ilta olikin sitten pyhitetty ihan vain ihanille itsellemme. Suuntana oli jo parin vuoden takainen jouluillallispaikka Oh Calcutta! Bengalilaista herkkuruokaa kaupungin yhdessa kalleimmista ruokaloista. Matkassa Hemley (joka oli mukana myos toissavuonna) seka ruotsalainen Chandra ja tulkkimme 14-vuotias Roshni. Roshnille kerta lieni ensimmainen tallaisessa hienostopaikassa silla tuntui valilla etta han oli kuin Julia Roberts Pretty Womanissa kun Richard Gere vie hanet ensikertaa illalliselle. Alkudrinkiksi caipiroska. Alkupaloiksi perunaa sinappikastikkeessa seka naan leipaa, minttukastiketta ja ananasjogurttikastiktta (ja kanansyojille tandoorikanaa), sitten kalaa kypsytettyna bambulehden sisalla seka toista kalaa tomaattikastikkeessa, jalkiruoaksi viela paikallista tuorejuustoherkkua ja jaateloa. Tietenkin ruoan kanssa piti maistella argentiinalaista punaviinia ja ravintola tarjosi meille viela pullon kuohuviinia! Hinnaksi tuli n. 30 euroa per naama. Hintavaa, kun yleensa tulee maksettua nuudelikasvislautasesta n. 30 eurosenttia.

Seuraavana aamuna pieni vasymys toki painoi mutta silti rohkea joukkomme (mukana: Suomi, Ruotsi, USA, Espanja, Ranska, Kuuba, Australia, Intia) jaksoi nousta ja lahtea matkaan lahjakassien, joulukoristeiden ja musiikin kera. Suuntana oli siis slummi. Vaki siella jo odottikin ja halauksien ja poskisuudelmien kautta olimme tervetulleet tahan juhlaan. (Kosk moni vapaaehtoinen tassa projektissa on aikanaan ollut espanjalainen ei naita intialaisia lainkaan kammoksuta antaa poskisuudelmia. ) Kimallenauhat laitettiin kulkemaan pitkin kapeaa kujaa hokkeleiden valilla, uudet hindipop laulut soivat ja naiset pilkkoivat vihanneksia samalla kun palkattu kokki hammensi masalaperunoita valtaisassa pannussa talojen takana. Lapset hyppivat ja halivat. Olipahan mukana myos laakarimme Celine joten muutama terveysasiakin tuli hoidettua. Teeta juotiin ruokaa odotellessa ja vierailtiin yhdessa sun toisessa talossa. Ruoan tuoksu alkoi kiemurrella ilmassa kun kanapaistui masalakastikkeessa ja biryani riisi sai oman makunsa ruusuvedesta, cashewpahkinoista ja mausteista. Uusia ystavyyksia solmitiin, etenkin intialaistytto Roshni sai paljon kavereita slummin nuorista tytoista. Lieni yhteinen kieli ja kiinnostuksen kohteet (lue pojat) hyvinkin yhdistava tekija.

Ruoka maistui makoisalta ja sen jalkeen olikin lahjojen jaon paikka. Muovikassit pursusivat hammastahnoja, shampoita mutta myos leluja kaikille. Ja kiitollisina nama otetiin vastaan. Joskin joudumme viettamaan varmasti paivan jos toisenkin opettamalla peleja lapsille (ja miksei aikuisillekin).

Vasynty joukkomme paasi lopulta lahtemaan kun ilta oli jo pimenemassa kuuden kieppeilla. VAikka emme suuria tehneet imi paiva mehut joka ikisesta. Istuimme iltaa kaverimme Akashin kaupalla ja kukin vain valahati omaan nurkkaansa torkkumaan. Illan tosin kruunasi Fazerin sininen jota Chandra oli ystavallisesti kantanut minulle Ruotsista saakka!

Kovin kansainvalinen joulu siis, ja varmasti ikimuistettava :)

Vastuullista auttamista

2010-12-17T13:54:00.002+02:00

Jarjestoja on Intiassa ja Nepalissa kuin parhaana sienivuotena kanttarelleja sateen jalkeen. Ne kukoistavat ja loistavat jokapuolella. Mutta niinkuin sienienkin kohdalla, madot toisinaan syovat parhaat palat eika sienen laatuun voi enaa luottaa. Toinen jarjesto vetaa rahaa valista niin etteivat avun kohteet nae penniakaan, toisilla nuo rahay menevat paaosin kuluihin...toiset eivat vaan tieda mita tehda vaikka haluaisivat. Toisista ei voi tietaa ovatko hyvalla vai pahalla asialla kun ulkoa nayttaa hyvalta mutta kun tekee tupatarkastuksen, mataa ja matoja on taynna.

Nyt on vireilla jarjesto joka ainakin pyrkii parhaimpaansa. Responsible Charity on tuttavani Hemleyn aloittama. Jokainen dollari (euro, rupia mika vaan) joka lahjoitetaan, raportoidaan sivuilla ja kerrotaan lyhyesti kuvineen miten raha on kaytetty. Myos kulut ilmoitetaan (kuten nyt PayPalin valitysmaksut ja niin edelleen). Rahat viedaan perille kadesta pitaen. Eli kun tarve jossain on, tililta nostetaan se summa ja apu viedaan perille. Ja monelle kovin tarkea seikka : jarjestoon taysin uskonollisesti ja poliittisesti sitoutumaton.

Juuri nyt Responsible Charity toimii Kolkatassa jossa minakin paivani vietan. Avustamme eraan slummin 10 perhetta. Espanjalainen Arturo loysi perheet ihan sattumalta kun vapaaehtoili Aiti Teresan kodilla joka on aivan slummin naapurissa. Aiti teresan sisarilta ei apua talle slummille ollut loytynyt ja Arturo tapasi pahasti haavoilla olevan lapsen tien varrella ja alkoi hoitaa tata. Pikkuhiljaa perheita tuli lisaa, kun luotto kasvoi.

Taman viikon avustustoimia ovat olleet mm. maidon jakelu, uusia vaatteita ja peittoja, laakarin tarkastuksia mahdollisen tuberkuloosin varalta. Eraalle viimeisillaan raskaana olevalle naiselle palkattiin synnytyslaakari ja terve pieni poika vauva tuli maailmaan. Tanaan ravasimme marketilla ostamassa vauvatarvikkeita kun yksi ystavallinen taho lahjoitti riittavasti rahaa siihen. Pari lasta loysi koulupaikan ja heille on ostettu reppuja, uniformuja ja koulukirjoja. Yhdelle perheelle ostamme marketilta omenoita joita perheen aiti kay jalleenmyymassa saaden kaiken tuoton itselleen. Tarkoituksena on ajan kanssa opettaa perheet omavaraisiksi ja autonomisiksi toimijoiksi.

Huomenna viemme kaikki lapset retkelle. Joulua olisi tarkoitus jarjestaa suuret syomingit vaikka perheet kylla juuri nyt ovat kaikki muslimitaustaisia. Paistettu kana maistuu kuitenkin kaikille, nautittiin se minka juhlan hengessa tahansa. Paria kotia ollaan korjaamassa. Yhdesta vuotaa katto (muovipressu johon on tullut reika), toisessa ei ole kunnon lattiaa vaan maankamara hoitaa sita pestia. Samaisessa talossa on vain puoliseinaa muovipressua ja tuuli puhaltaa lapi talon jossa kroonisesti keuhkosairas poika asustaa. Yhden talon seinasta meni eilen lapi juoppomies, katkaisten yhden kantavista elementeista.

Tuntuu hyvalta toimia suoraan ja nahda avun todella toimivan. KUn suurissa jarjestoissa idea ehka joskus vahan katoaa, tama on kovin kovin konkreettista. Onhan tama toki viela pienella skaalalla, mutta pienikin apu voi tuoda suurta. Jos yhden ihmisen elama parenee alkaa se vaikuttaa ymparistoon. Kun nama lapset nyt paasevat kouluun ja oppivat luku- ja kirjoitustaidon on heidan elamansa jo paljon laadukakampaa. Sukupolvien paasta ties missa heidan perheensa jo ovatkaan!

Niin pienilla summilla voi saada isoa aikaan. Vaikkapa 10 eurolla voi maksaa slummin laheisessa koulussa vuoden opinnot ja saanee silla viela osan kirjoista ja muista tarvikkeistakin. 2 eurolla 9 henkinen perhe saa riittavasti omenoita jalleen myytavaksi etta saa paivan kahden ruoat.

Taalla lisaa jos et edellisen postin linkista siella kaynyt: www.responsiblecharity.org

Suuntana Ilon Kaupunki

2010-12-14T13:21:00.001+02:00

Edellisena yona ei oikein tullut nukuttua. Oli aika siirtya Katmandunkodista Kalkutankotiin. Bussimatka Katmandusta Intian rajalle venyi yllatys yllatys taas ihan omiin mittoihinsa. Lahto jo itsessaan otti aikaa ja paikallisbussin tapaan joka toinen minuutti oli pysahdyttava ja poimittava matkaan ihmisia tien varsilta. Taalla ei aikatauluja tunneta (no ehka turistibusseilla on lahtoaika, mutta ei muuten) joten bussi kulkee vain kun se on taysi, silla ei ole valia etta muut odottavat. Tietenkin bussimatkan aikana oli rengasrikkoja 1 kpl ja muu tekninen vika 1 kpl joten pari ylimaaraista pysahdysta on tosiasia.

Sitten kun tuntuu etta vihdoin mennaan hyvaa vauhtia, ja etta perille voisi paasta ennen pimeaa TOMPS, pysahdytaan kuin seinaan. Ja sen seinan nimi on Ruuhka. Talla kertaa liikenteen esteena ei ole rikkoutunut bussi tai kaatunut rekkalasti vaan mielenosoitus. Pari paivaa aiemmin taman tien varrella oli sattunut jonkinlainen onnettomuus joka oli vaatinut kuolonuhrinkin. Nyt kylalaiset vaativat oikeutta ja korvauksia ja syyllisia tuomion eteen. Niinpa he osoittavat mieltaan sulkemalla kaiken liikenteen kunnes lupaukset syyllisten kiinniotoista ja korvauksista saapuvat. Pimea ehti kuitenkin laskeutua ennen kuin neljan tunnin odottelun jalkeen mielenosoittajat poistuivat paikalta taman paivan osalta. Jotain hyvaakin tasta seisoskelusta tosin seurasi, kun paasin treenaamaan nepalinkielen taitojani, kun kanssamatkustajista kukaan ei osannut englantia. Ihan hyvin se meni, niinkin hyvin etta muut luulivat minun osaavaan taysin koko kielen. Ja johan sita alkoi vauhti kiihtya kun matkaan paasimme. Bussipojat koittivt ottaa menetetyn ajan takaisin, vaikkakin pakollisesta tee- ja riisipysahdyksesta ei teitenkaan luovuttu.

Kun lopulta joskus yhdentoista maissa illalla paasimme perille oli tietenkin pilkkopimeaa ja kaikki paikat kiinni. Bussipojat pitivat lupauksestaan kiinni ja koittivat loytaa minulle majataloa mutta ensimmainen sanoi etta huoneita ei ole ja seuraavan halpa hinta oli 12 euroa. Koska minulla oli aikaa nukkua vain noin 5 tuntia totesin sen olevan liian kallis. Ulos mentyani poliisit ja bussipojat ja kalliin hotellin tyontekija yhdessa miettivat etta mitas nyt sitten. Sanoin, etta voin menna rajalle odottelemaan niin kuin edellisvuonna mutta se ei kelvannut. Niinpa yksi paikallinen mopomies kuljetteli minua ympariinsa pysahdellen tuttujen majatalojen luona kyselemassa mutta kaikialla tarjottiin eioota. Saattoivat myos olla laiskoja myohaisen ajankohdan johdosta. Niinpa palasimme kalliille hotellille pohtiaman etta mitas nyt sitten. Tuo samainen kilttityontekija joka jo aiemmin oli paivitellyt kohtaloani sanoi, etta voin istua hotellin aulassa aamuun saakka. Istuin alas ja vasymys ja edellisen yon unettomuus ja koko paivan kestanyt matkustaminen veti veronsa ja tippa tuli linssiin. en tieda yhtaan miksi. Naisen kyynelissa piilee voimaa. Se saikaytti niin mopomiehen kuin hotellipojan joka lopulta sai pomonsa suostumaan siihen, etta sain huoneen 6 euron hintaan. Huone ei ollut kovin kummoinen, mutta pehmea sanky oli kutsuva. Hotellipoika tuli yllattaen viela koputtamaan oveeni suuren ruokamaaran kera ja sanoi, etta olet varmaan nalkainen ja han haluaa jakaa oman illallisensa kanssani. Rahaa ei kuulema saa maksaa naista tarjoiluista. Ruoka oli herkullista pohjoisintialaista paneeria, riisia, chapatia ja dahlia. Ruoat olivat selkeasti laadukkaita, joten lienivat alakerran ravintolan buffeesta peraisin. Keskustelimme siita kuinka pieni maa Nepal on mutta kuinka suuria sen ihmiset olivat. Kiittelin kovasti avusta ja siita, mtien hieno paikka Nepal on. Tama todella kertoo siita, miten mahtavia ihmisia nama suloiset nepalinkasvatit ovat!

Maha taynna lampimassa huoneessa uni maistuikin aamu kuuteen saakka kun oli aika lahtea seikkailemaan rajalle, suunatana juna-asema. rajamuodllisuudet sujuivat ongelmitta, mita nyt Nepalin puolella huomasivat etta olin paivan myohassa (en kai mina nyt tuota lakkoa voinut siirtaa...) Niinpa pyorariksan avustuksella paasin Intian puolen juna-asemalle ajoissa nauttimaan teeta odotellessani junaa saapuvaksi ja lahtevaksi. Mutta odottaa sitten sainkin, silla pian tulee kuulutus "Juna numero 3022 Kolkatasta Raksauliin on myohassa.....3,5 tuntia". Yllatys yllatys. Juna joka oli saapumassa maaranpaastani lahteakseen tunnin kuluttua takaisin on myohassa. Voi miten liikenne taalla on sujuvaa. Lopulta juna saapui asemalle 4,5 tuntia myohassa ja asemalle kasaantuneet ihmiset paasivat lastautumaan. Muistuttakaa minua tasta myohastymisesta kun kiroan Vr:aa sen ollessa seuraavan kerran myohassa 10 minuuttia....Tietenkin lahtoselvittelyssa kesti ja kesti kun ensin piti junasta purkaa kaikki lasti ja sitten ladata uudet tavarat sisaan. Tama juna kun kuljettaa tavaraa Intian ja Nepalin valilla, sita ei ihan vahan olekaan. Paastiin sita lopulta matkaankin vain viisi tuntia myohassa. Odottelu ja unettomuus vetivat veronsa ja tama tytto nukkui melkein koko 22 tunnin matkan. Vahan ehdin katsella toki maisemiakin. Ruskean vihrean maiseman rikkoi vain valilla sateenkaarilaiskat, kun naiset kirjavine sareineen hoitivat askareitaan kylissa. Ja illalla kirkkanpunainen aurinko maalasi maiseman kauniiksi!

Ja niin sita paastiin seuraavana paivana perille vain kuusi tuntia aikataulusta jaljessa. Matka keltaisessa taksissa tuttujen maisemien lapi toi hymyn huulille. Perille paastya tuttuun majataloon ja tervehtien lapi niin paikalliset kuin muutamat muutkin. Taalla seuraava kuukausi tehden tata:

Hermolomalle

2010-12-09T07:47:00.004+02:00

Elo Nepalissa on ollut aaltoilevaa.

Sairaalaelon ohella ei juuri tullut tehyä muuta. IStuimme illat vakiruokapaikassamme Namao Buddhassa, jonka tarjoilijat ovat jo kavereitamme. Yhden heistä lähetimme venäläisen tytön mukaan Goalle hankkimaan uusia kokemuksia tarjoilemalla ravintolassa meren aaltojen loiskeessa. Poikaparka ei ole koskaan ennen Nepalista poistunut, ja aktmanduunkin tuli vasta 6kk sitten tarjoilijaksi. Meinasi polo jo peruuttaa matkan kun joku sanoi, ette Intiassa ne nukuttaa sinut ja varastaa munuaiset. Onneksi kuitenkin saimme kaverin rauhoitettua ja siellä hän nyt on tienaamassa paljon enemmän rupioita kuin mitä täällä Nepalissa saa. (Tarjoilijan kuukausi palkka on n. 30 euroa + majoitus ja ruoka...).

Sairaalaelon aikana ohi meni myös toinen merkittävä festivaali Tihar (deepawali) joka on valonjuhla. Ilotulitteet räiskyivät ja kansa tanssi ja iloitsi. Onneksi kantapaikkamme jokailtaiset bisnesmies-vieraat ilahduttivat meitä rumpusooloilla ja perinteisillä nepalilaisilla lauluilla, joten Jenin kanssa pääsimme pari pyörähdystä tanssilattialla tekemään.

Aika väsynyt on olo ollut, kun sairaalla tuli aikaa vietettya ja kylmä ilma veti nuhan nenään. Täällä ei toki mennä' miinusasteille juurikaan mutta kun talot eivät pidä lämpöä sisällä eivätkä kylmää ulkona saa kyllä vetää vällyjä päälle ja villasukkia jalkaan että sisällä pysyy lämpimänä. Päiväaikaan auringossa voi olla hyvinkin +20 c tai enemmän mutta auringon laskettua lämpötila tippuu nopeasti alle +10 asteeseen tai jopa nollaan.

Kohta on aika jättää Nepal hetkeksi taa. Viisumi on tälle vuodelle käytetty. Kalenterivuodessa saa täällä oleskella vain 5 kuukautta ja se on nyt mennyttä. SUuntana on Kolkata, jossa tosin uudet seikkailut odottavat. Kuukauden kuluttua paluu Kathmandun eloon. Kolkatassa kuuleman mukaan sataa. Hrrr....

Koska Nepalille pitää sanoa jäähyväiset teimme Kishanin kanssa retken kotikylälle. Siellä odottivat uudet vuohivauva-kolmoset ja kaikki kylän lapset innoissaaan. Saavuimme paikalle vasta illan pimennyttyä illalla puoli kahdeksan aikaa ja koko kylä oli jo unessa. Koska sähköt olivat katki (hyvin yleistä talviaikaan täällä, koska sähkö tuotetaan vesivoimalla ja sateita ei ole-- pitkät ajat sähköä ei tule) ja ilma kylmä, olivat kyläläiset vetäytyneet lämpimien peittojen alle. Onneksi tädin keittiössä oli meille valmiina ruokaa ja pieni lämmin viskipaukku sai tätiinkin eloa. Niin vietimme mukavan juttelu hetken ennen unille menoa. Ja kyllä uni maistuikin kun kaikki Katmandun stressi unohtui kylän hiljaisuudessa.

Aamulla lähdimme "viidakkoon" pariksi tunniksi leikkaamaan ruohoa vuohille. Naiset kantavat valtavia ruohopaaluja selässään päivästä toiseen. Ei ihme että moni vanhempi nainen kulkee selkä kumarassa kaikki vanhuuspäivänsä. Muuten päivä kului vuohivauvoja ihmetellessä ja lasten kanssa leikkiessä.

Seuraavana aamuna lähdimme vielä pikalomalle Pokharaan. Pokhara on Nepalin toiseksi suurin kaupunki, mutta ei kovinkaan suuri sellainen. Turistialue siellä on hiljainen kaistale järven rannalla. Hinnat ovat korkealla mutta välillä kai voi vain tuhlata itseensä? Kävimme järven keskellä olevalla temppelillä soutuveneellä. Kävelimme pitkin järven rantaa pari tuntia. SÖimme paistettua kalaa ja pitsaa ja nautimme hiljaisuudesta. Ja siitä ettei tarvinnut murehtia suuria. Ainoa murheeni oli, että lempi hamppuvaatekauppani oli kiinni enkä saanut uusia vihreitä housuja.

Päivä kulki nopeaan ja oli aika tulla takaisin Kathmanduun. Huomenna olisi noustava bussiin joka kuljettaa rajalle ja siitä Intian junaan ja suuntana Iloin kaupunki.

JA niin....vauva on päässyt pois sairaaalasta. Asustavat perhe nyt minun kämpilläni ja vauva lihoo ja kasvaa. On todennäköistä, että jonkinlainen kehitysvamma on mahdollista, mutta kuka tietää. Länsimaisen lääketieteen ja Nepalilaisen perinteisen luonnonmukaisen hoidon yhdistelmällä voi olla yllättäviä tuloksia. Sunnuntaina vauveli menee tarkastukseen sairaalalle ja sitten olisi tarkoitus suunnata takaisin kotikylälle. Toivotaan parasta!!

Sairaalaeloa

2010-11-21T11:33:00.004+02:00

Lue ensin edellinen teksti, niin tämäkin on ymmärrettävissä.

Kahden yön kuluttua tulee soitto. Vauvaa ollaan kotiuttamassa vaikka se ei olekaan sen paremmassa kunnossa. Kahdeksan päivän hoidon jälkeen lääkäri sanoo, ettei voi tehdä enää mitään. Vauvan vatsa ei ota vastaan maitoa ja antibiootit eivät tehoa. Minä ihmettelin hoidon lyhytaikaisuutta, mutta näin ne asiat täällä kai vain hoituvat. Lähdimme siis takaisin Chitwaniin kuulemaan mistä oikeastaan on kyse. Lääkäri oli sanonut, että voitte ottaa vauvan kotiin (kuolemaan) tai voitte kokeilla Kathmandun sairaallaa vaikka mitään ei voida luvata. Perhe oli valmis ottamaan vauvan kotiin, miksi tuhlata enempää rahaa ja energiaa kun vauva ei jaksa. Minä taasen sanoin, että voin kyllä maksaa ambulanssin, kunhan yritätte edes. Se on vain rahaa joka kyllä tulee takaisin, ei ainakaan tarvitse kysellä myöhemmin, että entä JOS olisimme yrittäneet. Yhdessä vauvan isän kanssa onnistuimme saamaan muutkin ajattelemaan sitä, että aina kannattaa yrittää. Asiaa ehkä auttoi, että erään toisen perheen vauvaa, joka oli samassa tilassa kuin heidän vauvansa oltiin juuri siirtämässä ambulanssiin ja matkalle Kathmanduun.

Ja niin sitten otimme ambulanssin ja lähdimme kohti Kathmandua. Pienen pieni vauva isänsä sylissä, happipullossa riittävästi happea tuolle matkalle. Vauvan äiti yhä väsyneenä nukkumassa toisella puolella ja minä yrittämässä pitää kiinni isästä ja vauvasta jotteivät kaatuisi kuoppaisilla teillä hyppelevässä autossa. Ambulanssit täällä kun ovat ihan omaa luokkaansa. Niissä ei ole henkilökuntaa lainkaan, eikä muitakaan apuvälineitä. Kuski osaa hyvässä lykyssä vaihtaa happipullon jos siihen on tarvetta. Eli ambulanssin ottaminen täällä on aina riski. Ruuhkaa teillä tietenkin oli, mutta onneksi ambulanssit saavat aina ajaa ohi pillit vinkuen, jos vain mahtuvat. Tiet tosin ovat niin kapeita että monta kertaa saimme mekin jonossa odottaa. Muttta perille päästiin, vain kuulemaan ettei tehohoidossa juuri nyt ole tilaa. Chitwanista kun eivät muistaneet sanoa, että teidän pitää varata paikka jos haluatte sinne Katmanduun mennä. Yksityissairaaloihin soitto paljasti, että niihin ei juuri sillä hetkellä ollut varaa. Yksi yö tehohoidossa kun maksaisi 7000 rupiaa (70 euroa) kun taas tässä kyseisessä paikassa 700 rupiaa. Lääkäri totesi että ensiavussa he voivat kyllä vauvalle antaa happea ja jotain lääkettä mutta eivät kykene seuraamaan muita elintoimintoja. Ja vauva pääsee jonottamaan tehohoitoon. Ja jonottaa saikin. Sairaalassa tuntui olevan sääntö, että jos tunnet jonkun sairaalassa työskentelevän, pääset jonon ohi. Onneksi kämppikseni Jenin ystävä Sam sattui olemaan tällainen. Ja sattuu olemaan kova suustaan. Koska kahden yön päästä paikkaa ei tuntunut vieläkään löytyvän, vaikka meidän jälkeemme tulevia muille osastoille siirettiinkiin tuli Sam paikalle. Sam pyysi paikalla olevalta lääkäriltä tämän tittelin ja nimen ja marssi vastaavan lääkärin toimistoon sanoen, että tämä ja tämä lääkäri ei toimi eettisesti vaan antaa köyhemmän perheen lapsen odottaa jonossa ja päästää muita lapsia ohi. Ja johan alkoi toimia. Kahden tunnin päästä vauva jo sai oman petinsä teho-osastolta.

Tämä sairaala ei juuri kehuja ansaitse. Sen rakentamiseen on aikanaan antanut rahat Japanin valtio. Ja puitteet näyttävätkin hienoilta. Ja mitä ilmeisimmin siellä työskentelevät Nepalin parhaat lastenlääkärit. Muttta kukaan ei ylläpidä sairaalaa. Sen vessat haisevat ja lattiat tulvivat eritteitä. Niin paljon, että toisinaan suoranainen p a s k a tarttuu kengän pohjiin ja siirtyy muualle sairaalaan. Kovasti ihmettelimme, miten kukaan voi tässä sairaalassa parantua. Joku oli lahjoittanut sairaallalla juomavedenpuhdistamiseen laitteet mutta nuokin olivat jo toimimattomat ja ”puhdas vesi on jokaisen lapsen oikeus” kyltin alla makasi kasa roskia. Joku tiesi kertoa, että Japanin lahjoittamia rahoja oli kadonnut toisiin taskuihin. Sen sijaan, että suunnitellut 25 paikkaa teho-hoitoon olisi avattu, sairaalassa on vain 13 paikkaa. Kahdeksan vastasyntyneille ja viisi muille sitä tarvitseville lapsille. Kuulemma rahalla oli mm. rakennettu puutarha, mutta tuo puutarha on täysin aidattu eikä sinne kukaan lapsi voi mennä kukista nauttimaan. Ilmeisesti Japanista tullut delegaatio oli viime visiitillään kyseenalaistanut näitä asioita, mutta kukaan ei myöntänyt mitään joten rahaa ei lisää tuolta suunnalta enää tule.Nyt olemme järjestämässä siivoustalkoita vapaaehtoisvoimin josta sairaalan varajohtaja tosin totesi, että meidän tulee MAKSAA sairaalalle 50 dollaria jotta saamme tulla siivoamaan.... ja minneköhän herra varajohtaja meinaisi tuon dollarimäärän käyttää??

Ja tehohoidossa on nyt oltu ja sairaalanlattialla asuttu. Tässä sairaalassa saa yhden pedin 100 rupian hintaan haisevasta mutta lämpimästä huoneesta teho-osaston läheisyydestä jonne hoitajat soittavat jos on tarvetta. Siellä perhe on nyt majaillut. Vauvan vointi on vaihdellut. Yhtenä aamuna jouduimme lähtemään pikana punaisen ristin veripankille kun vauva sai sisäisen verenvuodon. Mutta sen jälkeen sen olo vaihvistui ja vahvistui ja maitokin alkoi maistua. Vauva kotiutettiin kertaalleen mutta huonosti annettujen kotihoito-ohjeiden takia vauva menetti jo toisena iltana tajuntansa, ja sai jonkinlaisen kohtauksen ja jouduimme samointein takaisin ensiapuun ja seuraavana aamuna teho-osastolle. Tokihan hoitajat syyttivät vanhempia siitä, että eivät pitäneet huolta, mutta kotiutus tapahtui niin nopeasti ilman riittäviä perusteluja, että taisivat lääkärit onneksi ottaa syyn lopulta omille niskoilleen etenkin kun kuulivat etteivät hoito-ohjeet olleet riittävät.

Ja siellä se vauveli nyt koittaa kasvaa taas, hoitajien huomassa isän ja äidin odotellessa uutisia ulkopuolella. Juurikaan ei uutisia tosin irti saa- Mikään tieto ei tunnu kuuluvan edes vanhemmille. He pääsevät kerran päivässä parin minuutin ajan vauvaa näkemään ja saavat samalla lappusen jossa kerrotaan lääkkeet jotka on hankittava.

Ja rahaa palaa. Vaikka hoito onkin halvempaa, ei se ole ilmaista. Sairaalan seinällä kyllä lukee, että jos et kykene maksamaan jne. kerro meille ja saat ilmaista hoitoa, mutta toistaiseksi en ole nähnyt kenenkään tätä saavan. Lääkärit kyllä vakuuttelevat tätä vieraileville turisteille mutta totuus on toinen. Kun päivittäin joutuu maksamaan 1000 rupiaa lääkkeistä, muutaman satasen huoneesta ja ruuat päälle...se verottaa kyllä köyhän kukkaroa ja saa aikaa melkoisen velkataakan.

Mutta sairaita lapsia kyllä riittää. Kun kiertelee haisevia käytäviä näkee jos jonkinlaista kohtaloa. Ja jo useampi on siirtynyt taivaaseen tai elämänkiertokulkuun takaisin. Muutamat itkut on tullut itsekin itkettyä, sen verran koskettava paikka tämä on. Olen kuunnellut keskusteluja, joita vanhemmat käyvät ja koittanut miettiä keinoja miten heitä auttaa. Rikkaat menevät aina edelle ja he kyllä saavat tarvitsemansa hoidon, mutta köyhälle ja kouluttamattomalle tilanne on paljon hankalampi. Eikä se auta yhtään,että kukaan hoitohenkilökunnasta ei juuri selitä mistä on kyse lapsen sairauden kohdalla. Kerrotaan vaan mitä lääkettä on haettava. Jonkinlainen sairaalasosiaalityöntekijä olisi loistava lisäys tähän paikkaan. Joku jonka luo voisi mennä huolineen kun terveydenhuoltohenkilökunta keskittyy vain lääkehoitoon. Lisäksi lastenklinikoiden kummien teatteri ja klovni ryhmä voisi tulla vierailulle. Iloinen ilme voisi tappaa monta sairautta. Sen verran surullinen paikka on.

Mutta nyt vain odotellaan. Viime kuulemalta vauvaa oltaisiin poistamassa tehohoidosta seuraavan viiden päivän sisään toiselle osastolle, ja sitten kotiin. Kuka tietää miten käy. Täällä kun ei keskosen tai millään tavalla epänormaalin lapsen elämä ole helppoa. Jos sellaista elämää lainkaan kannatetaan.

Ja ps. Kyllä. Minulla on vauvakuume.

Dashainin aikaan

2010-11-21T11:06:00.003+02:00

Dashain tuli ja meni. Kylälle lähtövalmistelut venyivät myöhään iltaan kun kuljimme ostamassa mausteita, chilejä, papuja ja lahjoja perheelle. Minäkin sain lahjaksi sarin. Alennuksia kaikkialla, ja kansa tuhlaa ja tuhlaa. Bussilippuja ostamaan lähettämämme kaverit tulivat takaisin sanoen, ettei lippuja enää ole. Ja siitäkö riemu ratkesi. Onneksi totuus oli se, että poijjaat olivat koittaneet saada liput bussiin joka veisi heidät Suoraan HEIDÄN kotikylälleen joka on vielä parin kolmen tunnin ajomatkan päässä meidän määränpäästämme. Meidän tarvitsi päästä vain suureen risteyskaupunkiin josta kylä on vain kymmenen minuutin ajomatkan päässä.

Aamulla herätys oli kuudelta. Vahvistussoitto muutamalle tutulle varmisti, että kaikki matkaan lähtevät olivat hereillä. Onneksi oli tullut pakattua edellisenä iltana joten matkaan päästiin pikaisesti. Taksilla mini-bussipysäkille jossa lippujen metsästykseen saatiin kulutettua tovi. Normaalin 250 paikallisen valuutan (rupian) lipun hinta oli noussut kaksinkertaiseksi. ja eihän sitä kukaan halunnut maksaa. Vaihdoimme bussiasemalle, josta lähtevät suuremmat ja halvemmat (ja huonokuntoisemmat) bussit ja tästäkin kyydistä saimme pulittaa 300 rupiaa per nenä. Matkaan kuitenkin päästiin. Ja perillekin ilman sen suurempia ongelmia. Risteyskaupungista saimme bongattua jeepin joka oli menossa oikeaan suuntaan ja saimme kaikki kimpsumme ja kampsumme sen kyytiin. Kuudella matkalaisella kun oli mukanaan ainakin 15 painavaa kassia täynnä ruokaa ja lahjoja.

Jo kylän teekuppilan kohdalla yksi pikkupojista bongasi minut, ja ANI ANI ANI huudot alkoivat raikaa kun hän juoksi kilpaa automme kanssa kohti kylää. Kaikki tulivat tervehtimään kotiinpalanneita. Tuliaiset jaetiin samointein, ilman sen suurempia seremonioita. Jokaisella kylän lapsella tuntui olevan uudet vaatteet joita he ylpeinä esittelivät. Ensimmäinen päivä menikin vain kuulumisia vaihdellen ja vieraanvaraisuudesta nauttien. illalla lihanpalat jo paistuivat, ja allekirjoittaneelle papu-pinaattipaistosta. ja changia, paikallista riisiolutta riitti juotavaksi. Jokainen talo valmistaa tätä juhlajuomaa saavillisen. Niinpä missä talossa tahansa vieraillessa lasillinen tulee nauttia. Tavallaan onneksi, muuten joutuisi juomaan roksia (riisiviinaa) joka on sata kertaa vahvempaa...

Unet kylän hiljaisuudessa kyllä maistuivat.Sirkkojen siritystä lukuunottamatta ääniä ei keskellä yötä juuri kuulu. Aamulla tosin aikainen ylösnousu samalla kun huoneessani nukkuvat kilit päättivät että jo on aika nousta. Kilit ovat liian pieniä olemaan vuohten omassa kodassa, sillä Ilkeä Musta Pässi koittaa heitä aina sarvillaan pökkiä. Niinpä kiliset nukkuvat korin alla yhdessä huoneessa. Samoin tekevät viisi kanaa ja kolme tipua jotka nukkuvat omien koriensa alla. Heidän turvallisuuttaan uhkaavat puolestaan Ilkeät Mustat Käärmeet. Joten aamulla noustaan sen mukaan kun kilit päättävät. OSaavat nimittäin vekkulit jo kaataa korinsa ja loikkivat sitten ympäri pientä savimajan huonetta joten ihan vaan tipujen hengen säästääkseen on parasta nousta itse ja päästä eläintarha pihamaalle.

Aamukävelymme loppupuolella alkoi kuulua kylän toiselta laidalta hirmuista kiljuntaa ja karjuntaa. Ja sinne päästyämme olikin yksi juhlan kohokohdista jo tapahtunut - vesipuhveli oli päättänyt päivänsä. Päätön puhvelin ruho vielä sätki viimeisiään, pään maatessa maassa jonkin matkan päässä. Ja siitä alkoi sellainen teurastus että en ole nähnyt. Puolet kylän miehistä leikkasi ruhon ja jakoi tasaisesti eri osia joka talolle. Siellä vaimot sitten kuivasivat ja kokkasivat lihaa minkä kerkesivät. Tästä lihasta riittää syötävää (perhekoosta riippuen) pariksi viikoksi.

Ja kyllä sitä lihaa olikin tarjolla illan pimennyttyä. JA sitä changia. Minäkin kohteliaisuudesta maistoin pienen palan lihaa mutta ei se miltään maistunut. Mutta koska jumalille uhrattu liha koetaan hyvää onnea tuottavaksi, kai minäkin nyt pienen siivun siitä olen ansainnut. Onneksi pinaattimaalla riittää lehtiä ja Katmanduntuliais pavut maistuvat.

Seuraavana aamuna oli aika suorittaa riitti, jotta kotitalolle saataisiin hyvää onnea. Tämä riitti tulee suorittaa talon yläkerrassa, jos sellainen on. Ja sinnehän mekin kipusimme, piskuiseen huoneseen jonka lattialla pieni bambumatto odotti istujia. Huoneen nurkassa suitsukkeet paloivat, ja erilaiset riittiin kuuluvat esineet oli otettu esiin. Perheen pää lukee rukouksia ja jumalille uhrataan kana. Sinne se kanaparka tuotiin yläkertaan ja kahden pikkupojan ja yhden emännän avulla kaula katkaistiin. pää heitettiin nurkkaan jossa suitsukkeet paloivat jumalkuvien edessä. Tämä jumala kun vaatii veriuhrin. Euroja ja dollareita rukouksissa tunnuttiin pyytävän, kaiken muun ohella. Iltapäivällä saimme kutsun lounaalle Deepakin talolle jossa tuo kanaparka taisi porista jo padassa. Onneksi kasvissyöjälle löytyi yhä papuja ja pinaattia.

Iltapäiväkävelyllä teetuvalle näimme muita dashain tapoja. Kylän temppelin edessä olevalle aukiolle oli rakennettu valtava keinu, joka on yksi tärkeimmistä dashainin ajan elementeistä…ainakin lapsille. Keinun rakenteet olivat korkeita bambun runkoja ja keinu yltyikin melkoisiin vauhteihin kun lapset (ja jotkut aikuisetkin) innostuivat ottamaan vauhtia. Lisäksi keinun vierellä värikkäät leijat kurkottivat pilviin, dashain on leijanlennätyskauden avajainen. On muuten yllättävää, että leijoja ei juuri muulloin näy. Luin aikanaan lastentarinan, että leijoja ei oikeastaan saisikaan muulloin lennättää, mutta olisikohan tuo kuitenkin ollut vain tarina?

Mutta sitten alkoi dashain muuttua. Niin että se ei ikinä varmasti kenenkään mielistä unohdu. Ensin Deepakin vanhempi tytär Deetcha sairastui kuumeeseen, jota oli jo useampaan kertaan kuluneen vuoden aikana sairastanut. Kuume nousi todella korkealle. Edellisellä kerralla syynä oli ollut ilmeisesti lavantauti. Ja koska kuume ei tuntunut millään laskevan lähti koko perhe kahden tunnin matkan päähän Chitwaniin jossa parempi sairaala sijaitsee, kylän lähettyvillä olevaan kukaan ei tunnu luottavan. Ja seuraavana päivänä yksi viimeisillään raskaana oleva alkoi saada valtaisia kipuja ja pitkän pohdinnan jälkeen tämäkin siirrettiin Chitwaniin ja keskiyöllä tulee soitto, lapsi on syntynyt mutta painaa vain 1,5 kiloa ja joutui suoraan tehohoitoon.

Koska kaksi tuttavaperhettä nyt tulisi viettämään dashainiaan sairaalassa, lähdin minäkin sinne tueksi ja turvaksi. Ja sairaalalla aikaa vietettiinkin. Vauva tuntui joka toinen päivä jaksavan paremmin ja ja joka toinen päivä kukaan ei oikein tiennyt. Täällä ei mikään toimi jos ei ole itse paikalla. Kun lääkäri määrää lääkettä hoidossa olevalle, on se itse haettava apteekista ja jos hoitaja ottaa verinäytteen on se itse vietävä laboratorioon ja haettava itse tulokset niiden saavuttua. Eli jos et ole paikalla 24 tuntia, voi olla ettei potilas saa hoitoa kun maksaja ei ole paikalla. Laskua ei toimiteta jälkikäteen vaan kaikki pitää ensin maksaa. Deetcha parka taas makasi toisessa huoneessa yhä kuumeessa, isänsä ja isoäitinsä itkiessä vierellä. Mikään lääke ei tuntunut purevan.

Oma sairaalavisiittini kesti pari päivää. Synnyttäneiden äitien osastolla sattui olemaan (ehkä festivaalin takia?) tyhjiä sänkyjä joten kaikki mahduimme noille nukkumaan. Tutustuin mahtavaan 10-vuotiaaseen Amrita tyttöön joka yksin oli hoitamassa äitiään joka oli ollut ilmeisesti kohdunpoistoleikkauksessa. Kukaan ei tullut äitiä ja tytärtä noina päivinä tervehtimään vaan Amrita juoksi kaikki äitiin liittyvät asiat hoitamassa – haki lääkkeet, haki ruokaa ja teetä, vei näytteitä. Amrita tuntui hoitavan naapurisänkyjenkin asioita. Ensimmäisenä aamuna istuimme teekaupalla aamupalalla kun tyttö saapui sinne. Häneltä uupui noin 3 rupiaa ostoksista joten bisnesmiesteekauppias oli ottamassa yhtä leipää (hinta 8 rupiaa) pois. Saimme hieman kimpaantua miehelle kun näin pienestä on kiinni, mutta periksi tuo ei antanut joten maksoimme ostokset ja saimme uuden ystävän. Amrita tuntui tämän jälkeen aina seuraavan meitä. Tyttö kulki mustaksi muuttuneessa valkoisessa hameessa ja likaisessa liian suuressa teepaidassa, sekä haisevassa villahuivissa. Kukaan ei tuonut heille edes vaihtovaatteita. Saimme pitkien suostuttelujen jälkeen tytön kertomaan tarinansa. Perheen isä oli mitä ilmeisimmin jo joitakin vuosia aiemmin lähtenyt toisen naisen mukana Intiaan. Perheen äiti ja Amrita puolestaan työskentelivät rakennuksilla kausiluotoisesti kantamassa tiilikuormia. Kaksi pienempää sisarusta viettivät päivät ”tädin luona”. Ilmeisesti Amrita oli jossain vaiheessa asunut orpokodissa tai ainakin käynyt jonkin järjestön koulussa sillä tämä kertoi ”amerikkalaisista jotka ottivat valokuvia ja lähtivät”. Kovasti neiti kyseli minunkin asioistani. Toisena yönä sängyt alkoivat täyttyä joten jaoimme Amritan kanssa yhden.

Seuraavana päivänä lähdin takaisin kylälle. Deetcha puolestaan lähti ambulanssilla Kathmanduun. Mikään lääke ei tuntunut tähän purevan, joten Kathmandun suurempi lastensairaala oli lääkärien mukaan ainoa toivo. Vauva jäi odottamaan tehohoitoon.

Sairaala elon takia menetin yhden tärkeimmistä dashainin päivistä, tika-päivän. silloin perhe kulkee sukulaisilla vastaanottamassa "tikan". Tika laitetaan otsalle ja se on valmistettu riisistä, jogurtista ja punaisesta jauheesta. Jokainen perheenjäsen vastaanottaa tämän, sekä mahdollisesti pieniä rahalahjoja. Päivän koetaan tuovan hyvää onnea kotitalolle. Mutta tulenhan minä täällä olemaan tämän juhlan aikaan toistekin, joten enköhän pääse näkemään nämäkin.

(teksti jatkuu seuraavassa osiossa....)

Juhlan aika

2010-10-12T17:12:00.002+03:00

Nepal valmistautuu juhlimaan suurinta vuotuista juhlaansa - dashainia. Juhla on hinduperinne, mutta samalla sadonkorjuu juhla. Festivaali kestää virallisesti pari viikkoa ja jokaiselle päivälle on omat perinteensä. Lapsilla on tietenkin lomaa koulusta koko tämä aika. Dashainin aikana tuhlataan kaikki säästöt. Se on kuin yhdistelmä joulua, juhannusta ja uutta vuotta. Koko Kathmandu kuuleman mukaan tyhjenee kun kansa valuu omiin kotikyliinsä viettämään aikaa sukulaisten parissa. Kauppakadut ovat täynnä ostoksia kahmivia perheitä ja tunnelma on kuin jouluna Itäkeskuksessa. Joka puolelta hohkaavat mainoslauseet alennuksista ja tarjouksista. Kassikaupalla vaatetta ja ruokaa vaihtaa omistajaansa kun miehet ostavat vaimoille sareja ja äidit lapsille herkkuja ja juhlakapineita.

Kylissä perinteinen kasvisdahlbhat unohdetaan kun eräänä tärkeimmistä Dashainin päivistä teurastetaan karjaa. Kylä ostaa vesipuhevelin ja kaikki osallistuvat kustannuksiin, ja tietenkin nauttivat lihasta. Lisäksi yhtenä päivän juhlitaan tika-päivää jolloin perheet kiertävät tuttavien luona nauttimassa ruoasta ja juomasta ja saamassa siunauksia ja rahaa. Vuoroin vieraissa, sillä sovittuna aikana vieraat saapuvat myös omalle kotiovellesi.

Oma dashainini kuluu Kishanin kotikylässä. Lähdemme suuntaamaan sinne aamuruuhkassa, vaikkakin tämän päivän tiedon mukaan bussilippuja ei ole lainkaan. Kishan on kuitenkin tottunut tähän, ja sanoo varmana että kyllä me perille pääsemme. Vaikka sitten bussin katolla. Bussilastillisia väkeä kun siirtyy juurikin huomenna kyliin koska seuraava päivä on yksi tärkeimmistä. Kylään on jo lähtenyt tukku rahaa jolla ostaa ruokaa (ja etenkin osallistua sen vesipuhevelin hankintaan) ja meidän mukanamme on kassikaupalla mausteita, chilejä, uusia sareja ja pashmina huiveja kylän naisille. Omaan varustukseeni kuuluu myös kasa värikyniä ja kynsilakkoja lasten viihdykkeeksi.

TArkemmat juhlapäivitykset joskus viikon päästä, jos en täysin pyörry kun se puhveliparka pääsee hengestään.

oma koti kullan kallis

2010-10-04T12:09:00.002+03:00

Asunnon etsiminen Kathmandussa on melkoista puuhaa. Jos olisi varaa voisi vain vastata ilmoitukseen jossa tarjotaan vuokralle kalustettua kotia ulkomaalaisielle hyvällä turvallisella alueella. Mutta niihin uppoaisi todennäköisesti parin kuukauden kokonaisbudjetit jollei enemmänkin joten lehdet voi unohtaa. Välillä tulee puheluita kaverikyselyden jälkeen, että siellä ja siellä oisi kämppä mutta usein nämäkin ovat tyyriitä. Epäluottamus tuttujakin kohtaan kasvaa, sillä usein täällä jos tuot bisnekselle asiakkaitta saat komission...jopa asunnoista joten kuukausivuokrastani valuisi osa näiden innokkaiden asunnonetsijöiden taskuun.

Parhaaksi tavaksi löytää unelmien koti osoittautuukin tehdä kaikki itse. Eikun jalat alle ja kävelylle halutulle asuinalueelle. Mukana luottaystäväni Kisha*n ja adoptoimamme nuori suomalaispoika Mikko teimme pari kertaa viikossa kävelyretkiä Thamelin läheisillä hiljaisemmilla alueilla kysellen jokatoiselta ihmiseltä ja kauppiaalta josko taloissa löytyisi tilaa.

Tällä hetkellä kaikki rakentavat ja rakentavat. "Kahden kuukauden päästä" tuntui olevan yleisin vastaus. Taloja nousi joka puolella kuin sieniä sateella, mutta valmista asuntoa ei tuntunut missään olevan. Sitten niitä alkoi kyllä löytyä. Istuin jos jonkinlaisella sohvalla kuuntelemassa nepalinkielistä kertomusta siitä kuka minä olen ja miksi ja miten kauan olen nepalissa ja paljon on vuokra ja miten keittiö toimii. Mutta kaikki nämä kodit olivat a) pohjakerroksessa ja b) kolmen-neljän makuuhuoneen komplekseja joihin minulla ei ole varaa. Tai siis....kolmesta makuuhuoneesta ja keittiöstä joutuu maksamaan vaivaiset 130 euroa kuussa, mutta en tietäisi miten käyttää kaikki tuo huonetila. Enkä mieli maksaa tuota summaa kun en kerran kaikkea tuota tilaa tarvitse. Yksi kiva löytyi, mutta hoi vain. Omistaja tahtoo asuntoon pitkäaikaisen asukkaan, minimi yksi vuosi.

Sitten tuli viesti tutulta että HEI thamelissa yhden huoneen kämppä halvalla. Mutta tässä talossa taas ei ollut juuri valoa joka oli taas yksi omista kriteereistäni. Joten ei tärpännyt tämäkään. Sitten tulee soitto. HEI nyt 90 euroa tosi kiva kämppä. Perilllä odottaa kylllä kiva koti....mutta se on samainen johon pitäisi tehdä vuoden vuokrasopimus.

Olo alkaa olla jo luovuttanut.....ei oo, kaksikuukautta, neljä huonetta....Kishankin alkaa jo hermostua kun mikään ei kelpaa. Koitan selittää että kun vuokraan kodin haluan sen olevan sellainen mistä tulee hyvä mieli heti.

Reiluun viikkoon emme tee mitään. Sitten eräänä aurinkoisena iltapäivänä Kishan taas kysäisee josko lähdetään asunnonmetsästykseen. Mikko-poika kintereillämme otamme kohteeksemme uuden alueen jossa emme ole vielä kulkeneet. Pienen pientä kujaa pitkin tulee tunne että ompas kiva alue. Rukous lähtee universumille "anna minulle koti, anna minulle koti". Perässämme kulkeva nepalilainen nainen ihmettelee, että mitäs te tääällä ja Kishan tulee kysäisseeksi jos nainen tietää tyhjistä kodeista. Ja KYLLÄ tiedän, vastaa nainen. Ja osoittaa kujan päässä nousevaa rauta-aitaa ja sen takaista vaaleanpunaista taloa. Kakkoskerros. Menemme sisään ja talon tytär lähtee etismään äitiään. Odottelemme pihamaalla jossa puutarha vihertää ja perällä on kalalammikko (ilman kaloja). Pieni valkoinen koiraa haistelee nilkkojamme ja toinen räksyttää pihan perällä esittäen hurjaa vahtikoiraa. Ja sitten näemme kämpän. ÄH taas kolme makuuhuonetta ja keittiö. Mutta kotoinen olo kuitenkin valtaa mielen. Takapihalla aukeaa toinen vehreä puutarha, huoneiden koristemaalaukset ovat hellyttäviä ja keittiö suuri ja ikkunat tuovat paljon valoa sisään.

Kyllä MInä tykkään mutta mitäs ihmettä sen vuokran kanssa tehdään. Täti laskee vuokraa 150 euroon kuussa veden kanssa. Ja sitten Mikko-poika sanoo, että voisihan hän ottaa huoneen pariksi kuukaudeksi niin on aikaa etsiä muita kämppiksiä. Ja olo on, että hitsi pitäisikö vain sanoa joo. En kuitenkaan sano vaan kysyn Kishanilta josko voimme soittaa samana iltana tai heti aamulla päätöksemme. Nainen epäilee hetken mutta lopulta suostuu. Matkalla takaisin Thameliin ajatukset juoksevat vilkkaina. Voi miten kodilta se tuntuikaan. Mutta entäs jos en löydä toista kämppistä pian...

Ja sitten saapuu pelastava enkeli Jeni.** Kyllä! Haluan kanssa muuttaa pois Thamelista (turistialue). Mennäänkö huomenna aamulla katsomaan? JOO! Ja aamulla mukaan tarttuu vielä amerikkalainen Chris***. Lähtömme viivästyy vähän kunnes tulee soitto: NO olettekko tulossa vai ei....tänne tuli nyt pari tyttöä jotka haluavat vuokrata asunnon.

EI EI EI. Odottakaa me tulemme kyllä. Ja puolijuoksua menemme vaaleanpunaselle talolle. Ja kaikki ihastuvat. Mutta asunto on jo luvattu muille. Sotasuunnitelmamme kuitenkin toimii ja lupaamme vuokrata asunnon ainakin vuodeksi. Ja meillä on KOTI! Minä saan yhden huoneen, Jeni yhden ja Mikko ja Chris jakavat yhden (sillä ehdolla että jos toinen tuo naisen taloon toinen nukkuu keittiössä).

Kotia on nyt sisustettu ja laitettu ja tuntuu kuin olisimme aina olleet siellä. Jonkin aikaa menee siihen, että opimme asumaan perheen alakerrassa (mies, vaimo ja neljä tytärtä). He kun menevät nukkumaan ennen kello kymmentä jolloin me usein vasta palaamme talolle, ja heräävät kuuden aikaan kun me vielä nukumme sikeästi. Eiköhän yhteiselo kuitenkin ala toimia.

Meidän perheemme on ainakin kaikkein hienoin!!

* Kishan on tuttuni kahden vuoden takaa. Ihana sarangin soittajapoika jonka kotikylässäkin olen vieraillut. Muuttunut läheisemmäksi ja läheisemmäksi.

** Jeni on ehkä maailman coolein (anteeksi tämä amerikkalaisen sanan käyttö mutta se vain toimii tässä). Tämä entinen koditon, sittemin hawajilla aiemmin asunut tatuointiartisti-sairaanhoitaja-ekotalonrakentaja on myös neljän lapsen äiti (suurimman osan ajasta yksinhuoltajana). Hän opiskelee vesitaloutta ja kriisinhallintaa kolmannessa maailmassa ja on päättänyt muuttaa nepaliin lopullisesti. Avata tatuointi studion ja ilmaisklinikan katupojille, antaa bisnesneuvontaa järjestöille....ja ties mitä. Yhdessä pohdimme projektia katupojille. Lapset ovat tulossa perässä Nepaliin kunhan elämä asettuu.

*** Chris on entinen nuorisorikollinen ja nykyinen bisnesmies, joka neljä vuotta sitten vieraili Nepalissa, löysi hienon lasten kodin ja lähti tienaamaan rahaa. Nyt hän käyttää kaiken tienaamansa rahan rakennuttaakseen toimivan ekotalon lastenkodille jonka toimintaa tukee. Suunnitelmana asua Nepalissa vähintään kaksivuotta.

Minä ja Boom

2010-09-23T14:01:00.002+03:00

Uskaltauduin ensimmäistä kertaa elämässäni polkupyöräni Boomin selkään Kathmandussa. Ja se oli menoa se. Olo oli kuin videopelissä.

Alussa lähtö hitaasti pientä kujaa pitkin. ENsimmäisestä kadusta oikealle. Vasemmalle oikealle sukkuloiden pyörän ohjaustankoa käännellen koitan väistää taksia. Mutta HUPS....sen takana onkin kymmenen senttiä leveämpi riksa. Pitäisi väistää oikealta siellä onkin ryhmä japanilaisia valokuvaamassa. Montako pistettä saa jos kumoaa japanilaisen? Vai saako bonusta jos onnistuu heidät väistämään? Kun taas väistän vasemmalta takaatuleva liian nopeaa ajava moottoripyörä meinaa stalkata minut. Yksi elämä menetetty. Pari kertaa on pysähdyttävä ja sekunnit kuluvat nopeaan. Jos on liian hidas, häviää pelin.

Moottoritielle tultaessa liikennettä koittaa ohjata valkoisissa hansikkaissaan poliisi setä. Silti kääntyvät kulkuneuvot koittavat ohjeista huolimatta kiriä ennenkuin lupa liikkeelle lähtöön tulee. Kolme...kaksi...yksi näyttää liikennevalo ja sitten on aika polkea lujaaa. Jos onnistuu pääsemään tien yli ilman että kukaan takaatuleva tööttää liikaa voisi saada yhden elämän. Mutta hui...edessä onkin leveäkuljetus ties mitä rautajätettä. Mutta en voi väistää koska takaa tulevat ajavat lujaa. Koitan väistää jalkakäytävänpuolelta mutta siellä onkin vastassa jäteljä. PUM sen läpi kulkemisesta saanee sata lisäpistettä jos ei kaadu ja jos haju ei lyö tajuntaa mustaksi.

Alamäessä on muistettava jarruttaa. Käsijarrut tekevät kaikkensa ettei liuku olisi liian luja jotta ehtii väistää lujaa vastaantulevaa mopoa. Mutkan takana näkyy olevan myös tuttavia. Jos heidän huomionsa saa kelloa rimputtamalla saa kymmenen sekuntia lisä aikaa.

Pysähdys karttaa katsomaan tosin vie sen kymmenen sekuntia pois. Mutta ne sekunnit saattoivat olla elintärkeät, sillä edellisestä risteyksestä olisikin pitänyt kääntyä oikealle eikä ajaa suoraan. Ja eikun u-käännös ja toista laitaa takaisin.

Roskaläjä, riksa, japanilainen...muista väistää (tai ajaa läpi jos uskallat).....mopo, taksi, rekka....muista varoa. Ring ring.....ja muista aina katsoa eteenpäin ja luottaa siihen että kukaan ei halua sinua ulos tieltä. Viuh vauh sukkuloiden kaiken keskellä.

Lopulta perille päästyä voi vain huokaista helpotuksesta. Boom vei turvallisesti maaliin saakka.

Ihanat naiset

2010-09-13T13:32:00.006+03:00

Nepal näki punaista kun lauantaina kokoonnuttiin juhlimaan Teejiä - naisten juhlaa. Kaikki kaupungin naiset kerääntyivät temppeleille kirkkaanpunaisissa kimaltavissa sareissaan ja kalleimmissa koruissaan, hiukset laiteetuina ja kasvot maalattuina. Kujia ja katuja kulki suuria joukkoja kauniita naisia nauraen, käsikädessä. Lapset olivat mukana, miehet jätetään kotiin.

Teejiä juhlitaan kolmisen päivää. Ensimmäisenä päivänä naiset kokoontuvat yhteen laulamaan hengellisiä lauluja. He tanssivat ja syövät juhla-aterian. Sen jälkeen alkaa 24 tuntia kestävä paasto, johon osallistuvat lähinnä naimissa olevat. Paaston aikana moni ei juo edes vettä. Paaston tarkoituksena on tuoda onnea aviomiehen elämään.

Toisena päivänä tapahtuu edellä mainittu temppeleille kokoontuminen. Ympäri temppelialuetta pienet punaisiin pukeutuneet naisryhmät laulavat lauluja, madal rummun lyödessä tahtia. Miehiä näkyy yleisönä, harva saa luvan tanssia. Tämän lisäksi naiset ruokoilevat temppelillä uhraten kukkia ja hedelmiä ja pyytävät onnea aviomiehen ja perheen elämään. He sytyttävät temppelillä lampun jonka tulee loistaa läpi yön.

Kolmantena päivänä naiset kylpevät punaisessa mudassa pestäkseen pois syntinsä.

Päivät ovat iloisia, sillä naiset saavat silloin pääroolin eikä heidän tarvitse seistä hellan takana kokkaamassa miehille. Miehet kuulema istuvat samaan aikaan "pubissa" ja päivittelevät menoa.

Ihania, kauniita naisia. Eläköön naiset !

dengue

2010-09-12T09:16:00.003+03:00

Viikon verran nukuttuani pois flunssaa jossa kuumetta ei mittarin mukaan juuri ollut (paitsi yöllä joskus piikkeinä), ja joka toinen päivä voidessani hyvin ja joka toinen en päätin lopulta suunnata klinikalle tarkastamaan verenkuvani.

Ja johan sieltä lääkäri jotain löysikin, denguekuumeen nimittäin. Denguekuume tarttuu samalla lailla kuin malaria, eli hyttysten välityksellä, mutta tähän tautiin ei ole vielä keksitty ennaltaehkäisevää rokotetta tahi parantavaa lääkettä. Sitä on monen muotoista ja eri puolilla maailmaa sitä ilmenee erinlaisena. PAhimmassa tapauksessa tautiin voi kuolla, mutta tauti voi myös olla täysin oireeton. Jos tauti uusii voi se olla jo vakavampaa.

Onneksi mitä ilmeisimmin kuumeeni oli lievää laatua, sillä taudinkuvaan joskus kuuluvaa verenvuotoa sekä jatkuvaa korkeaa kuumetta ei minuilla ole ollut. Oloni on vaan ollut täysin voimaton. En muista koskaan olleeni niin väsynyt, jatkuvasti. Luissa ja nivelissä särkee, lihakset ovat jumissa ja silmät kipeät. Hikoilin niin paljon, että tuntemattomatkin huomauttivat siitä joskus. Mutta tieto siitä että taudilla on nimi, auttoi selkeästi ja päivä päivältä olo on ollut parempi. Vieläkin pitkät kävelyt väsyttävät, mutta kuumetta ei näytä tulevan ja hikoilukin on vähentynyt.

Näin ollen ensimmäiset kaksi ja puoli viikkoa Nepalissa ovat menneet sängynpohjalla tai parissa kantapaikassa roikkuessa. Asunnonmetsästys on sivussa sujunut takkuisesti. Oman oloista paikkaa ei tunnu löytyvän tai sitten hinnat ovat liian korkeita (no...130 euroa kahden huoneen ja keittiön huoneistosta ei nyt ole Kallis, mutta kun tietää että halvemmallakin saa niin ei tee mieli suostua ihan heti. )

Tämän päivän pyhitän vielä levolle ja herkuttelulle, huomenna otan alle uuden polkupyöräni ja elämän on parasta palata voimiinsa.

Krishnanpäivää

2010-09-04T14:55:00.002+03:00

Pari päivää sitten Krishna, tuo iloinen vekkuli, juhli syntymäpäiväänsä. Varsinaisesti se ei kaduilla täällä näkynyt, mutta temppelit kuulema täyttyvät Krishnan palvojista aamusta iltaan.

Illalla Kishan soitti ja kysyi haluaisinko lähteä läheiselle Ram-temppelille kuuntelemaan huilumusiikkia. Siellä huilisti-maestro Durga (joka on muuten soittomatkoillaan käynyt Suomessakin asti) oppilaineen soitti huilujaan 24-tuntia, aamuyhdeksästä aamuyhdeksään. Soittajapoikiin lukeutui myös kaverimme Amrit ja Anil. Myös Krishna oli tunnettu luomavista sulosoinnuista huilullaan.

Ilta oli jo pimenemässä kun kipusimme portaat ylös pieneen temppeliin jonne oli kokoontunut joukko nuoria miehiä. Seinän vierustalla oli Krishnalle omistettu kukkien peittämä alttari. Korokkeella yksi pojista soitti hiljaa tabla-rummulla rytmiä ja huilu soi. Se oli lumoavaa sillä jotenkin kaikki ulkopuolelta kantautuva liikenteen melu katosi. Yksi toisensa jälkeen miehet lurittelivat niin tunnustuksellisia lauluja kuin perinteistä nepalilaista musiikkia. Yleisöä ei juuri ollut, vain Krishnaa palvomaan tulleita paikallisia jotka tulivat ja menivät. Välillä soitto yltyi, kun useampi poika nappasi huilun käteensä ja antoi musiikin virrata.

Saimme nauttia illallisen yhdessä soittajien kanssa. Krishnan siunaamaa leipää, riisiä ja peruna-maapähkinä curryä. Curryn tuoksuessa, kymmenen huilun soidessa ja tablan antaessa rytmiä, ei tuntunut lainkaan siltä, että ulkona odottaisi Kathmandun liikenteen kaaos.

Oi mikä ihana ilta!

Antamisesta

2010-08-24T17:04:00.001+03:00

Kun on ollut tarpeeksi kauan Intiassa, tulee herkästi sokeaksi kaikelle sille köyhyydelle ja kurjuudelle joka ympäröi. Likaisia resuisia lapsia, hylättyjä vanhuksia, perheitä kaduilla ja luurangonlaihoja miehiä raskaissa töissä on joka puolella. Kerjäämään tulee monia, oi niin monia.

Mitäs sitten kun siihen kaikkeen turtuu. Niin on käynyt usealle paikalliselle. Heidän on helppo sanoa ei ojennetulle kädelle ja sulkea silmät katuojassa makaavan kohdalla. Mutta samoin käy monelle reissaajalle. Kun pyyntö ”Anna viisi rupiaa, olen kovin köyhä ja lapset näkevät nälkää” esitetään kymmeniä kertoja päivässä on vain pakko sulkea silmät ja kävellä ohi jossain vaiheessa. Minä olen vain yksi ihminen, en mitenkään voi pelastaa kaikkia köyhiä maailmassa vaikka kuinka haluaisin.

Mutta onko se sitten oikein? Mitä jos se isä joka eilen kulki käsi kädessä pikkupoikansa kanssa, sanoen että kukaan ei luota häneen eikä hän saa töitä vaikka haluaa, ja siksi vaimo ja poika näkevät nälkää ja siksi hän on kerjäämässä, mitä jos se mies olikin ihan oikeasti oikeasti hädässä. Kolkatassa on tunnettua, että moni kerjäläinen on itse asiassa ”töissä” järjestäytyneen rikollisuuden alaisuudessa ja kerjätyt rahat menevät isompien kihojen taskuihin ja kerjäläinen saa muutaman rupian palkkaa. Niinpä äiti joka pyytää ostamaan riisiä tai maitojauhetta ei tuota tuotetta aina pidä, vaan se päätyy takaisin kauppaan ja rahat menevät… Kyllä. Sille mafiosolle joka on naisen palkannut. Slummien miljonäärin kohtaus miehistä, jotka tahallaan sokeuttivat lapsia ja lähettivät nämä kerjäämään ei ole pelkkää tarinaa. Sitä tapahtuu ihan oikeasti. Kurja pikku lapsi tienaa paljon enemmän kuin terve pulska poika.
Mutta eihän 5 rupiaa sitten toisaalta ole suuri summa. Tai jos ostaisin katukeittiön muonaa sille nälkäiselle isälle ja pojalle. Mutta miten yksi ihminen voi ruokkia koko korttelin nälkäiset? Ja kaksikymmentä kertaa 5 on jo satanen. Ja toisaalta, mistä sen tietää jos se isä on juuri edelliseltä turistilta saanut kuin saanutkin mitä pyytää.
Samalla sitä miettii myös, miten kaikelle tuolle kurjuudelle muka Voi turtua. Miten se ei voi satuttaa nähdä likaista pientä naamaa lakaisemassa junan lattiaa ja pyytämässä muutamaa kolikkoa. Miten sille pojalle voi olla antamatta rahaa?? Mutta sitten samalla pitäisi ajatella, että jos nyt annan rahaa, vahvistuu se käsitys siitä että pojan työhön lähettäminen kannattaa. Mutta sitten, jos poika ei kotiin palattua rahaa tuo, voi se tarkoittaa ettei poika syö. Moni vanhus on kerjäämässä pitkin kaupunkia juuri tästä syystä. He eivät enää kelpaa työntekijöiksi, mutta sukulaiset eivät ruokaa anna, jos ei rahaa pöytään kanna.

Onko sitten parempi vain antaa ruokaa, jonka voi syödä heti. Vai onko ohjattava nuo ihmiset järjestöjen pariin, jotka tekevät hyvää työtä. Niidenkin mahdollisuudet ovat kuitenkin rajatut. Miljoonien köyhien auttaminen ei ole helppoa.

Mitä sitten tekee Intian valtio? Ei ole kyllä mikään herkkuhomma hallita maata josta löytyvät niin maailman rikkaimmat kuin maailman köyhimmät ihmiset. Ja jos köyhyydenpoistamis projekteja aloitetaan, miten ihmeessä niitä voidaan valvoa. Miten tavoittaa jokainen slummi, kadunasukki ja piskuinen kylä monen tunnin kävelymatkan päässä? Intiassa on tehty noin vuosi sitten ”Education for all” laki, joka takaisi kaikille lapsille peruskoulutuksen. Mutta miten käy niiden lasten joiden perheiden selviytymisen kannalta he väkisinkin joutuvat tekemään töitä. Koulut ovat päiväaikaan, niin ovat työtkin. Miten voidaan olla varmoja että jokainen lapsi todella hyväksytään kouluun. Moni koulu ei köyhää huolisi. Miten valvoa, ettei synny eliittikouluja ja niitä ”köyhien kouluja”. Miten olla varma, että kaikissa kouluissa saa yhtäläisen hyvän opetuksen?

Tälläinen laki on tietenkin askel parempaan. Seuraavaksi siis taistoon ihan peruselämisen kuntoon saamiseksi, ihan jokaisen kohdalla. Se ei riitä, jos turistilaumat ruokkivat köyhiä silloin tällöin, tai lahjoittavat pari sataa hyväntekeväisyyteen. Apu on loppujen lopuksi tultava Intialta Intialaisille.

Rantaeloa

2010-08-22T15:54:00.003+03:00

Aika oli siis jättää taa Shalomin rutiinielämä ja suunnata taas uusille poluille. Juna puskutti läpi yön ja vei minut Chennaihin jossa autoriksakuskin sukkuloimana, puhelimitse annettujen neuvojen avulla, pääsin kuin pääsinkin Jeenan ja perheen luo. Olen heidän luonaan jo muutamaan kertaan yöpynyt mutta aina he ovat tulleet hakemaan minua. Mutta yllättäen reissumieli oli tästäkin kodinympäristöstä painanut mieleen pari yksityiskohtaa (tällä kertaa ”Babyclinic”-kyltti) ja osasin neuvoa kuskiani kääntymään ihan oikein viimeisestä kadunkulmasta.

Pari päivää sitten leikitin Kaavyaa (3v.) ja Thapasyaa (5v.), näitä ihania mutta oi niin pilalle hemmoteltuja kauhukakaroita. Ken leikin alkaa se leikin kestäköön tuntuu olevan motto. Ja leikkiä ei aikuinenkaan saa lopettaa ennen kuin se loppuu, yleensä jommankumman (pääosin pienemmän Kaavyan) itkuun kun pää kopsahtaa sängyn kulmaan tai sisko vie siskolta tavaran kädestä. Iltaisin Jeenan kanssa muutaman sanan vaihdettuani kipusin petiin ja annoin ilmastoinnin viilentää auringossa tirisevää päätä. Tosin en ole mikään ilmastoinnin suurin ystävä. Sen epäluonnollinen viima tuottaa yleensä sen, että ilmastoidun tilan ulkopuolella kuumuus tuntuu entistäkin kovemmalta. Niin esimerkiksi öisen vessareissun aikana kun se oikein löi naamalle makuuhuoneen oven avattuani.

Pari päivää lastenleikkejä riitti ja mieli teki käydä vähän tutkimassa ympäristöä. Niinpä hyppäsin paikallisbussiin joka kuljetti minut kohti Pondicherryn itsenäistä territooria. Se ei ole varsinaisesti oma osavaltionsa, mutta sillä on oma hallinto Tamil Nadun sisällä. Alue oli aikanaan Ranskan valtaama, eikä tuo entinen isäntä ole vieläkään lähtenyt. Kulkiessani pitkin Rue de Bazaaria, tiilein päällystettyä tasaista katua jolla ei roskan roskaa näy ja istuessani Le Caféssa merenrannalla juomassa Cafe au Laitia ja napostelemassa croissanttia voisin olla hyvin pienessä ranskalaisessa merenrantakaupungissa. Turisteista varmaan 80% on ranskalaisia ja niinpä ravintolassa tervehditään Bonjourcava. Leipomon ikkunassa roikkuu patonkeja ja La Terrasse ravintola tarjoaa kukkoa viinissä. Tosin kun astuu muutaman korttelin tämän pariisin ulkopuolelle, on taas Intiassa, jossa torvet tööttäävät ja ravintolassa tuoksuu curry.

Rantaboulevardilla kulkee iltaisin lähinnä intialaisia jotka nauttivat perheineen aaltojen loiskeesta ja lapset kiipeilevät Gandhin patsaalle laskemaan liukua sen loivia marmori reunoja pitkin. Rakastuneet pariskunnat sen sijaan kuhertelevat kallioilla niin piilossa kuin vain voivat. Kauppiaat myyvät pikkupurtavaa ja hattaroita. Löytyy ilmapalloja ja vinkuleluja, jäätelöä ja jasmiininkukkia. Varsinaista rantaa saa lähteä hakemaan vähän kauempaa, sillä kaupungin kohdalla hiekka on korvattu isoilla mustilla graniitin lohkareilla. Näin tehtiin sen jälkeen kun Tsunami iski Aasiaan. Vaikkakin Pondycherryssä sen aiheuttamat tuhot olivat pieniä, näillä kivenlohkareilla toivotaan olevan vaikutusta, ettei se seuraavallakaan kerralla pahaa jälkeä saa aikaiseksi. Kaupunkia hallitsee ranskan lisäksi Sri Aurobindo, joogi ja vapaustaisteilija, jonka ashramiin törmää Pondyssä joka puoella. Heillä on useampiakin majataloja, joista yhdessä minäkin kohtuuhinnalla majoituin. Ja lähistöllä sijaitsee kuuluisa Auroville, tuo tulevaisuuden ihannevaltio. Tai sitten ei. Aurovillen tausta-ajatuksena on universaali kylä, jossa miehet ja naiset, kaikki kansalaisuudet, voivat elää rauhassa ja harmoniassa, ilman kenenkään poliittista ylivaltaa. Ilman vallanhimoa, vaatimuksia. Sen tarkoituksena on ymmärtää ihmisten yhtenäisyyttä. Aurovillen perusti 1968 sittemmin “The Motheriksi” nimetty ranskalainen nainen. Sittemmin alueelle on muuttanut lukuisia länsimaalaisia ”todellista elämää” hakemaan. Lännen temmellyskentäksi sitä onkin minulle kuvailtu. Ne joilla on rahaa, perustavat orgaanisia tiloja ja perustavat yrityksiä jotka valmistavat suitsukkeita, saippuoita, käsitöitä ja terveysherkkuja. Ja ne joilla on rahaa, eivät ole intialaisia. Intialaiset sen sijaan asuvat alueen laitamilla ja tekevät kylässä kaikki ne niin kutsutut paskahommat joihin valkoihoinen ei alistu. Eräs tapaamani taiwanilainen nainen sanoi harjoittaneensa alueella joogaa, muttei voinut löytää ainuttakaan intialaista joogaopettajaa vaan kaikki olivat ranskalaisia tai saksalaisia ja velottivat opetuksesta huimia summia. Alueella voi siis asua esimerkiksi farmilla ja tehdä töitä ja silloin pääsee osalliseksi esimerkiksi valtaisasta meditaatiohallista joka monumentistakin käy. En sitten lopulta lainkaan mennyt edes katsomaan paikkaa, sen verran negatiivisen kuvan moni kanssamatkustaja minulle siitä antoi. Ajatus hyvä – lopputulos ei aina hyvä.

Aika kului täällä vain katuja kulkien, ja kirjaa lukien. Vuorossa Munkki joka myi ferrarinsa, joka on yllättänyt minut tyystin. Tämä miljoonia myynyt itseapu kirja on oikeastaan hyvä opus, vaikka aina sitä epäilinkin. Olin tarinan pauloissa niin, etten juuri muuta malttanut tehdä ja niihin Le Cafén lattekahveihin upposi rupia jos toinenkin kirjan parissa istuessani. Viimeisenä aamuna jaksoin nousta jo ennen seitsemää kulkemaan nyt hiljaista rantakatua ees taas. Gandhin patsaalla tosin ei ollut hiljaista nytkään. Ilmeisestikin paikallisilta temppeleiltä saapuu pappeja hindupatsaineen antamaan siunauksia ihmisille. Intialaiset hakivat jumalten siunauksia, ja länsimaalaisten nikonit ja canonit räpsivät kilvan kuvia kun Ganesh, Shiva ja Lakshmi jakoivat hyvää onnea ja menestystä pappien välityksellä. Rummut pärisivät ja savu nousi tulisijoilta.

Pondycherrystä kaksi tuntia bussilla kohti Chennaita on puolestaan itärannikon rantalomakohde Mahabalipuram jonne minäkin yhdeksi yöksi päätin pysähtyä. Täällä graniitinlohkareet korvaa rantahiekka sekä rantakuppilat jotka ovat tuttu näky Goan aurinkorannoilta (Miten olisi vaikkapa Bob Marley Restaurant tai Santana Cafe?). Lehmät käyskentelevät kalastusveneiden keskellä, ja kulkiessa kuumalla hiekalla saa varoa kalaverkkoja ja pieniä ja suurempiakin hiekkarapuja. Kauniita simpukoita, isoja aaltoja, ja paljon ranskalaisia turisteja. Paikassa ei ole mikään kummoinen energia, mutta muutaman päivän rantalomasta se kyllä käy. Kashmirilaiset hopea- ja kivikauppiaat ovat löytäneet tiensä tännekin ja ”hello madam, come to my shop” kutsut seuraavat perässä kun kulkee turistikatua, joka muuten on ainakin matkustajaraamattu Lonely Planetin mukaan yksi Tamil Nadun ainoista sellaista. Ja todellakin, tuntuu kuin olisi hypännyt tuttuihin piireihin länsirannikon Keralan tai Goan turistikeskuksiin. Vaikkakin paljon pienemmässä kaavassa. Ravintolat tarjoavat tuoretta kalaa, ja hummerit kolistelevat laatikoissa odottaen nälkäistä matkustajaa. Kahvilassa saa espressoa ja rannalta voi vuokrata body boardin jos haluaa lähteä aaltoja halkomaan. Turisteja on vain murto-osa suositumpien kohteiden määrästä. Mutta täälläkin komeat paikalliset nuoret miehet iskevät kiinni yksin kulkevaan valkoiseen tyttöön. Niinkin kova on halunsa tutustua näihin ihmeolioihin, että kuulin tarinan edelliseltä illallta jolloin yksi paikallisista olisi kuutamoa katsellessaan yrittänyt väkisin saada sveitsiläiseltä tytöltä enemmän kuin kädestä pitelyä. Onneksi italialainen reissumies Luca sattui olemaan lähistöllä ja kuuli tytön huudon. No vikansa on tytössäkin. Jos nuori mies haluaa lähteä lähes autiolle rannalle kanssasi, voi olla aika varma siitä mitä mies haluaa. Ja se ei ole kuutamon ihastelua.

Mahabalipuramissa on myös nähtävyyksiä, ikiaikaisia kivikaiverruksia ja temppeleitä joiden katsominen tosin oli tuskan takana porottavan auringon johdosta. Askeleet olivat raskaat, mutta kävin vanhalla Shiva temppelillä ja katsomassa ”Krishnan voipalloa” joka oli valtava pyöreä kivi rinteessä. Pallo näytti siltä, että se voisi hetkenä minä hyvänsä alkaa vyöryä alaspäin mutta siinä se on seissyt jo vuosikaudet. Kivi-Ganeshalle kävin tervehdykseni myös jättämässä. Muuten aika menikin rantakuppilassa kirjaa lukien. Illalla valot alkoivat välkkyä ja temppeli soida, kun kylä juhli jo kolmatta päivää Parvati jumalatarta. Ja se soitto jatkui ja jatkui ja huipentui ilotulitteisiin (tai lähinnä kovaa ääntä päästäviin papatteihin ja paukkuihin) joskus kolmelta aamuyöllä. Itse en juhlallisuuksia mennyt koko illaksi katsomaan, mutta ei tullut unikaan. Joku sankari päätti varmaan käyttää edellisenkin juhlan papatit loppuun, sillä satunnaisia ”rätätätätätätättä” kohtauksia tuli aamuun saakka. Ja oi onnea, kun sähköt katkesivat kello kuusi aamulla ja oi niin ihana tuulettimeni pysähtyi. Se on melko varmaa, että jos sähköt katkeavat, oli uni kuinka syvää tahansa, siitä herää. Niin sitten pakkasin kimpsuni ja kampsuni ja kävin tervehtimässä merta, ja hyppäsin bussiin joka kuljetti minut takaisin Chennaihin. Sinne olivat saapuneet vierailulle myös Ritama ja Sujatha sekä hollanin Lianne joka koti-ikävää potiessaan ei halunnutkaan reissata vaan vietti aikaa mielummin turvallisessa perheympäristössä.

Lapset olivat onnessaan kun leikittäjiä nyt oli useita. Päivät Chennaissa ovat kuitenkin melko pitkäveteisiä. Jeenan koti on useiden kilometrien päässä nähtävyyksistä, ja no en kyllä olekaan mikään nähtävyyksien tutkija. Suurin ekskursiomme kohdistui läheiseen ostoskeskukseen joka tosin on sekin melkoista nähtävää. Rikkaat intialaiset kuluttavat täällä rahaa merkkivaatteisiin, kalliisiin elokuvateattereihin ja pizza hutin pitsoihin. Meidänkin pieni porukamme sai uppoamaan seitsemään jäätelöön 400 rupiaa (n. 7 euroa), joka on monelle tavalliselle tallaajalle jopa viikon palkka. Lasten leikittämiseen pelimaailmassa upposi 200 rupiaa ja suklaakauppaan 500. Jeenan mies on lakimies (ja Jeenakin siihen koulutuksensa saanut) joten varaa tähän kyllä on. Tälläiset reissut kuitenkin herättävät huomaamaan sen valtavan eron köyhien ja rikkaiden välillä tässä maassa. Intiassa on useita, jotka sijoittuvat maailman tilastoissa kaikkein rikkaimpiin ja viime aikaisten tutkimusten mukaan osista Intiaa löytyvät myös ne maailman tilastoissa kaikkein köyhimmät jotka elävät reilusti köyhyysrajan ulkopuolella. Miten nämä valtaisat erot sitten saataisiin tasattua? Siinä riittää hallitukselle pohdittavaa.

Juna liikautti minut 27 tunnin matkan tuttuihin piireihin Kolkataan. Nyt muutama päivä täällä oleskellessa, ja vihdoin yrittäen lukea tenttikrijaa, ja sitten viuh vauh takaisin ”kotiin”, Nepaliin.

Hei vaan Shalom!

2010-08-10T11:38:00.004+03:00

Aika oli taas nostaa kytkinta ja suunnata muille maille vierahille. Shalomin koululla sovitut 7 viikkoa open hommia saivat siis riittaa. Tavallaan oli haikeaa, tavallaan olin kuitenkin jo ihan valmis lahtemaan. Vaikka koulun tytot jaksavat yha ihastuttaa, on olo etenkin iltaisin melko yksinainen mukavasta perheesta huolimatta. Madurai ei kaupunkina tarjoa suuria. Harmittavasti suurin osa mukavista ihmisista , ei juuri osaa englantia, joten keskustelut jaavat lyhyiksi. no, pian saa taas puhua palpattaa tuttujen kanssa niin etta omaa rauhaa on vaikea loytaa.

Koulu kehittyy ja vahvistuu koko ajan. Joten huolestunut en ole sen tulevaisuudesta. Amutha opettaja on kahdenvuoden takaisesta hiljaisesta ja tiukasta olemuksestaan muuttunut valloittavaksi persoonaksi joka vitsailee, leikkii ja tanssii oppilaiden kanssa. Lapset nauttivat hanen seurastaan huomattavasti enemman kuin ennen ja ovat innoissaan kun opettajakin uskaltaa lahtea mukaan pallopeliin ja tanssinpyorteisiin. Latha-avustaja on kuten ennenkin hiljainen mutta ymmartavainen ja osaa huolenpidon.

Ja voi niita lapsukaisia. Seitseman viikon aikana ryhmarama kasvoi kolmella kun mukaan tulivat MathiMani, Alagu seka Sharon. Etenkin Alagu teki suuren vaikutuksen. tama vasta 7-vuotias pikkuneiti kavi aikanansa pari vuotta leikki- ja esikoulua ihan tavallisella paikallisella ala-asteella kunnes ekaluokalle pyrkiessa rehtori totesikin etta ei me tata tyttoa tanne huolita, se kuuluu erityiskouluun. pari vuotta tytto oli vain kotona aidin ja pikkuveljen kanssa kunnes lopulta eras Ritaman tuttu kertoi perheelle Shalomista. Alagu osaa aakkoset englanniksi ja jonkun verran tamiliksikin. Numerotkin tulee englannksi paperille ihan oikein pain. Tyton puhetaito ei ole kovin kehittynyt ja toinen puoli kroppaa (oikea kasi ja jalka) linkkaavat jossain maarin. Neiti kuitenkin oppii hurjaa vauhtia, joten tuntuu, etta ehkapa joku paiva tytto voisi viela liittya ihan peruskoululaisten riveihin. Alagu hymyilee ja nauraa aina, ja kaikelle. Enkeli!

Moni Shalomin tytto tuntui kasvavan henkisesti, jo taman kahden kuukauden aikana jonka koululla vietin, silmissa. Kasturin ja Anitan tanssi tuo hymyn huulille ja jo isoksi tytoksi itsensa kokeva 22-vuotias Saranya innostui keinumisesta niin paljon, ettei meinannut pienemmille tilaa tulla. Ganga auttaa aina pienempiansa ja avustaa Lathaa siivouksessa. Pikkuinen Subashri ei juuri kirjoittamisesta perusta mutta jos kyseessa on avustaminen vaikkapa tuolien jarjestelyssa tai taululiitujen noutamisessa han sen ilomielella nauraen tekee. Sharon saapui koululle vasta kolme paivaa ennen lahtoani, ja oli ensimmaisena paivana hyvin ujo ja vetaytyvainen eika puhua pukahtanut. Mutta jo kolmantena paivana tytto juoksi paa kolmanetana jalkana siina missa muutkin leikin pyorteissa ja naureskeli ja jutteli omalla kielellaan.

Jokaisen neidin itseluottamus kohoaa koko ajan. Viimeisena paivanani pidimme vanhempain tapaamisen jonne lahes kaikkien aidit saapuivat. Ja kukin heista kiitteli siita, miten iloisia lapset ovat koulun aloitettuaan. Alagu oli lauantaina ja sunnuntainakin ollut pakkaamassa reppua lahteakseen kouluun ja itku paasi kun kuuli sen olevan kiinni. Ja joukko kasvaa. Olen ollut vasta viikon poissa, mutta jo nyt nelja uutta oppilasta on yllattaen aloittanut ja yksi uusi opettaja palkattu. Rahaahan ei juuri ole mutta luottamus tulevaan on suuri.

Pian Shalom muuttaa uusin tiloihin kaupungin laitamille, isoon laventelin ja kellankirjavaan taloon jossa riittaa tilaa kaikelle toiminnalle. On jooga/tanssisali, on majoitustilaa ja luokkahuoneita ja takapihalla tilaa kahdelle lehmalle jotka nekin ovat tulossa uusimman opettajan vanhempien mukana jotka ovat muuttamassa koulurakennukselle huoltajiksi hekin. Nyt ongelmana on vain se, etta rahaa pitaisi loytya jostain koulubussin ja luotettavan kuskin saamiseksi. Moni oppilas kun asuu nykyisen koulun laheisyydessa ja kavelee mutta tulevalle rakennukselle matkaa on kymmenen kilometria. Mutta kuten sanottu, kun tulevaisuuteen luotetaan varamasti unelmat saavutetaan joku lahjoittaa riittavasti, etta koulu voi jatkaa toimintaansa.

Hyvilla mielin siis jatan Shalomin taas taakseni, hyvin he homman hoitavat. Valilla tuntuu, ettei paljon kannata vinkkeja antaa kun ei niita sitten kuitenkaan toteen laiteta (lienevat liian outoja Intialaiseen koulukaytantoon). Joten annetaan heidan hoitaa tyonsa niinkuin itse kokevat parhaaksi. Hyvinhan ne lapset voivat, ja oppivatkin paljon.

Minun matkani jatkuu pienen rantaloman jalkeen oi niin sateiseen Kolkataan ja sielta Nepaliin jossa protestit taas nostavat mellakoita kun eivat saa valittua uutta paaministeria.

Koti joka harvoin lepää

2010-08-03T19:34:00.003+03:00

Kun aamulla herään kukonlauluun on kotitalo jo ollut hereillä aikaa sitten. Avoimesta ikkunasta kuuluu kukkopojan ohella rivakkaa lakaisuääntä kun hiekkapolkua puhdistetaan. Myös portin takainen asfaltti on oman talon kohdalta lakaistava ja kasteltava ja siihen piirretään valkoisella jauheella kollam-kuvio.

Samaan aikaan keittiö sihisee ja pihisee kun aamupala perunat jo maustuvat ja mahdollisesti riisi kiehuu lounasta varten. Vihanneksia on jo pilkottu ja nopeasti jossain välissä kiehautetaan maito myöhään heränneen teetä varten. Lisää vihannestenpilkkomista, lotrausta pyykkien kanssa ja lattioiden lakaisua joka toinen minuutti keittiössä.

Tuntuu ettei kotitalo täällä koskaan nuku. On lakaistava ja pestävä lattiat pari kertaa päivässä. On siivottava se pihatie ainakin kerran. jos ei kaksi, oli miten kiire tahansa minnekin lähteä. On kokattava jokaista ateriaa tuntikaupalla, sillä kaikki kolme päivän ateriaa ovat lämpimiä ruokalajeja.

Ruokaa on aina paljon. Eräänäkin päivänä oli aikaa niin vähän että riisi meinasi jäädä keittämättä, aamiaiselta oli kuitenkin jäänyt valtava kipollinen "idlejä" joten ehdotin josko syötäisiin nämä lounaalla kastikkeiden ja paistettujen vihannesten kera joita oli jo valmiina. JA nöin päätettiin mutta ruokailun aikana voivotteli perheen äiti kuinka tämä ateria ei nyt ole kunnollinen kun ei ole riisiä. Ja kuinka hän koko olevansa huono emäntä kun ei ehtinyt valmistaa kunnolista lounasta (ja siis ainoa elementti joka puuttui oli se keitetty riisi).

Jos jonain aamuna emäntä vahingossa nukkuu tunnin pidempään ollaan hätää kärsimässä kun ei olekaan ehditty lakaista sitä pihapolkua. Ja kotiapulaisille raivotaan jos nämä on tunnin myöhässä kun KAIKKI on silloin myöhässä.

Jeenan lapsenhoitaja otti lopputilin ja nyt "Jeenalla ei ole ketään auttamassa". Siitä lauseesta unohtui vaan että kyllä siellä joka aamu joku kokkaa ja iltapäivisin ainakin viitenä päivänä viikossa joku käy siivoamassa. Mutta "Jeena raukka jotuu yksin hoitamaan kahta lasta" Jotka kyllä käyvät päivisin koulussa ja Jeenallakin on työ jota hän voi tehdä kotoa käsin. Selitä siinä sitten että harvalla Suomalaisella on ketään kotona auttamassa, siivoukset, kokkaukset ja lastenhoito vaan sujuvat siinä työn ohella kun niiden vain on sujuttava.

Koti joka ei lepää kuin muutaman tunnin yössä. Muuten koko ajan riittää puuhaa. On vaikea ajatella että Suomalaiskodin äidin maailma kaatuisi jos se siivous kerran jäisi välistä (vaikka siitä omassakin työssä saa aina kerran viikkoon taistella, ja oma koti on aina kun hävityksen kauhistus). Tai että kukaan äiti jaksaisi aamusta iltaan, päivästä toiseen, kokata kokonaisia aterioita. Etteikö joskus sorruttaisi helpompaan vaihtoehtoon tai noutoruokaan.

Ei ihme, että monella naisella on uni- ja terveysongelmia jo nuorella iällä kun koti on pidettävä putipuhtaana ja miehen nenän edessä on tiettyjen ruokalajien oltava tietyllä kellon lyömällä. Vaikka tässä meidän perheessä on jos jonkin sortin apulaista, puuhaa Ritamakin koko ajan jotain. Ihmettelen monasti, että eikö joskus voisi ottaa vähän iisimmin ja olen koittanut sanoakin siitä, mutta vastaukseksi saa vain hymyn ja lausahduksen "niin" ja taas mennään luuta tanassa kun unohti lakaista se perimmäinen vessa.

ja niin. Ps. EI. Minun ei anneta auttaa. Hyvä että saan omat vaatteeni pestä. Tai joskus kuoria sipulin tai pilkkoa porkkanan kun on tosi kiire.

Pikalomalla

2010-07-29T08:58:00.002+03:00

Edellisellä viikolla ei oikein tullut nukuttua. Syytä en osaa sanoa. Niimpä suunnitelmat lähdöstä merenrannalle Pondicherryn kaupunkiin kariutuivat. Kymmenen tunnin bussimatka yhden yön reissun vuoksi ei houkutellut. Perjantai-iltanakaan ei tullut nukuttua kun jännityskirja jota olin lainannut, ei päästänyt otteestaan. Ajattelin, että no saanhan kuitenkin huomenna lauantaina nukkua kun ei ole koulua, eikä muutenkaan kiirettä minnekään. Silmät suljin vasta kahden jälkeen aamuyöllä kun kirjan jännitysnäytelmä vihdoin päättyi onnellisesti.

Mutta kuinkas sitten kävikään. Kello seitsemän aamulla pärähti ilmoille varmaan kymmenestä kaiuttimesta valtaisa musiikinrytke. Ja sitä seurasi tamilin kielinen palpatus melkoisella voimalla. Koitin nukahtaa uudelleen, mutta eihän siitä mitään tullut. Väsyneen näköisiä asukkeja tuli muitakin vastaan. Kukaan ei tässä metelissä varmasti olisi enää voinut nukkua. Ja luvassa oli musiikkia ja puhetta koko päivän, jonnekin keskiyön tienoille saakka. Musiikki ja puheet kunnioittivat aikanaan alueella taistelleita Marudupandiyan veljeksiä joiden syntymäpäivä sattui olemaan.

Pelastavaksi enkeliksi saapui täällä vieraana oleva hollantilainen Lianne (tekee tutkimusharjoitusta toiselle järjestölle). Hän oli suunnitellut lähtevänsä Kodaikanalin vuoristokylään ja niinpä melusaastetta paetakseni päätin pikaisesti pakata reppuni ja lähteä mukaan. Tietenkin lähtö paikalliseen tapaan venyi, kun perheenäiti Ritama ei uskonut kykyymme löytää itse oikeaa bussia, vaan soitti perheen viralliselle riksakuskille viemään meidät ”firman autolla” bussipysäkille ja suoraan bussiin. Kuskia odotellessa meni tovi jos toinenkin kun hänen piti peseytyä ja syödä. Lopulta olimme kuitenkin oikeassa paikallisbussissa, jossa hiljaisuudesta ei tosin vielä päästy nauttimaan. Intialaiseen tapaan bussissa näytettiin voluumit täysillä paikallista elokuvaa jossa nyrkiniskuilta ei varmaan kukaan säästynyt. Yllättäen tosin bussin liikkuessa ei meteliä enää oikein kuullut, ja katse kiinnittyi maisemiin jotka kaupungin jälkeen muutuivat avarammiksi. Moottoritielle tultaessa silmä pisti taloihin joiden etusivut näyttivät kuin irtirevityiltä. Lopulta välähti. Talojen omistajat olivat joutuneet uhraamana osan kodeistaan tälle kulkuväylälle jotta kulku olisi nopeampaa. Tuskimpa ovat suuren suurta korvausta saaneet, ja koska heti talojen takana on muita taloja, ei varmaan uutta maata uuden kodin rakentamisellekaan ole kukaan tarjonnut.

Mutta niin. Moottoritien jälkeen lähdimme kipuamaan vuorenrinnettä, ja siihenhän saatiin aikaa kulumaan. Vuorenrinteiden kiviin maalatut Free Tibet tekstit ihmetyttivät ja metsien vihreys (ja kuusipuut) ihastuttivat. Hitaasti mutta varmasti bussi kuitenkin mateli kapean mutkaisen tien ylös asti, pienellä teepsyähdyksellä ja lopulta olimme perillä Kodaikanalissa, 2100 metrin korkeudessa. Paikka on aikanaan rakennettu Intian valloittaja brittien kesänvietto paikaksi, jonne paeta helteitä. Viileä tuntui hivelevän ihoa ja mieltä kuuman kaupunkielon jälkeen ja oli ihana hengittää keuhkot täyteen puhdasta ilmaa. Hostellikin löytyi nopeasti Liannen opaskirjan avulla. Päivä meni oikeastaan vain kulkiessa pientä kaupunkia ympäriämpäri ja ihmetellessä hyvin usvaista maisemaa jonka alta ei mitään tuntunut näkyvän. Kaupungin puhtaanapito toimii, ja roskia ei juuri näy. Kyltit pyytävät pitämään paikan vihreänä ja välttämään muovia. Osotkset pakataan sanomalehdistä käärittyihin kasseihin, ja muovipusseja ei oikeastaan näy. Kaupunki on täynnä suklaakauppoja, joiden houkutus oli käydä liian suureksi. Käsintehdyt kotisuklaat kun saattavat maistua mainiolta. Päädyimme syömään nuudelikeittoa ja momoja yhteen paikan tiibetiläisistä ravintoloista, ja allekirjoittaneelle ainakin tuli Nepal ikävä, kun tätä samaista ruokalajia siellä usein nautitaan.Ilmeisesti Kodaikanaliin on päätynyt useampikin tiibetin kansalainen, sillä Dalai Laman kuvilta ja Save Tibet sloganeilta ei voinut kaupungilla kulkiessa välttyä.

Perille pääsyn myöhäisestä ajankohdasta johtuen ei päivä ollut kovin pitkä, ja niinpä ensin ihmeteltyämme usvan väistyttyä ”Kodaikanalin Jalokivilipasta” (eli kaupungin valoja yöllä vuorenrinteeltä kaukaisuuteen katsoessa) uni vei mukanaan, siitäkin huolimatta että majapaikassamme oli valtaisa joukko intialaisia miehiä joiden lukutaito on kyseenalainen. Metelitaso näet varmasti ylitti sallitun rajan kymmenen jälkeen illalla jolloin seinätiedotteen mukaan hostellilla tulisi olla hiljaisuus.

Aamulla kohtuu aikainen nousu. Kävely kaupungille ja sitten aamupalan jälkeen ympäri järveä joka on keskelle kaupunkia muodostunut. Järvellä oli vielä hiljaista, mutta pikkuhiljaa polkuvenevuokraamot aukesivat ja intialaisturistit polkivat piskuista järveä pitkin koko perheen voimin ja söpöt pariskunnat puolestaan viilettivät asfaltoitua järvenympäristöä vuokrapyörillä. Saimme kulutettua tuohon viiden kilometrin helppoon pyrähdykseen yllättävän kauan aikaa, sillä ohitsemme lenkkeili eräs paikallinen pulskahko mieshenkilö kolmasti. Joko me olimme tosi hitaita tai tuo herra jossain kohdin hyppäsi järven yli meitä hämätäkseen. Nautimme vain oleilusta ja cappucinosta jota kaupungista sai ja kävelimme vielä muutaman kilometrin päähän ihmetelläksemme ”Karhuvesiputousta” joka osoittautui pieneksi vesinoroksi pitkin kalliota. Lounaan ja pienen kauppareissun (Niiden käsintehtyjen suklaiden kutsuhuuto ei lakannut. Kuka voi kieltäytyä paahdetusta mantelista tummassa suklaassa?) jälkeen päätimme lopulta lähteä suuntaamaan takaisin kaupunkiin jossa seuraavana aamuna taas työt odottelevat.

Paluubussimme kuski luuli kai olevansa vuoristoteiden Kimi Räikkönen, sellaista vauhtia bussi lasketteli menemään. Pysähdyimme jälleen teelle puolessa välissä vuorenrinnettä jolloin saimme elää jonkin sortin jännitysnäytelmää kun kaksi nälkäistä apinaa huomasi puolityhjässä bussissa vihannessäkin ja tulivat viihdyttämään. Jos kukaan uskalsi heitä yrittää häätää pois, tulivat näkyviin terävät hampaat ja sihinä. Onneksi omat hedelmäostokseni olivat piilossa kirkkaan keltaisessa kangaskassissa ja vain naapuripenkin nauriit lähtivät apinaserkkujen matkaan.

Loppumatka sujui rivakkaan tahtiin ja vain yksi läheltä piti tilanne tuli toisen bussin kaartaessa mutkan takaa, melkoisella vauhdilla sekin. Kotiin päästiin ja kuuma ilma otti heti valtaansa eikä uni illalla meinannut tulla. Mutta ainakin saimme hetken tuntea millaista se olikaan kun on viileää ja hiljaista. Täällä kun aurinko paistaa ja vietetään taas jonkun tärkeän syntymäpäivää sillä kajareista raikaa taas joku tärkeääkin tärkeämpi poliittinen puhe.

Naisia, monenlaisia

2010-07-23T19:43:00.002+03:00

Naisia, on täälläkin monenlaisia. Olen tavannut heitä laidasta laitaan.

Ja parhaiten on mieleen jäänet ne, joiden kohdalla tulee miettineeksi, että entäs jos, olisin syntynyt tuohon elämään. En osaa edes kuvitella miltä se tuntuu.

Koulun apuopen, ja käsityövastaavan Lathan elämä on pikkuhiljaa helpottunut taloudellisesti, mutta henkisesti ja fyysisesti ei juurikaan. Latha elää kahden huoneen asunnossa kahden jo opiskelunsa päättäneen parikymppisen lapsensa, rekkakuski miehensä (joka on kotona satunnaisesti) sekä anoppinsa kanssa. Asunnon hinta on 2400 rupiaa, tuplat siihen verrattuna mitä ennen. Lathan molemmat lapset käyvät nyt töissä. Tytär tienaa 3500 rupiaa kuussa tietokonehommissa ja poika vähän vähemmän. Tytär lähtee töihin tietokoneen ääreen jo ennen aamu kuutta, joten äidin on noustava jo ennen tätä valmistamaan ruokaa niin aamupalaksi kuin lounaaksi jotta tytär voi sen mukaansa ottaa. 9.30 hän tulee koululle jossa päivä päättyy yleensä noin viideltä, mutta toisinaan vasta kuudelta jos Ritama määrää tälle lisää hommia. Palkkaa Latha saa noin 2000 rupiaa kuussa. Kotiin palattua odottaa siivous, illallisen valmistaminen ja muu, sillä tytär on liian väsynyt istuttuaan tietokoneen ääressä koko päivän, ja miehethän nyt eivät luutaan ja kauhaan täällä koske. Monasti vasta neljänkympin ylittänyt Latha valittaa selkä ja silmä kipuja sekä väsymystä. Ja enpä yhtään häntä siitä syytä.

Koulun opettaja Amutha naitettiin jo 14-vuotiaana nyt jo edesmenneelle miehelleen. 16-vuotiaana hänestä tuli äiti ja 18-vuotiaana lapsia oli jo kaksi. Amutha oli naimisiin mennessään koulussa, mutta joutui sen kesken jättämään perheenhoidon tullessa päätoimeksi. Myöhemmin, lasten jo kasvettua Amutha opiskeli vuoden erityisopetusta ja päätyi lopulta Shalomiin töihin. Kaksi vuotta sitten Amutha oli vielä vakava ja hiljainen nainen, joka kellon lyödessä 15.30 pakkasi kassinsa ja lähti kotiin. Nyt Amutha leikkii ja pelaa ja vitsailee lasten kanssa, jää ylimääräiseksi ajaksi jos tarve niin vaatii mielellään, ja keksii uusia opetusmetodeja. Amutha kertoo kuinka hän tuntee nyt elävänsä kuin toista mahdollisuutta, toista elämää johon hänellä ei ollut mahdollisuutta kun oli pidettävä huolta perheestä niin nuorena. Hän kokee omien lastensa nyt jo kasvettua aikuisiksi, että Shalomissa hänellä on nyt monta uuttta lasta ja hän nauttii näiden lasten kasvattamisesta.

Sitten on ne surulliset tapaukset. Kaliani. Perheen kokki, joka jo pari vuotta sitten tuli ruokaa laittamaan, ja hoiti hommansa hyvin, elää väkivaltaisessa avioliitossa itseään 17 vuotta vanhemman miehen kanssa. Kaliani on miehen toinen vaimo, ja edellisestä liitosta lapsia on neljä tai viisi. Omia lapsia ei ole kuin yksi. Mies on täysi alkoholisti, joka ei missään nimessä hyväksy vaimonsa töissä käymistä tässä talossa. Lähes kahteen vuoteen Kaliani ei ollutkaan tullut töihin, mutta yllättäen pari viikkoa sitten hän ilmestyi taas, salaa mieheltään. Joinain päivinä Kaliania ei näkynyt, sillä mies oli syystä tai toisesta jättänyt menemättä omiin töihinsä. Tänään aamulla Kaliani tuli, mutta lähdettyään hakemaan torilta leipää ja kananmunia hän ei enää palannut. TAvarat hän lähetti jonkun mukana talolle. Ruoat hän lähetti naapurillemme, joka kertoi että Kalianin mies oli tullut tiellä tätä vastaan ja pakottanut takaisin kotiin. Illalla eräs koulumme oppilaista tuli tuomaan viestin ja puhelinnumeron. Tuonne soittamalla selvisi, että Kalianin mies oli hajottanut koko heidän kotinsa irtaimiston ja pahoinpidellyt vaimoaan pitkään. Ilmeisesti Kaliani oli lopulta lähtenyt pakoon ja toivoi että Ritaman luota löytyisi paikka jonne tulla. Mies on kuitenkin ennekin tullut tälle talolle riehumaan ja syyttämään Ritamaa siitä, että hänen vaimonsa lähtee pois miehensä luota. Ja siitä että tässä talossa on vaimolle tarjottu töitä. Kaliani ei tänne ainakaan toistaiseksi ole saapunut. Mutta illalla kun asiaa puimme yhdessä Ritaman, miehensä Davidin ja Davidille töitä tekevän, vahvasti naisasia naisen, Shantin kanssa, alkoi ulkoa kuulua lasin helinää. Kalianin mies heitteli lasisia viinapulloja portille ja lähti karkuun. Parinkymmenen minuutin kuluttua tämä saapui ilmeisesti uudelleen ja heitteli uusia pulloja. Sen pidemmälle mies ei sentään toistaiseksi ole mennyt, mutta ulkona istuu vahtijoukko dottamassa, valmiina soittamaan poliisille. Kalianin turvana on sentään parikymppinen poikansa, joka kuulema asettuu ennemmin äitinsä kuin isänsä puolelle.

Samansuuntaisessa tapauksessa, elää eräs opiskelunsa vasta päättänyt nainen, Pondicherry. Pondi oli joutunut nuorena naimisiin, kesken opintojensa, saanut kaksi lasta, ja eli hyvin väkivaltaisessa ja alistavassa liitossa. Miehen käytöksen johdosta Pondi pakkasi tavaransa ja jätti miehen. Tämäkin mies on kuulema tullut tälle talolle riehumaan ja syyttämään siitä, että täällä ei kunnioiteta avioliiton lakeja jotka sanovat, että vaimo ei voi miestänsä jättää ja että mies on perheen pää ja päättäjä. Tämä aviomies kuitenkin vei uhkailunsa astetta pidemmälle. Eräänä päivänä hän oli mennyt sapelin kanssa Pondicherryn äidin luo ja silponut tätä. Ei kuolemaan saakka, mutta kaukana ei ollut. Mies oli paennut paikalta ja ilmeisesti oli vienyt aikaa ennen kuin tämä oli saatu kiinni. Tällä välin syyttelyt kuitenkin kohdistuivat Pondicherryyn sanoen että "mitäs jätit miehesi, sinun omaa syytäsi tämä on". Pondi asui tuona aikana Ritaman luona, tavallaan paossa tilannetta ja samalla päättämässä opintojaan. Syyttely Pondia kohtaan jatkui kunnes eräs lehti teki hänestä haastattelun. Artikkelin jälkeen Pondi kertoi, että ihmisten suhtautuminen häneen on muuttunut, ja ihmiset ymmärtävät tarinaa paljon paremmin. Nyt Pondi asuu sukulaistensa ja lastensa luona kylässä josta perhe on lähtöisin. Miehen olinpaikkaa en tiedä.

Näitä tarinoita tässä maassa riittää. On 12-vuotiaita tyttöjä jotka katoavat koulusta, ja naitetaan miehille jotka eivät vaadi niin suuria lunnaita. On kotiväkivaltaa joka naisten on vain nieltävä koska mies saa tehdä mitä huvittaa ilman rangaistusta. Viime aikoina on lehdissä kirjoiteltu paljon kunniamurhista, joita tietyissä osavaltioissa pohoisessa tapahtuu. Eräskin tyttö oli nainut rakkaudesta pojan joka on alempaa kastia kuin tytön perhe, ja niinpä perheen miehet murhasivat tytön tämän tuotua perheelle häpeää. Rikkaiden ja opiskelleiden Ritaman sukulaisten perheessä itketään sitä kun 26-vuotias tytär ei ole vielä naimisissa, ja perheessä ravaa sulhasehdokkaita joita äiti on valinnut harva se sunnuntai. Tyttö itse itkee sitä, ettei hän enää jaksa tätä rumbaa ja suunnittelee karkaavansa kauemmaksi töihin. Tytön pari vuotta nuorempi sisko on päättänyt pian etsiä itse miehensä tai ottavansa ensimmäisen joka liittoa tarjoaa, oli se mies millainen hyvänsä.

Kyllä sitä voi niin syntyä niin moneen erilaiseen elämään.

Hei Huugi Guugi

2010-07-14T19:47:00.002+03:00

Keralan kullan kimalluksesta oli aika siirtyä vuorenrinteelle täällä koto-Maduraissa. Matkaan lähti noin 40 erityislasta ja heidän vanhempansa, sisaruksensa ja liuta ammattilaisia fysioterapeutista ravitsemusasiantuntijaan. Aiheena kaikki, mikä vain voi liittyä kehitysvammaisen lapsen kasvatukseen ja elämään. Ja elämää, sitä riitti.

Matka alkoi lapsiystävällisesti jo viideltä aamulla. Niinpä kännykän herätyskellon piipittäessä kello neljä, oli vaikea uskoa että on aika herätä. Soittokierros Shalomin tytöille kuitenkin osoitti, että innokkaita leiriläisiä riitti, sillä kaikki olivat jo hereillä. Viimeiset pakkaukset ja soitto autokuskille joka siirtäisi Shalomin koulun väen bussin lähtöpaikalle. Tietenkin intialaiseen tapaan mikään ei tapahtunut ajoissa, ja meilläkin viimeiset kyytiläiset pääsivät matkaan vasta puoli kuusi, kun yhden tytön isän autoriksa kaarsi aamun jo hiljalleen valjetessa kotitalomme eteen. Tiet olivat hiljaisia, muutamaa autoa ja yksinäistä kävelijää lukuun ottamatta ei ketään vielä näkynyt. Mutta lähtöpaikan, eräs paikallinen sairaala, takapiha kuhisi jo innokasta väkeä kolmen pikkubussin vieressä. Oli metrinmittaisia down lapsia, ylivilkkaita pikkupoikia ja muutama jo vanhempi nuori jotka isän ja äidin käsipuolesta ujoina katselivat tulijoita, ja etenkin tuota outoa valkoista naista kikattavat tyttöjoukon keskellä.

Matkaan ei tietenkään heti päästy. Sairaalan ollessa kristitty, oli ensin vuorossa lähtörukous jonka jälkeen arvottiin että mikäs se meidän bussinumero olikaan. Lopulta joskus kuuden jälkeen bussi numero 1 lähti matkaan mukanaan meidän porukka ja pari muuta perhettä. Melko hiljaista nuokkumista kunnes lopulta bussi lähti kipuamaan pitkin kiemurtelevaa rinnettä ylös ylös 1500 metrin korkeuteen. Reilun kahden tunnin, ja muutaman väärän mutkan jälkeen olimme lopulta perillä piskuisessa Pachalurin kylässä ja kuoppaisen hiekkatien päässä tyhjillään olevassa ashramissa. Vehreän pihatien laidat täynnä kukkia sateenkaaren värien loisteessa, puiden kaartuessa niiden ylle. Tien perällä valkea, jokseenkin rapistunut, mutta kuitenkin viihtyisän näköinen kivirakennus jonka takaa paljastui toinen samanmoinen. Sen samanmoisen kattoterassille kivuttuamme tytötkin huokailivat ihastuneena kun edessä avautui näkymä vuoria ja kaukaisuuteen asti levittyvää maisemaa. Jossain pilkahteli vesistöä ja tienoo näytti tyhjältä, vaikka kyliä siellä kyllä piileskeli. Kasseja kannettiin sisään ja pian kädessä höyrisi kuppi teetä. Höyryävälle oli tarvetta, kun kaupungin kuumuuteen tottuneet tytöt olivat jotkut jopa ensimmäistä kertaa näin viileässä ilmanalassa. Tarkkaa tietoa lämpötilasta ei ollut, mutta lieni n. +25 päivällä (ja hieman vähemmän yöllä). Kaupungin +35-38 asteen jälkeen se todella tuntui kylmältä.

Pikkuhiljaa kolme muutakin bussia kaarsi pihamaalle, ja leiri pääsi vihdoin käyntiin. Yhteinen aamupala kattoterassilla vuorten hymistessä vieressä oli oiva alku. Vanhempien kokoonnuttua kuuntelemaan (tamilin kielisiä) luentoja kehitysvammaisen lapsen ruokavaliosta, montessorikoulutuksesta ja fysioterapian mahdollisuuksista lapset kokoontuivat kahteen ryhmään telmimään sisällä ja ulkona. Pienten lasten itkukuoro kertoi siitä, että juurikaan ei ole oltu erossa isästä ja äidistä. Itku ei ottanut laantuakseen, mutta vanhemmille oli luvattu parin tunnin lastenhoitovapaa. Lelujen avulla huomiota koitettiin kiinnittää muualle, siinä kovinkaan hyvin onnistumatta. Isommat lapset puolestaan pelasivat palloa ja juoksentelivat pihamaalla, kunnes yksi vanhempi poika onnistui hienolla laukauskellaan potkaisemaan pallon metsään josta sitä ei yrityksistä huolimatta enää löydetty. Ikävä kyllä, leiri osoittautui aikuisille suunnatuksi ja lasten ohjelma jäi melko tyngäksi. Materiaaleja leikkeihin ja peleihin ei juuri ollut, eikä leikeistä vastaaville, kuten Shalomin kahdelle opettajalle, ollut tätä kerrottu. Oli vain sanottu, että otatte sitten lapset hoitoon kun vanhemmilla on keskustelu. Niinpä yritimme ilman välineitä aktivoida tätä ryhmä rämää. Lauluja kuultiin, pihalla pelmuttiin ja opittiin vähän toisista.

Yhteiset ruokailut sujuivat kattoterassilla vuoria ihmetellessä, ja kunkin perheen pikkuhiljaa toisiinsa tutustuessa. Moni jo toisensa tunsikin. Perheet leirille olivat pääosin valikoituneet leirin alullepanijan kautta. Innokas nuori fysioterapeutti Divya, tapaa näitä lapsia viikoittain ja pitää keskusteluryhmiä vanhemmille. Hänen työsopimuksensa on pian päättymässä, ja niinpä hän päätti, että jotain on vielä annettavaa näille erityistapauksille. Niinpä Divya pikkuhiljaa alkoi kerätä sponsoreita, joiden avulla leirille pääsisivät mukaan niin rikkaat kuin köyhätkin perheet. Sairaanhoitajakoulu lahjoitti bussit ja kuljettajat, yksityinen taho ruoat, leiripaikan omistaja antoi tilan ilmaiseksi käyttöön. Jokaiselta osallistujalta perittiin vain 50 rupiaa (vajaa euro) joka kattoi kaikki ateriat ja majoituksen. Tähänkin löytyi kyllä lahjoittajia, jos jollain ei olisi ollut varaa.

Iltapäivän luentojen aikaan suurin osa nuoremmasta kansasta simahti sinne tänne eri huoneisiin, johtuen kaiketi aikaisesta heräämisestä ja aamun potkupalloilusta. Itse koitin palloilla unen ja valveen rajamaastossa, ja osallistua luennoillekin, mutta valitettavasti ne käytiin lähinnä tamilin kielellä joten paljoa en niistä irti saanut. Paljon kuitenkin kävin keskusteluja vanhempien kanssa, ja leikitin pikkuisia vipeltäjiä. Leikitin ylivilkasta Muthua, kävelytin pientä Kumaria, jonka jalat eivät oikein jaksa kantaa vielä yksin. Tuuditin uneen vasta 7kk vanhaa down tyttö Shamitaa. Tervehdin vasta puheterapiaa kipeästi kaipaavaa Lakshmia joka isän avustuksella vastaili kysymyksiin. Moni vanhempi osasi englantia, ja oli kiinnostunut minun tekemisistäni. Ja olivat kiitollisia läsnäolostani, vaikken mitään juuri kyennytkään antamaan.

Illalla oli sitten tietenkin leirinuotion aika. Lapset ja vanhemmat kokoontuivat tulen ympärille. Leikittiin leikkiä jossa hattu kiertää musiikin soidessa päästä päähän ja kun musiikki lakkaa, on hattupään tultava keskelle rinkiä ja esitettävä jotain. Lapset esiintyivät joko avustettuina tai ihan itsekseen ja jokainen pääsi ääneen. Lopuksi Shalomin tytöt pääsivät estradille ja esittivät pitkään harjoitellut tanssinsa rätisevän kaiuttimen soittaessa tuttuja tamil-elokuva sävelmiä. Tulen loisteessa kelta-kultaiset asut säkenöivät ja yleisö aplooderasi pitkään.
Illallisen jälkeen koko köörimme kokoontui yhteen huoneeseen. Kolme sänkyä ja lattiapatjoja. Hyvin mahduimme siskon petiin, vanhempien matkalaisten viedessä sängyt kolottavien luiden johdosta. Tuntui omituiselta palella keskellä kesää, mutta niin vain viileä kivilattia hönki viimaa matonkin läpi, ja saimme kääriä parikin peittoa ympärillemme. Lopulta tasainen kuorsaus kertoi, että unen tuloa ei kauaa odottaa tarvinnut.

Aamu valkeni taas viiden aikaan kun ensimmäiset tuhisijat nostivat päänsä tyynystä. Päivä kului verkkaalleen aamupalalta luennoille ja yhteisiin pelihetkiin jolloin koko lähes sadan hegen porukka lauloi ”sä kätes ojenna ja sillä piirrä ympyrää….huugi guugi hei ja pyöri ympäri….” ja ”jos sul lysti on niin kätes yhteen lyö”. Laulut olivat niin suosittuja, että ne sai käydä monta kertaa läpi kun kaikki metrinmittaisista isovanhempiin pyörittivät lanteita huugiguugi. Lasten kanssa kävimme myös metsäretkellä ihmettelemässä kahvipensaita ja pippuriköynnöksiä jotka näyttivät siimeksessä siltä kuin olisivat villikasveja.

Jokainen tuntui nauttineet menosta, vaikkakin lapsille toivottiin enemmän ohjelmaa. Ehkä suurin anti oli kuitenkin se intensiivinen yhteisöllisyys joka kaikista henki. Ja yhteydet joita vanhemmat saivat luoda ihmisiin, jotka elävät samassa tilanteessa kuin hekin. Taisivat erityislasten sisaruksetkin nauttia tavata toisiaan ja jutella siitä, miltä tuntuu kun sisarukseen joudutaan kiinnittää huomiota niin eri lailla. Lounaan päätteeksi väsyneet mutta onnelliset etsiytyivät taas omille busseilleen ja parin tunnin matka takaisin kaupungin meteliin saattoi alkaa. Sitä ennen piti kyllä kivuta vielä kerran kattoterassille ja hengittää sisään vuori-ilmaa joka täyttikin viileydellään kaikki sopukat.

Ärsytyksiä

2010-07-10T15:27:00.001+03:00

Piti tulla tähän paikkaan eri kirjoitus, mutta se on kesken. Tulee pienen pieni negatiivinen ärsytyskirjoitus, jonka kirjoittaminen puhdistakoot mieleni kaikista ärsytyksistä että jaksan taas ilolla eteenpäin. Seuraa lista johon koottuna asiat, jotka juuri nyt kiehuttaa:

1) Intialaiset ne ei osaa mitään asiaa ajaa rauhallisesti.

a. Bensan hinta nousi --> yleislakko (Yleislakko on ilmiselvästi mellakoiden ja mielenosoitusten lisäksi täällä suosikkikeino oman asian ajamiseksi. Homma vaan menee niin, että joku puolue yleislakosta ilmoittaa ja kaikkien on seurattava tätä käskyä tai saattavat kohdata lakkorikkureiden etisjät jotka tuhoavat elinkeinon. Monelle päivän tienesti on seuraavan päivän ruoka. Eli jos päivän aikana ei saa töitä tehdä, tai kauppaa pitää auki, ei seuraavana päivänä välttämättä ole ruokaa. Yleislakkopäivä ei siis ole todellakaan Tavallisen Taunon suosikkipäivä, vaikka he lakon syystä samaa mieltä olisivatkin.)

b. Kashmirissa joku poika kuoli , kun poliisi heitti kyynelkaasupullon (ja se räjähti) kohti mieltään osoittavaa joukkoa. Lisäksi toisena päivänä poliisi jahtasi toista poikaa joka lopulta tippui kanavaan ja hukkui. --> täysi kaaos, kivienheittelyä ja muuta ilkivaltaa jonka johdosta ulkonaliikkumiskielto jo useamman päivän. Jo ainakin 15 kuollut näiden mellakoiden takia. Poliisi vastaa mellakoihin tulittamalla. Eli sotaa puolin ja toisin.

c. Maoistijohtaja kuoli poliisin mukaan räjähdyksessä, maoistien mukaan mies tapettiin tahallaan --> kahden päivän yleislakko tietyissä osissa maata.

d. Erinäiset poliittiset ristiriidat useammassakin osavaltiossa à pommeja ja junaratojen rikkomisia, jotta junat suistuisivat raiteiltaan. Viimeksi eilen yksi, jossa 5-vuotias poika kuoli, ja aiemmin tänä vuonna yksi jossa kuoli n. 120 ihmistä. Uhkailuja siitä, että nämä tulevat jatkumaan. Tuhansien kilometrien ratoja on vaikea vahtia, niinpä vain tietyiltä alueilta, niiltä kaikkein todennäköisimmiltä pommikohteilta, on junat peruttu.

2) Se, että perheessä asuessa ei voi olla ihan oma itsensä ja kommentaan kuin pikkutyttöä

a. Jos kysytään, että otatko vielä yhden chapatin, ja vastaan että en, sanotaan että kyllä nyt ainakin kaksi vielä ja ne kaksi laitetaan lautaselle. Kyllä minä jo 31 vuotiaana tiedän, mitä vatsalaukkuni vetää.

b. Että kuulee kommentteja tyyliin: ”Ai nytkö sä peset vaatteita, iltapäivällä oisit voinut” (iltapäivällä on jo koulu auki, ja mahdollisesti vesisadetta….), ”Ai sä pesetkin hampaat vasta teen jälkeen”, ”Ai sulla on ton väriset housut ton paidan kanssa…” ”Kai sanoit kiitos isäntäväelle, kai keskustelit sen ja sen kanssa”

c. Asioiden suoraansanominen ärsyttää, vaikka se hyväksi ehkä onkin. ”Miten toi on niin lihava”, ”Miten toi ei ole vielä naimisissa”, ”Miten tolla on tommonen reikä huulessa”, ”Miten tolla on tommonen tukka”. Se ja jatkuva tuijotus, vaikka niihin tottuu niin joskus ne vaan alkavat ärsyttää ja haluaisi kadota massaan jota kukaan ei tiiraa eikä ihmettele.

d. Se, että sanotaan että nyt mennään sinne ja sinne, ja lopulta mennään vain yhteen paikkaan jossa allekirjoittaneella ei oikeastaan olisi mitään virkaa olla, koska kaikki keskustelu käydään vain paikallisella kielellä, ja lopulta se syy jonka takia allekirjoittanut lähti mukaan ei toteudukaan syystä tai toisesta. Yleensä syystä jota ei edes kerrota.

e. Edelliseen liittyen harmittaa kun kaikki keskustelut käydään paikallisella, ja käännöstä saa tivata joka välissä. Joskus keskusteluja käydään jopa allekirjoittaneesta ilman, että kerrotaan mistä on kyse. ”Opettajien kokouksessa” tietenkiin keskustellaan paikallisella koska opettajat eivät juuri englantia osaa, mutta päätöksiä ei läheskään aina muisteta kertoa allekirjoittaneelle ja ne selviävät sitten joskus. JA jos muutoksia tulee, ei niitä kukaan muista englanniksi ääneen sanoa ja sitten vaan ihmetellään että hei mikset ole täällä. No ettepä kertoneet että pitäisi olla. Niin.

3) Kun pikkulapset itkee niin äidit antaa kaiken periksi että lapsi hiljenisi (ja ei näin ollen aiheuta noloa tilannetta). En ole äiti, ja ymmärrän että joskus se on vaan helpompi mutta kun se tapahtuu JOKA kerta, niin minulla vähän palaa hihat. ”Okei anna toi suklaa pala siskollesi niin ostan sulle isomman myöhemmin” (se suklaapala oli alunperinkin siskon ja isosisko vaan vei sen syötyään omansa” ”Okei, pidä vaan siskon uusia kenkiä, ostetaan siskolle toiset kun kerta tykkäät näistä” (sisko itkee naama punaisena vieressä, kun isosisko vei uudet sandaalit, vaikka isosiskokin oli saanut uudet kengät, tykkäsikin vaan lopulta pikkusiskon kengistä enemmän). Samaa itkuraivari tekniikkaa käyttää intian siskoni, down-syndroomainen Sujatha, 27v, omaan äitiinsä ja saa kaiken periksi.

Oli tästä hyötyä. En enää muista loppuja ärsytyksen aiheita, eikä edellisetkään enää niin paljoa ärsytä. Paitsi noi väkivaltaisuudet.

Ps. Yksi juttu vielä ärsyttää. Se että jo kolmista rintaliiveistä on mennyt kaarituki. Ja täällä ei löydy hyviä rintsikoita. Kunhan saan osoitteen niin tilaus lähtee tulemaan, äippä.

Kadonnut Kerala

2010-07-01T15:54:00.000+03:00

Nopolan sisarukset ovat kirjoittaneet oivan kertomuksen maailmojen yhdistymisestä ja erilaisuuksista lapsille. Simo ja Sonia eli kadonnut Kerala kertoo Keravalla asuvasta Simosta ja Keralassa (Intiassa) asuvasta Soniasta joiden maailmat kohtaavat. Sonia näkee tv ohjelman Suomesta jossa valkotukkainen Simo hiihtää valkoisessa maailmassa. Tuo väritön maa jää Sonian mieleen. Samaan aikaan Intiaa tuntematon Simo voittaa Suomessa yllättäen matkan Keralaan. Ja kuinkas sitten kävikään?

Meillä Kerala ei niinkään ollut kadoksissa sillä Ritaman koko suku asustaa siellä, lähinnä Thrissurin kaupungissa jonne matka kävi. Sujatha, Ritama ja minä. Kaksi matkalaukkua ja reppu. Neljä päivää perillä, kaksi yötä junissa.

Ja voi mikä suku. Reissun tarkoituksena oli osallistua tupaantulijaisiin, kun Ritaman siskonpoika on Lähi-Idästä palattuaan rakentanut uuden kodin perheelleen (Vaimo ja kaksi kouluikäistä lasta). Samalla tietenkin pitää vierailla jokaisessa muussa suvulle kuuluvassa kodissa, kun nyt kerta lähdettiin. Perillä odottivat myös Jeena ja lapset sekä lastenhoitaja Padma,

Ensimmäinen koti kuuluu Ritaman nuorimmalle siskolle Sucylle, tämän aviomiehelle ja kahdelle jo reilu parikymppiselle pojalle. Pihalla henkilöauto ja kolme skootteria. Sisällä neljä isoa makuuhuonetta, olohuone jossa samettipäällysteisiä sohvia. Lasipöytä. Ja ruokaa riitti vaikkakin kasvissyöjää täällä kristittyjen piirissä ei juuri ymmärretä. Ystävällisiä ihmisiä kuitenkin kaikki tyyni. Kaikki osaavat englantia, mutta yleensä keskustelut käydään paikallisella malayalamin kielellä välillä vaikka asia koskisi allekirjoittanutta. (Tästä johtuen mm. koulutukseni on heidän luulonsa mukaan MSW- Master of Social Work vaikka oikeastaan se on vain bachelor).

Iltapäivällä vierailu kohdistuu Ritaman vanhemman siskon kotiin. Tässä kodissa asuu parhaillaan jo eläkkeellä olevan (ja vastikään avioliittonsa 50-vuotispäivää juhlineen) pariskunnan lisäksi heidän nuorempi poikansa jonka uutta kotia seuraavana päivänä juhlitaan. Koti on valtaisa, vaikkein kaikkia huoneita pääsekään näkemään. Kuulema kaikenkaikkiaan kuusi (6) makuuhuonetta. Onhan se ihan kohtuullista, lapsia heillä on kaiken kaikkiaan kaksi joilla molemmilla omat kotinsa. Illaksi olisi tarkoitus mennä yöpymään Ritaman edesmenneen veljen vaimolle, mutta iltauutiset muuttavat suunnitelmia. Liikenneministeri (?) ilmoittaa, että samaisena iltana keskiyöllä petroolin, kokkauskaasun jne. hinnat nousevat niin ja niin monta rupiaa. Ja kansa suuttuu, niin paljon että seuraavaksi päiväksi julistetaan liikennelakko koko Keralan osavaltioon. Lakko toki koskee vain julkista liikennettä sekä rekkoja mutta yksityisautoilla ajamistakaan ei suositella koska lakkorikkureiden autot saatettaisiin kivittää. Niimpä kaikki illalla suuntaavat takaisin nuoremman siskon tykö jossa jokaiselle riittää toki yöpaikka. Kun ei voi olla varma voiko seuraavana päivänä liikkua, parempi jäädä yhteen osoitteeseen.

Aamu valkenee ja onneksi lakkoilijat ovat kiltistä päästä ja henkilöautolla pääsee suhaamaan. Niinpä meno juhlapaikalle, eli uudelle talolle, onnistuu. Ja voi mikä talo. Pitkän pitkä pihatie jonka päässä vaalean keltaista ja valkoista hohkaava talo, kartano. Ulkopuolella tarjoillaan ananasmehu drinkkejä. Työmiehet ovat raataneet koko yön saadakseen kaiken paikoilleen ja rakennusjäljet piiloon, sillä vielä on vähän viimeistelyjä jäljellä. Sisällä aukeaa näkymä kuin parhaastakin jenkkielokuvasta. Valtava avoin tila heti sisään tultua. Vasemmalla upottavan pehmeältä näyttävä sohvaryhmä ja valtaisa kukka-asetelma koristeellisella pöydällä. Kultaa, keltaista ja oranssia, sekä tummaa puuta. Oikealla on niin ikään sohvia ja seinällä kuva Jeesuksesta ja sen edessä lisää kukkia ja kynttilöitä. Tässä perheen rukousnurkkaus. Matka jatkuu avointa tilaa eteenpäin. Ruokailutila, tilaa kymmenelle syöjälle kauniisti kaiverretuissa tuoleissa. Valtava tv ruokapöydän kupeessa varmistaa, että lapsetkin jaksaa istua aterioimassa tarpeeksi pitkään. Kolme makuuhuonetta tilan jokaisessa nurkassa antavat petipaikat vanhemmille (”master bedroom” pylvässängyllä, isoilla nojatuoleilla ja tietenkin omalla kylpyhuoneella), perheen tyttärelle (vaaleanpunaista ja violettia, ja oma kylpyhuone), sekä appivanhemmille (unohtamatta omaa kylpyhuonetta). Neljännestä talon nurkasta pääsee isoon keittiöön josta löytyvät kaikki vempeleet joita nyt vain voi kuvitella tarvitsevansa niin intialaisessa kuin muussakin kokkauksessa. Ikkunassa epä-intialaiseen tapaan valko-punaruutuiset verhot ja seinälaatoissa keittiöön sopivia kuvia vihanneksista. Sen takaa löytyy kapea kodinhoitohuone ja sisäkölle tarkoitettu postimerkin kokoinen pimeä huone (joissain kotitalouksissa sisäkkö nukkuu keittiön lattialla että onhan se nyt hienoa että tässä talossa sentään annetaan ihan oma huone. ei omaa kylppäriä tosin). Marmori portaat aulasta johdattavat sitten yläkertaan jossa uusi avoin tila jossa baarikaappi, baaripöytä pitkäjalkaisine jakkaroineen ja taasen uusi sohvaryhmä sekä vieläkin isompi laajakuva tv. ruskeaa, vihreää. Oranssia keltaista ja kultaa. Isoja tyynyjä, kallistakin kalliimpia materiaaleja. Jokainen yksityiskohta mietitty. Tästä kerroksesta löytyy vielä valtaisa makuuhuone perheen 7-vuotiaalle pojalle (sinistä ja vihreää…ja niin, oma kylpyhuone). Kahdelta seinältä avautuvat ovet kattoterasseille joiden valkoiset laatat hohkaavat auringonpaisteessa niin että silmiä särkee. Avaraa kattoterassi-tilaa lienee parin kolmen kotimaisen kerrostalo-asunnon verran. Ja ihmisiä saapuu ja saapuu, lakosta huolimatta. Puolet kuulemma puuttuu kun eivät pitkän matkan takia pääse kulkemaan kun eivät bussit kulje. Silti porukkaa lienee parisataa ainakin. Ihmiset juovat tervetulojuomina ananasmehua ja toisella sisäänkäynnillä on baaritiski miehille. Takapihalle on pitopalvelu jo laittanut pöydät ja tuolit järjestykseen ja ruoan tuoksu täyttää ilman. Lihaa, lihaa, lihaa. Vadit täynnä vuohen, puhvelin ja kananlihaa erilaisissa kastikkeissa, kalaa löytyy yhtä lajiketta. Salaattipöydässä sentään on makaroonia ja kikherneitä. Ja pöydän alta löytyy lopulta kasviskarriakin. Kristityissä perheissä liha on kuitenkin lähes päivittäinen elintarvike. No, rikkaissa kristityissä perheissä. Jälkiruokasi jäätelöä ja hedelmävanukaskakkua. Ihmiset pörräävät ja keskustelevat. Välillä joku tulee ihmettelemään kuka tämä valkoinen nainen oikein on. Joku kysyy suoraan englanniksi, joku kaikilta ympäröiviltä ihmisiltä paikallisella. Talo saa siunauksensa papilta, ja kaikki rukoilevat ja laulavat.

Päiväunille mennään takaisin nuoremman siskon kotiin ja illaksi takaisin vastavihitylle talolle uusiin kesteihin, olihan ruokaa sen verran jäänyt yli, ja muutamaa uuttakin on jo ehtinyt valmistua. Lisää keskustelua. Iltarukouksia. Nuoret virittelevät mikrofoneja ja laulavat amerikkalaisia popkappaleita. Jokainen sohvaryhmä on varattu, ja keskustelut porisevat joka suunnalta. Aina välillä joku istahtaa valkoisen viereen kyselemään peruskysymykset. Mikä nimesi? Mitä teet täällä? Ja se tärkein; mikä on koulutuksesi?

Illaksi sitten nukkumaan sen edesmenneen veljen vaimon ja tämän kahden aikuisen tyttären luo. Tässä talossa riittää yösijaa vaikka kuinka monelle. Aikanaan kymmenen opiskelijatyttöä asui talon yläkerrassa hostellin omaisesti. Nyt vain veljen vaimo ja tämän äiti, ja viikonloppuisin muualla töissä olevat tyttäret. Makuuhuoneita on viisi. Näissäkin kaikissa omat kylpyhuoneet. Ja tässä talossa vasta on suuri suru. Vanhin tyttäristä, 26-vuotias Amy ei ole vielä naimisissa. Aviomiesehdokkaita on kyllä käynyt, mutta joko Amy ei ole kelvannut tai sitten Amylle ei ole kelvannut. Tyttö alkaa saada jo tarpeekseen ja harkitsee karkumatkaa jonnekin kauemmas kaupunkiin jotta saisi olla rauhassa suvun surkuttelulta ja jatkuvasti ovella ravaavilta miesehdokkailta joita äiti ja isoäiti kilvan metsästävät. Onhan Amyn pari vuotta nuorempi serkkukin jo kihloissa mennäkseen ensi vuonna naimisiin. Pöydällä lojuu kuukausittainen katalogi, jossa sivutolkulla satoja kasvoja ja kuvauksia ja vaatimuksia. Morsiamia ja sulhasia. Ei kuin valitsemaan.

Sunnuntaina onkin aika taas yhden sulhasen tulla sukuineen käymään. Silloin down syndroomainen Sujatha kiikutetaan kiireesti muualle (Sucy tädin hoivaavaan huomaan), sillä kehitysvammainen sukulainen olisi varma suuri EI vaimoa katsomaan tulevalle miehelle. Suuren miinuksen Amyn papereihin tuo myös kuollut isä, vaikka kuolema olikin tapaturma. Amy lukkiutuu huoneeseensa, eikä syö eikä puhu. Meidät taas piilotetaan yhteen yläkerran huoneista. Pikkulapset häiriköisivät melskauksellaan, ja kai lävistetty ja tatuoitu rastapää valkoinen nainen herättäisi tuokin liikaa vääränlaista huomiota (Thrissurissa lähtömme jälkeen kyseltiin jopa pankissa emännältämme, että mikset tuonut sitä valkoista naista tänne käymään…). Sulhanen perheineen käy ja lopulta tulee puhelu, että voimme tulla taas alas. Amy istuu hiljaisena punaisessa sarissa sohvalla. Nopeasti vaatteet kuitenkin vaihtuvat farkkuihin ja tyttö suuntaa junalle mennäkseen työpaikalleen. Toisen tyttären Lindan kanssa vaihdan unelmia matkailusta. Linda on toteaa, ettei ikinä halua tähän sulhasenetsintä ruljanssiin. Hän joko itse löytää miehen pian tai ottaa vastaan heti ensimmäisen tarjokkaan, jos sellainen tulee. Amy toteaa hänkin, että olisi pitänyt vaan itse opintojen aikaan ottaa joku kaveri aviomieheksi niin ei tarvitsisi nyt hiuksia repiä. Tieto siitä, kelpuuttaako kumpikaan nyt tavanneista nuorista toisiaan jäi minulta hämäränpeittoon. Iltapäivällä lähden omille teilleni, kaikkien vain istuessa ja jutellessa paikallisella kielellä. Kuljen päämäärättömästi teitä pitkin, ihmetellen isoja taloja ja vehreyttä joka Keralassa kukoistaa. JA totta kai päivän rankkasadekuuro päättää vierailla juurikin sillä hetkellä ja kastun. Bussipysäkin alla ei kuitenkaan kauaa tarvitse odotella kun kuuro on jo ohi ja voin ripeästi kävellä takaisin kotitalolle. Ilta on hiljainen. Kaikki ovat väsyneitä. Juttelen pitkään Padman kanssa (Jeenan lastenhoitaja), vaikka yhteistä kieltä ei olekaan.

Maanantaina on aika vierailla toisen siskon toisen pojan kotitalolla. Tai pikemminkin kartanolla. Tie kiemurtelee kukkulan laelle jossa valtaisan vehreän pihan (jossa on mm. kultakalalammikko, mangopuita ja takorautapuutarhatuoleja) takana kohoaa valtava rakennus. Sisällä huoneita toisensa jälkeen. Kuusi makuuhuonetta. Kylpyhuoneita, terasseja joka ilman suuntaan ja katolla terassi josta näkee koko Thrissurin ja vieläkin kauemmaksi. Perheen pikkupoika juoksee käytäviä ja huoneita pitkin, lienisi matkaa maratoonin verran. Juna lähtee illalla, ja matka takaisin Maduraihin, tavallisiin oloihin alkaa.

Onneksi näillä rikkailla sukulaisilla liikenee rahaa muuallekin kuin omiin taloihin ja uusiin vempeleisiin. Viime vuonna kaksi veljestä joiden hulppeissa kodeissa vierailtiin lahjoittivat riittävästi rahaa, että suurin osa Shalomin toiminnasta saatiin katettua. Toinen veljistä tuottaa kattorakenteita, ja on luvannut lahjoittaa nuo, kunhan uutta Shalomin koulua aletaan rakentaa. Enää puuttuu perustukset ja seinät.

Kerala ei ole enää niin kadonnut, vaan on voittanut paikan suosikkipaikkojeni joukossa. Ei niinkään tämän kertaisen luksusmatkan johdosta, vaan sen vehreyden ja ystävällisten ihmisten ansiosta. On merta ja vuoria, jopa samassa paikassa. Unelmien paikka eikös?

Nalla Shalom Pillange - Kiltit Shalomin tytöt

2010-06-29T20:11:00.001+03:00

Tämä kirjoitus piti julkaista jo viime viikolla mutta sen esti äärimmäisen tärkeä tapahtuma joka sulki internetverkon osavaltion pääministerin toimesta. Kyseessä oli "Maailman Tamilin kielen konferenssi" jossa muuten suureksi julkkikseksi on noussut Asko Parpola Helsigin yliopistosta joka palkittiin konferenssissa. (Wiki: "Asko Heikki Siegfried Parpola (s. 1941) on suomalainen indologian ja Etelä-Aasian emeritusprofessori Helsingin yliopistosta. Hän on maailman johtavia Indus-laakson kirjoituksen asiantuntijoita. Parpola on Intian-tutkijoiden ja kielitietelijöiden keskuudessa tullut tunnetuksi erityisesti teoriastaan, jonka mukaan Indus-laakson kirjoitus kuvaisi jotakin muuten tuntematonta dravidakieltä.") Asko oli tainnut tutkimuksissaan päätyä tulokseen joka sijoittaa Tamilin kielen juurikin tuonne. Hyvä Asko! MUtta siis, koska tämä oli elintärkeä tapahtuma, ja kaikkien tuli seurata puheita ja kulkueita, kaikenmaailman sirkushuveja, ei internet toiminut kolmeen päivään. Täysin kohtuullista, eikö. Sen jälkeen lähdin vielä Keralaan "sukuloimaan" ja nettitauko venyi.

Nyt siis olen taas täällä Maduraissa, eteläisessä Intiassa Tamil Nadun osavaltioissa auttelemassa Shalomin koululla ja asustamassa sen perustajan Ritaman, tyttärensä Sujathan ja miehensä Davidin kanssa. Niille, jotka eivät vielä paikkaa tunne, Shalom on koulu erityistä tukea tarvitseville nuorille naisille. Noin puolella tytöistä on down syndrooma, ja muilla yleensä diagnosoimattomia syndroomeja. Shalom toimii päiväkeskuksena näille tytöille, joille valtio tahi ympäristö ei muuten tarjoa paikkaa. Tytöt opettelevat kirjoittamaan ja laskemaan mutta myös asioimaan marketilla, pitämään huolta hygieniastaan ja kodin puhatudesta ja oppivat itsenäisiksi ja varmoiksi nuoriksi naisiksi. Shalomin perustaja Ritama on pitkän linjan aktivisti. Nuoremmalla hänen tyttäristään, Sujatha 27 vuotta, on myös down syndrooma, ja tämän myötä Ritaman aktivismi on siirtynyt lähes täysin puolustamaan kehitysvammaisten oikeuksia. Täällä vietän vielä ainakin kuukauden, oppien uutta ja mahdollisesti opettamalla jotain puolestani.

Tässä kirjoitus joka on odottanut julkaisuaan:

Paluu Shalomin koulun tyttöjen luo oli pitkä. Kolkatasta matka jatkui junassa Chennaihin Ritaman vanhemman tyttären Jeenan ja tämän perheen luo. Aika kului nopeasti yhdessä Jeenan ja valtavasti kasvaneiden tyttäriensä Thapasyan ja Kaavyan leikkiä seuratessa sekä yrittäessä saada keskustelua aikaan uuden lastenhoitajan Padman kanssa joka ei englantia puhu paria sanaa enempää, vielä vähemmän kuin minä Tamilia. Ihan hyvin se onnistui vaikka neiti onkin aika ujo. Ilmastoidussa makuuhuoneessa nukkuminen tuntui luksukselta, vaikka olikin ihan turhaa sähkönkulutusta.

Parin päivän kyläilyn päätteeksi yöjuna toi minut Maduraihin ja autoriksa tutuille kulmille Madurain lähiöön Narimeduun joka tarkoittaa Kettumäkeä. Kettuja ei näy, mutta Intian siskoani Sujathaa oli purrut rotta varpaasta yöllä muutamaa päivää ennen vierailuani. Nyt rottia ei näy, sillä seinät on maalattu uusiksi, kirkkaan limellä vihreällä. Maalauksen ja remontin syynä eivät olleet pelkästään rotat mutta myös se, että Shalomin koulu on nyt väliaikaisesti muuttanut toimimaan Ritaman omassa olohuoneessa ja kattoterassilla. Kaksi vuotta sitten koulu toimi vielä parin korttelin päässä erillisessä talossa, mutta tämän talon vuokranantaja katkaisi vuokrasuhteen koska hänen oma tyttärensä halusi muuttaa taloon. Tilalle oli löytynyt uusi rakennus, mutta sen vuokra osoittautui liian kalliiksi, eikä taloon tullut edes vettä, joten Ritama lopulta päätti, että toistaiseksi koulu toimikoon kotitalossa.

Tulevaisuudessa Shalom tulee muuttamaan pois kaupunkimaisemista. Jeena on miehensä kanssa hakemassa lainaa pankista Chennaissa ja tällä lainalla on tarkoitus maksaa talo, joka on jo varattu. Talo sijaitsee n. 10 kilometriä kaupungin ulkopuolella. Samalta suunnalta, on Ritama jo pitkän aikaa ollut ostamassa maapalaa. Ajatuksena onkin että uusi talo toimisi Shalomin asuntolana kun taas maatilkulle rakennettaisiin juuri koulua varten sopiva rakennus tiluksineen, jotta tytöt todella pääsisivät kokeilemaan siipiään ja taitojaan. Rajatussa tilassa on rajatut toiminnat, mutta kun lääniä riittäisi, olisi mahdollisuuksia niin paljon enemmän.

Shalomin tytöt ovat kasvaneet ja kehittyneet huomattavasti. Ennen ujot Anita ja Kasturi tanssivat nyt eturivissä valtava hymy kasvoillaan. Priya ja Saranya taas ovat oppineet kirjoittamaan pitkiä sanoja ilman ohjaustakin pelkkien tavujen sijaan. Uusia tyttöjäkin on tullut ja he vaikuttavat päässeen mukaan porukkaan hyvin. Koulun opettajatkin tuntuvat reipastuneet entisestä. Päivät ovat paljon strukturoidummat ja monipuolisemmat ja materiaalia opetukseenkin on enemmän kuin ennen. Suurin osa itsetehtyä, mutta ajavat asiansa. Tytöt ovat itsevarmoja ja nauttivat oppimisesta kun opettajatkin ovat paljon varmempia ja nauttivat opettamisesta.

Jos jotain ikävämpääkin. Sowmyan äiti on ottanut tytön pois koulusta. Tuo perhe maksoi aikanaan nimellistä maksua 200 rupiaa kuussa ( vajaa 4 euroa) mutta äiti kokee tuon olevan liikaa. Liian suuri sijoitus lapseen jolla ei ole mitään tulevaisuutta. Tyttö istuu nyt päivät pitkät kotona. Muistan kyllä jo parin vuoden takaa, kuinka Sowmya kulki rikkinäisissä sandaaleissa viikko kausia kunnes hän sai koululta uudet. Johan osti äitikin uudet ja palautti koulusta saadut. (edit. Sowmya ilmestyi tänään kouluun! oi sitä iloa ja naurua kun tämä tapahtui!) Muthulakshmin äiti taas haluaa tyttärensä työskentelevän ja tälle oli hankittu työpaikka tehtaassa jossa raskaasta työstä ei makseta vastaavaa palkkaa. Ritama olisi palkannut tytön Shalomiin tanssinopettajaksi, mutta tämän hetkinen rahatilanne ei sitä mahdollista. Niinpä tytölle on yritetty hankkia työpaikkaa kauneushoitolasta, mutta tämä ei kelpaa perheelle. Muthulakshmi on erittäin fiksu ja kykeneväinen nuori nainen jonka erilaisuutta ei edes heti huomaa, joten hänestä olisi paljon muuhunkin kuin tehtaan linjalle monotonista työtä tekemään.

Paljon siis täällä pitäisi keskittyä tiedostamisen levittämiseen. Jotta yhteiskunta ymmärtäisi mikä potentiaali piilee näissä nuorissa fiksuissa tytöissä kun heille vain annettaisiin mahdollisuus ja riittävä koulutus. Moni jää koulujen ulkopuolelle, ja vaikka he lapsena jonkinasteiseen opetukseen pääsisivät, teini-iässä he siitä jo pois putoavat. Tytöt jäävät kotiin yksin vanhempien mennessä töihin ja ovat helposti hyväksikäytettävissä. OSalle heistä yritetään löytää aviomiehiä joka ei ole helppoa, ja tytöt päätyvät vaimoiksi miehille joita kukaan muu ei kelpuuttanut ja he joutuvat elämään hyvinkin alistettua elämää. Ympäristön tulisi ymmärtää, että myös tyttöjä joiden erilaisuus näkyy päällepäin voi palkata työhön. Suurin osa Shalomin oppilaistakin olisi kykeneväinen ainakin yksinkertaisiin tehtäviin kunhan heille annettaisiin mahdollisuus ja heidän itseluottamustaan tuettaisiin. Kehitysvammaisen lapsen syntyminen on kuitenkin täällä suuren murheen aihe, eikä lapsiin juuri panosteta. Onneksi on ihmisiä jotka ovat valmiita taistelemaan tätä asennetta vastaan ja ehkä jonain päivänä täälläkin ymmärretään ennemmän ja näille lapsille ja nuorille annetaan vähän enemmän kunnioitusta.

Junailua

2010-06-16T08:16:00.002+03:00

Asemalla kay valtava kuhina, kuulutukset tiedottavat vaihtuneita laitureita ja juna-aikatauluja kolmella eri kielilla. Junia saapuu ja lahtee, ihmisia vaeltaa sisaan ja ulos. Kojuissa kiehuu tee, myydaan hedelmia ja pikkupurtavaa. Paivan lehden ja kirjan matkalukemiseksi saa toisaalta. Kylmaa vetta saa pullossa tai "puhdistettuna" hanasta. Kansa etsii oikeaa laituria, puna-asuiset kantajat kannattelevat rikkaiden matkaajien valtaisia pakaaseja paansa paalla ja sukkuloivat tungoksessa eteenpain.

Lattiat ovat tayttyneet istuskelevista joukoista matkalaukkujensa ymparoimina. On perheita, nuoria miehia, vanhempia naisia ja pariskuntia. Joku on paattanyt ottaa tirsatkin odotellessaan myohassa olevan junan lahtoa. Kaikki eivat ole edes varmoja paasevatko junaan. Lippujen jonotuslistalla lienee satojakin ihmisia ja joku onnellinen saattaa viime hetken peruutuksesta paasta viela kyytiin. Niinpa kun asemamestari saapuu pitkien paperiliuskojen kanssa tapahtuu ryhtys kun kansa pyrkii saamaan selville onko lahto jo tanaan vai vasta huomenna. Samaisesta listasta jo lipun omaavat voivat tarkistaa oman paikkansa tilan, onko se sama kuin lipussa lukee vai onko se kenties vaihdettu, syysta tai toisesta.

Juna saapuu ja alkaa uusi ryntays. Ne joilla on lippu halvimpaan luokkaan juoksevat kilvan jonoon. heilla ei ole paikkalippuja joten se joka on jonossa ensimmaisena paasee istumaan. Viimeinen paasee hattuhyllylle tahi kaytavalle. Nuo vaunut ovat taynna nuoria miehia ja satunnaisia naisia kuin sillipurkit koko 26 tunnin matkan. Rikkaimmat kansalaiset tallustavat hitaan varmasti seuraavina oleviin ilmastoituihin ikkunoilla varustettuihin vaunuihinsa. Ja (me) tavallinen kanssa etsii oikean paikan makuuvaunujen sinisilta kuluneilta nahkapenkeilta. Kasseja nostellaan ylapedeille ja tungetaan alapetien alle. Muutamia ihmettelijoita varmistelee muilta naiden paikkalippujen numeroa kunnes huomaavatkin olevansa vaunussa nelja vaikka paikka on vaunussa viisi. Miehet vaihtavat farkut verkkari housuun, soittavat puheluita kavereille. Naiset patistavat nuorempiaan hakemaan viela pari pulloa vetta ja paimentavat jalkikasvua. Ensimmaiset teen myyjat kumea aanisella chai chai huudolla alkavat kulkea pitkin kaytavia. Joku myy tuoksuvia kuumia kasvisnyyttejakin.

Juna toottaa, saattajat kiirehtivat ulos ja matka alkaa. Viima alkaa tuntua kasvoilla kun avoimen ikkunan kalterien valista tuuli paasee vihdoin kulkemaan. Maisemat vaihtuvat ja kaupungin kerrostalot vaihtuvat kaupungin laitamien slummien bambu seinaisiin, jatesakki katoilla vuorattuihin taloihin ja jossain vaiheessa maaseutuun. yhteista kaikille maisemille on se, etta radan vartta reunustavat valtaisat jatekasat kun ihanat junamatkustajat tunkevat kaiken roskan ulos ikkunoista. Sadekin alkaa vihmoa. Juna kulkee ja matka jatkuu.

Valilla kommitaan ylapetille vetamaan tirsat, valilla ostetaan ohikulkevilta myyjilta teeta ja naksuja. Ihmiset vaeltavat, juttelevat, tutkivat lehtiaan ja syovat. Valilla vauva itkee, valilla nuorten miesten keskustelu kay kiivaanakin. Joku nayttaa tayttavan sudokua ja toisilleen tuntemattomat perheen aidit jakanevat lapsenhoitovinkkeja. Juna on taynna elamaa, ja hiljenee vain pimeimpien tuntien ajaksi kun kaikki kayvat unille. Jo aamuviidelta ensimmaiset chhaiii chhhaiii huudot raikaavat ja kansa alkaa herailla hammaspesulle.

Ylivuorokauden matkaan ei mahdu suuria yllatyksia. Lopulta kello alkaa lahentya aikaa kun junan pitaisi saapua paateasemalleen. Hiuksia harjataan, sareja sidotaan tiukemmalle. Verkkarihousut katoavat takaisin matkalaukkuihin ja vaihtuvat siisteiksi kaupunkihousuiksi. Turvaketjut aukenevat ja kaikki ovat valmiina hyppaamaan ensimmaiset joukossa asemalaiturille. Perille paastiin.

Oh Calcutta

2010-06-12T06:28:00.003+03:00

Kolkata Kolkata. Kaikki tämä kesäinen homeen haju, kosteus huoneessa, jatkuva valuva hiki ja sen johdosta tahmean kutiseva iho 24 tuntia vuorokaudessa. Niin epämukavaa, mutta oi niin tuttua. Viisi päivää tutuilla kulmilla kului nopeasti. Muutamia vanhoja tuttuja tuli vastaan (jännä miten kaikki tuntuvat palaavan tänne vuosittain), nettipaikka oli laajentanut toimintaansa entisestään, nyt espanjalaisvaikutteiseen kahvilatoimintaan saakka (tapaksien ohella voi hyvin espanjalaisittain myös saada hennatatuoinnin samalla kun katsoo jalkapallon mm-kisoja). Vakiruokapaikoissa sama henkilökunta tervehti tervetulleeksi takaisin. Äiti Teresan kodissakin hommat sujuivat vanhaan malliin. Katuteekopin lapsityövoima oli kasvanut pituutta jo melkein miehenmittaan ja samat kerjäläiset kertoivat samoista vaivoista kuin viime vuosina.

Jokin on muuttunut kuitenkin, ehkä uudemmat tunnesiteet naapurimaahan Nepaliin koputtavat vielä pääkopassa ja ikävä sinne estää nauttimasta tästä tuttuudesta sadanprosentin voimalla. Jossain määrin ehkä vastaan alkaa tulla myös ikä, ja se, että olisi kiva jakaa nämä jutut jonkun kanssa. Ennen yksin matkustaminen ei koskaan ollut ikävää, nyt tulossa oleva 26 tunnin junamatka eteläiseen Intiaan tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta ajatukselta. Perillä odottaa Jeena ja perhe, ja parin päivän kuluttua Maduraissa Shalomin koulu, jolloin elämään tulee struktuuria ja jämäkkyyttä. Silti outo tunne siitä, että pitäisi olla muualla jäytää. Katsotaan nyt kuitenkin ensin miltä se tuntuu. Ainahan sinne Nepaliin voi lähteä etuajassa jos siltä tuntuu!

Nyt vielä viimeiset kierrokset ja heipat näillä kulmilla ja sitten kohti tuttuakin tutumpaa Howrahin valtaisaa juna-asemaa ja perslihaksia kuluttamaan junaan.

Rajamuodollisuuksista

2010-06-08T16:09:00.002+03:00

Jos bussilla matkustaminen Nepalissa on hullun hommaa, samaa voisi sanoa lentomatkustamisestakin. Vaikka lentäminen on niin eettisesti kuin taloudellisestikin arvelluttavaa, päädyin valitsemaan sen bussin sijaan tällä(kin) kertaa. Nepalin tilanne kun on aika epävarma ja epätasainen. Lippua varatessa maoistit vielä uhittelivat uusilla lakoilla jos ja jos tämä ja tämä ei toteudu joten lento tuntui varmimmalta keinolta poistua maasta.

Bussimatkalla aikaa kuluu kun matka katkeaa milloin auton hajoamiseen tai naapuri auton toimimattomuuden johdosta. Lentomatkailun kuvittelisi olevan lasten leikkiä mutta ei se ihan niin mene.

Ensin saavutaan kentälle. Jonotetaan ikuisuus ihan vain että kuullaan, että oma lento meneekin ihan eri paikasta, joten jonotetaan uudelleen, että päästään oikealle tiskille antamaan check in. Kentälle saavuttaessa kaikki kassit läpivalaistaan ja ystävällinen naishenkilö tekee summittaisen ruumiintarkastuksen. Sitten laukut jätetään tsekattaviksi koneeseen ja käsimatkatavaroiden kera jatketaan matkaa. Passintarkastus ja maasta ulos leimaus.

Sitten palloilua tax freessä kunnes käsimatkatavarat taas hihnalle ja läpivalaisuun. Ja sitten uusi ruumiintarkastus. Ja sen jälkeen käsimatkatavaroiden täydellinen läpikäynti, jokaista pientä pussukkaa myöten kaikki taskut ja sopet avataan ja tutkitaan ja ihmetellään. Sitten leima yhteen kohtaan ja matka jatkuu.

Lento on noin tunnin jäljessä lähtöajastaan kun portti aukeaa. Ensin paikalle kuulutetaan kaikki naiset sillä vuorossa on jälleen ruumiin tarkastus. Sitten bussilla sadan metrin matka lentokoneelle. Ja jotta nyt vielä varmistettaisiin ettei kenelläkään ole mukanaan pommia tai muuta asetta, kassit aukaistaan jokaista taskua myöten vielä kerran. Ja yllätys yllätys, tehdään käsikopelo ruumiintarkastus. Sitten pääsee koneeseen.

Missä ihmeen välissä kukaan terroristikaan ehtisi laittaa taskun pohjalle mitään?

Terroristeja pelkää myös Kolkatan poliisi jonka käskystä kaikki hotelliin majoittuvat valokuvataan ja tiedot laitetaan poliisin ylläpitämään tietokantaan. Samoin toimii nettipaikka jossa sormenjäljen perusteella tietoni parin vuoden takaa yhä löytyivät.

Nyt kuumassa Kolkatassa. Kuumuus ja kosteus verottavat. Iho kutisee ja haisee ja on tahmea kuin mikä. Suihkun jälkeen viidessä ,minuutissa olisi valmis uuteen. Nukkuminen on katkonaista. Mutta nämä tutut homeen, curryn ja hien hajut, taksin tööttäys ja painostava ilma ovat oi niin tuttuja kahdelta viime kesältä. Täällä nyt pari päivää ja sitten etelä intiaan jonne ystävällinen setä lipputiskin takana myi liput alennuksella, josta en ollut koskaan kuullutkaan sillä hän ei ollut bisnes mies vaan halusi auttaa turisteja :) (ei hätää, oli ihan virallinen juna-aseman lippumyymälä ja ihan virallinen lippu.)

Ennusteita

2010-06-04T14:39:00.002+03:00

Jessica ja Raj olivat luvanneet Rajin hinduperheelle käyvänsä Nepalin suurimmalla Shiva-temppelillä Pasupathinatilla tekemässä Pujan avioliitolleen, sekä kysymässä tähdiltä, miltä tuleva näyttää. Päädyin lähtemään reissuun mukaan ja tähdet kertoivat tarinansa minullekin.

Nimen, syntymäajan ja kämmenen viivojen mukaan tulevaisuudessa minun tulisi rukoilla Ganesha jumalaa vähintään seuraavat kolme vuotta. Ganesha, tuo vastoinkäymisten poistaja, tulee viemään murheet ja esteet tieltäni. Vaikka olenkin, viisaan miehen mukaan, jo kieltäytynyt aikanaan avioliitosta minulla on siihen vielä mahdolllisuus. Mieheni ei kuitenkaan kaikella todennäköisyydellä tule olemaan suomalainen enkä tule pysyvästi asumaan Suomessa. Seitsemän vuoden kuluttua olen töissä josta pidän, ja se tuo minulle hyvin rahaa. Mies osasi kertoa että nuorempana minulla oli hankaluuksia elämässä. Hän myös kertoi että isäni on hieno mies jolla on hyvä sydän. Tulen elämään pitkän elämän ("After 75 coming 80, and after coming 85") Terveyden kanssa on ongelmia n. 52 vuoden ja 60 vuoden kohdalla. Minun tulisi myös käyttää korua, mielellään sormusta, jossa on rubiini ja se auttaa elämässä myös.

Niimpä sormessa nyt kimaltaa punainen kivi ja pöydällä hymyilee norsupäinen Ganesh. Kuka tietää?

ps. huomatka että valokuvasivulle päivittyy kuvia.

Naurava mies

2010-06-01T15:38:00.002+03:00

Naurava mies on ainoa, jolle annan rahaa Thamelin kaduilla. Setä on lähes albiino, kulkee kepin varassa tekojaloilla. Käsistä on jäljellä vain käsivarret. Roikkuva liian iso takki ja pipo päässä kesälläkin setä kulkee kädet "namaste" asennossa kiertelemässä turistilta toiselle. Aina nauraen ja hymyillen ja sanoen okay okay jos hänelle ei lanttia ole antaa. Ja kun setelin antaa avaa setä kädennystyröillään vähän kangaskassia jonne rahan pudottaa ja toteaa DAHL BHAT, eli tänään on illalla ruokaa luvassa. Naurava mies vaikuttaa aina tyytyväiseltä, sai rahaa tai ei. Aina hän jaksaa nauraa. Vasta pari päivää sitten kuulin tarinan nauravan miehen takaa. Hän oli ollut vaellusten vetäjä jo kauan kauan sitten. Jollain reissulla silloin nuorempana, oli kylmyys ja lumi yllättäneet ja hän oli paleltunut niin pahasti että niin jalat kuin kädetkin oli amputoitava. Ilmeisesti hänellä on ollut perhettä, lapsia, jotka hänestä nyt pyrkivät huolta pitämään mutta kovin rikas perhe ei ole ja niin naurava mies kerää itselleen ruoka rahaa kaduilta. Naurava mies on aina niin nauravainen, että kyllä minulta hänelle lantti liikenee. Vuosi sitten muistan ostaneeni hänelle kerran omeletin jonka jälkeen setä aina nauroi nähdessään minut ja sanoi omelet nami nami.

MIelenrauhaa

2010-05-23T12:40:00.001+03:00

Hääjuhlien jälkeen ja hyvästeltyäni Suomea katsomaan lähteneet Heidin ja Manojin oli aika suunnata pois kaupungista. Hellepäivän ohjelmanumerona olikin bussimatka maalle, Dumreen Kishanin kotikylään Bansariin. Matka pikkubussin etupenkillä paahtavan auringon alla oli hikistä puuhaa, mutta se kannatti . Perillä odotti tuttu kylä pikku savimajoineen ja tervetulo halaus Kishanin äidiltä jonka jo kerran olinkin tavannut vuosi sitten.

Bansarin kylän hiljaisuus ja rauha ovat juuri oikeaa lääkettä Katmandun kaaoksen tuomalle päänkiristykselle jota ei oikeastaan edes huomaa ennen kuin sieltä poistuu. Katmandun kadut täyttää iltaisin auton torvien tööttäys ja kaaos, kylällä iltaisin ainoat äänet ihmisten keskustelujen lisäksi on sirkkojen siritys. Päivisin vuohet määkivät ja kanat kotkottavat. Ympäriltä kuuluu myös tasainen puun nakutus kun perheen isät raketavat sarangeja, niitä viulun omaisia soittimia joilla kansanmusiikkia soitellaan. Jossain vaiheessa alkaa keittiöstä kuulua tasainen rannerenkaiden kilinä ja kiven hankaus kiveä vasten kun vaimot jauhavat chiliä ja mausteita dahl bhatia varten.

Päivät alkavat kukonlaulun aikaan saaman aamuherätyksen (viiden ja kuuden välillä)ja sen jälkeen kävelyllä Kishanin äidin kanssa teetuvalle jossa savunmakuista maitoteetä ja kananmunaa, kylän naisten pitäessä ”meetingiä” lähtien tomaattien päivän hinnasta edellisen illan kiistaan ja kaupungissa olevien aviomiesten toimiin. Ennen ja jälkeen koulun kylän lapset kokoontuvat ympärille leikittämään ja ihmettelemään. Lauletaan, leikitään ja kuljetaan talolta toiselle. Kaksi kertaa päivässä riisi-dahl-kasvis annos riittää ravinnoksi. Parina ensimmäisenä iltana äidin kanssa riisiviini hörpytkin tuli otettua.

Päivät ovat hiljaisia kävelylenkkejä ja istuskelua, ihan vain ihmetellessä rauhaa. Kauppareissulla ruokaostoksilla käydessä ei kannata olla turhan tarkka vegaani. Samaan muovipussiin päätyvät tomaatit, sipulit ja perunat ja niiden päälle koko päivän kuuman auringon alla seisseet kuolleen kypsentämättömän kanan viipaleet. Lautasella kasvisruoka tarjoillaan kyllä kasvissyöjälle erikseen mutta pannuja ja patoja ei ole turhan monia joten kaikella todennäköisyydellä paistoöljykin on sama. Hyvältä ne maistuivat kuitenkin ja vatsakin toimi paremmin kuin pääkaupungissa.

Koulun jälkeen pojat nakuttavat puuta ja harjoittelevat sarangin valmistusta osaavampien johdolla ja tytöt leikkivät toisaalla, harjaavat ja letittävät toistensa hiuksia ja lakkaavat kynsiä. Tosin jälkimmäisestä pojatkin innostuivat ja niinpä pian on jokaisella kylän lapsella pinkin-ruskean-punaisen kirjavat sormet ja varpaat. Lakanpoistoaineelle oli käyttöä. Vuohet määkivät nälkäänsä ja niille haetaan viidakosta ruokaa samalla kun etsitään katkenneita puunoksia polttopuuksi. Sille reissulle valkoinen nainenkin kelpuutettiin, muuten sai istua persuksillaan eikä edes omaa lautasta saati omaa selkää saanut pestä. Se selänpesu oli sekin seikkailu. Kylän yleisellä pesupaikalla pienen kävelymatkan päässä, kangaskaistale ympärillä. Samalla saippuapalalla pestiin niin kroppa kuin päivän vaatteetkin vaikkei se vaatteille ollutkaan tarkoitettu. Aluksi paikalla oli vain äiti ja muutama pikkutyttö mutta pian tietenkin muutama nuorimies saapui paikalle katsastamaan kuinka valkoinen nainen pestään. Mitään en osannut tehdä, tai sitten saanut tehdä koska kaikelle on vain yksi tapa, Bansarin tapa.

Naiset ovat ahkeria. Kantavat vettä kaivolta (välillä kovinkin kaukana kun lähikaivosta ei vettä saa), laittavat ruokaa, pyykkäävät, kantavat pikkulapsia, laittavat savimajan lattiaan lisää savea ja hakevat vuohille ruokaa. Jo pienet tytötkin toimivat apuna kantaen saavikaupalla vettä lanteillaan. Pyykkäävät omat vaatteensakin. Siinä oppimista meille lintukodossa suomessa asuneille jotka eivät kotitöitä oikein osaa tehdä. Ja no, tekee ne miehetkin ja pojat.

Päivien kuumuutta helpottivat päiväunet varjoisassa huoneessa ja iltojen sadekuurot. Eräänä iltana kyseessä tosin ei ollut kuuro sillä tuuli kävi hurjana paiskoen viidakon puita matalaksi ja kiskoen mukaansa kaiken vähänkin irtonaisen terassilta. Sateen jälkeen kuitenkin kaikki olivat riemuissaan, tiedossa hyvä uni kun ilma kylmeni. Ja sateen jälkeen taivaan täytti tähtimeri.

Vierailun viimeiseen päivään kuului kyllä jännitysnäytelmää kerrakseen. Ensin päivällä alkoi kuulua valtava huuto mäen alalaidalta kun nainen huusi ja raivosi jollekin miehelle. Kiljuminen herätti päiväunilla olleet kyläläiset ja kilvan rinnettä alas riitaa seuraamaan rynnättiin. Syy ei oikein minulle koskaan selvinnyt mutta kaiketi mies oli läpsäissyt naisen lasta syystä tai toisesta. Illalla taasen sain ihmetellä kun juuri sillä hetkellä kun sähköt menivät poikki alkoi heti viereisestä talostamme kuulua valtava huuto. Sisään oli mennyt käärme. Iso musta sellainen. Kuulemma ”danger one”. Meidänkin terassillamme istuneet ryntäsivät taloon keppien ja taskulamppujen kera ja hirveän huudon saattelemana sai vieras vain ihmetellä omalta terassilta kun varjot paljastivat hurjan tappelunujakan jossa kepit heiluivat ja miehet karjuivat. Saivat hengiltä sen otus raukan, mitä eksyi väärään paikaan. Onneksi huomasivat nopeasti, ettei talon kolme-vuotias Mandeep poika osunut käärmettä vastaan ensimmäisenä. Illan lopuksi vielä tietokoneeltani nepalilaista elokuvaa koko kylän lapsilauman kanssa katsoessamme tuli toisen naapuritalon äiti räyhmään jotain. Tämän kiistan aihekin selviisi lopulta. Joku oli kehdannut väittää että hänen nuori poikansa polttaa hasista. Tunnin verran mentyäni levolle nainen vielä jaksoi haastaa omalta terassiltaan joidenkin naapureiden vastaillessa (puolesta vai vastaan, kuka tietää?).

Paluu matka alkoi, tytöt halusivat välttämättä minut kalpeanaaman meikata mustalla kajalilla ja vaalenpunaisella tikalla otsaan. Bussimatkakin onnistui tälläkin kertaa lähes pysähdyksettä (jo kaksi bussimatkaa Nepalissa ilman suurempia odotteluja, jännää!). Paluu Katmanduun oli samalla utopistinen ja tuttu ja turvallinen. Kuin olisi kotiin palannut. Kyllä se hiljaisuus ja rauha muutaman päivän mielenrauhaakin antavat tämän tööttäyksen keskelle.

Häähumua

2010-05-23T10:22:00.001+03:00

Hura hura häitä on riittänyt. Näinä päivinä ovat tähdet olleet kohdillaan koska punaiseen puettuja neitoja koristeltuina on näkynyt kaduilla sulhasineen.

Viikko sitten oli vuorossa rakas entinen kämppikseni Jessica joka pääsi naimisiin paikallisen poikaystävänsä, Rajin kanssa. Ihana pariskunta.

Virallisella tasolla liitto oli helpompi järjestää kuin Heidin ja Manojin. Hirmuinen paperisota jota yleensä joutuu käymään (ota kopio täällä toimistossa, toimita paperi tuonne toimistoon, tuo todistajia kolmanteen ja leimauta paperit neljännessä ja silti aina jotain puuttuu ja joku pätevä virkamies kaipaa lisää maksua.) Rajin setä työskentelee jollain tasolla valtion virkamiehenä joten puhelinsoitti tälle säästi paljolta hammastenkiristelyltä, ja varmasti muutama rupiakin jäi morsiamen ja sulhasen taskunpohjalle virkamiesten sijaan.

Hääpäivän aamuna tallustin sovitulle tapaamispaikalle josta autokyyti temppelille jossa hääseremoniat suoritettaisiin. Olin ihan suomalaiseen tapaan hieman etuajassa paikalla ja jouduinkin odottelemaan seuraavaa tulokasta jonkin aikaa. Saksalainen Felix saapui minuuttia ennen sovittua. Ketään muuta ei sitten kuulunutkaan. Felix kuitenkin tiesi missä morsianta seremoniaa varten valmisteltiin joten kävelimme tuohon osoitteeseen korttelin verran. Ja siellähän ne valmistelut yhä olivat kesken.

Jessica ei koskaan meikkaa joten hurjan mustaksi värjätyt kulmakarvat ja räikeät luomivärit sekä vihreän ja kullan kimaltava punainen sari ja kultaiset suuret korut kieltämättä toivat mieleen joulukuusen. Tätä Jessica oli arvellutkin ja oli jo etukäteen antanut luvan nauraa ulkonäölleen, ennemminkin vaatinut sitä.

Reilun tunnin kuluttua morsian oli vihdoin ravittu ja minut ruokittu paistetulla riisillä (morsian söi salaa keittiössä sillä nepalilaiseen perinteeseen kuuluu, että morsian paastoaa koko päivän hääpäivänä kunnes illalla hääjuhlassa saa syödä kun kaikki vieraat ovat syöneet).

No lopulta sitten pääsimme ahtautumaan autoon joka kuljettaisi morsiamen puolen "sukua" temppelimenoille. Ja perille päästiin. Morsiamen sedän virkaa toimitti kaveri Anthony, koska Jessican virallisesta suvusta kukaan ei päässyt paikalle. Juhlivat siten Ameriikassa ameriikan perheen kanssa. Anthony sai tehdä "pujan" (wikipedia: "Puja tai Pooja (devanagari: पूजा) on uskonnollinen rituaali, jota hindulaiset suorittavat useissa tilanteissa rukoillakseen tai osoittaakseen kunnioitusta jumalille tai jumalattarille.")

Tänä aikana Jessicaa istutettiin takana olevassa huoneessa josta ei ollut näkymää seremonia paikalle. Sulhasta ei ollut vielä edes näkynyt. Sedän jälkeen oli morsiamen vuoro ja papin kanssa suoritettiin morsiamen oma puja. Sitten odoteltiin sulhasta jota oltiin lähdetty noutamaan. Tunnin päästä vihdoin päästiin alkamaan yhteinen hääseremonia monine kiemuroineen.

Yhtäkkiä pappi katosi. Aikamme ihmettelimme kunnes huomasimme että takahuoneessa oli toinenkin hääpari, paikallisia molemmat. Pappi oli mennyt sinne suorittamaan pieni muotoisempaa seremoniaa kesken Jessican ja Rajin seremonioiden. Ei täällä olla niin tarkkoja. JA aikansa toisen pariskunnan ympärillä pyörittyään palasi pappi jatkamaan häitä Jessin ja Rajin ympärillä.

Seuraava tauko tuli kun sindur (se punainen värijauhe jota intiassa ja nepalissa laitetaan vaimon hiusrajaan avioliiton merkiksi) oli epäpuhdasta. Tilalle hankittu jauhe olikin väärän väristä joten avustaja joutui lähteä hakemaan jauhetta pidemmältä. Haku reissuun kului varmaan lähes tunti. Lopulta sindur oli hiuksissa, ja muutkin seremonoiat hoidettu ja pääsimme jatkamaan häähumua juhlapaikalle.

Hyvää ruokaa, tanssia ja paljon viskiä. Siinä oikeastaan juhlan kulku. Nepalin suku omissa oloissaan ja me kaverit omissamme. Syynä lieni myös kielitaidon puute. Morsiamen ja sulhasen otsalle laitettiin monia kerroksia punaista riisi-curd seosta siunauksen merkiksi ja lahjakasatkin olivat melkoiset.

Mukavaa aikaa, ja taas yksi onnellinen pariskunta. Seuraavaksi heillä on vuorossa viisumin hakeminen joka onkin sitten kaikista hankalin. Usan viisumin hakemiseen kun voi vierähtää aikaa vähintään seitsemän kuukautta. Onnea matkaan!

Lakkopäiviä

2010-05-09T10:17:00.000+03:00

Lauantai aamu valkeni aurinkoisena kuten edellisetkin päivät. Mutta yksi ero siinä oli edelliseen aamuun verrattuna. Kun kipusin hotellimme kattoterassin keittiöön keittämään aamukahvia kuului etäältä tuttua autontorvien töötäntää jota ei ollut kuullunut kuuteen päivään. Lakko on ohi!

Kuusi päivää se kesti. Edellisenä sunnuntaina, heti toukokuun ensimmäisen päivän mielenosoitusten jälkeen alkoi Nepalissa maoistien johtama yleislakko. Maoistit halusivat pääministerin eroavan koska eivät olleet tämän hallituksen toimintaan tyytyväisiä. Rauhanprosessi ei ole juuri edennyt, perustuslakiakaan ei ole saatu laadittua. Oppositiossa olevat Maoistit haluavat päästä johtamaan maata, tosin yhteistyössä muiden puolueiden kanssa. Nykyinen hallitus vaan ei halua erota, eivätkä luota Maoisteihin, pelkäävät näiden perustavan yksipuolue järjestelmän jossa muilla puolueilla ei olisi sanavaltaa. Eli kumpikaan ei anna periksi - seurauksena lakko joka sulkee ihan kaiken. Liikenteen, kaupat, toimistot, pankit ja automaatit, ravintolat....kaiken.

Varsinaisesti väkivaltaa ei Kathmandussa näkynyt, sen uhkailua vain. Yhdelläkään moottorikulkuvälineellä ei saanut liikkua, paitsi turistibussilla lentokentälle tai ambulanssilla. Kuulimpa jonkun tavallisen bussin kiinnittäneen "tourist only" plakaatin autoonsa ja kuljettaneen paikallisia mutta huonosti kävi ja auto hajotettiin. Viralliset turistibussit lentokentältä ja kentälle saivat liikkua ilmeisesti poliisien turvaamana.

Jos jokseenkin raivostuttavaa kun kaikki paikat kiinni, oli tästä lakosta jotain hyötyäkin. Melusaaste ja pölysaaste oli poissa. Kun kadut ja kujat olivat tyhjinä autoista saattoi vapaasti kulkea ympäriinsä. Kävellen liikkumista kun ei tällä kertaa mitenkään rajoitettu. Saattoi kulkea leveästi vaikka keskellä katua ja ilmakin tuntui paljon raikkaammalta ja taivas sinisemmältä. Ruokakaan ei ihan loppunut kun jo aikanaan hyväksi ja halvaksi todettu Namao Buddha, jossa monet lounaat jo aiemminkin on nautittu, piti suljettujen ovien takana ravintolaa auki. Ihan kaikkea ei aina ollut tarjollan, riippui siitä mitä kaupasta aamu kuudelta oli saanut ostettua. Mutta nälkää ei tarinnut nähdä. Myös vähän kauempana paikallinen riisi-linssi ravintola tarjosi apetta uupuneelle.

Suomesta Heidin ja Manojin häihin saapuneet Suomalaisetkin saivat olutta ja roksia juodakseen. Ikävä kyllä heidän kannaltaan, saapuivat edellisenä lauantaina ja lakko alkoi sunnuntaina. Onneksi paikallis oppaidemme avulla saimme näytettyä Kathmandua kerrakseen. Polkupyörävuokraamon oveen kolkuttamalla löytyi pariksi päiväksi pyörät joilla sutivat Manojin ja Sureshin kanssa temppeleille ja kaupungin laitamille ja hotellin kattoterassilla saattoi istua iltaa siinä missä paikallispubissakin.

Viikko oli kaaosta täynnä kerrakseen. Heidi kärsi jo pari viikkoa korkeasta kuumeesta ja sitä ennen vatsaongelmista ja syytä ei tuntunut kahden eri sairaalavan avulla löytyvän. Lopulta saimme Heidin ökykalliseen mutta länsimaiset standardit täyttävään sairaalaan jossa ihana brittilääkäri Robin jo ensi keskustelun jälkeen totesi syynä kaikella todennäköisyydellä olevan lavantaudin. Morsian lavantaudissa ja maassa yleislakko. Voiko enää huonommaksi kääntyä? No voi. Morsiusneidon iskias paheni häiden aaton iltana niin pahaksi että keskiyön kotilääkityksen epäonnistuttua kiikutimme itkevän ja kipuilvevan VIrven samaiseen sairaalaan samaisen birttilekurin hoivaan ja tajunnan poistavan lääkityksen avulla Virve lopulta sai nukuttua sairaalassa yhden yön. Hääjuhlat jäivät väliin mutta tänään saatiin neito kotimatkalle. Toivottavasti lääkärin antamat pilleripussukat riittävät takaamaan mahdollisimman kivuttoman kotimatkan. Tosin Finnair ei tunnu olevan yhteistyössä sairaiden kanssa. Kun yritimme selvittää onko mahdollisuutta siirtyä bisnes luokkaan sairauden perusteella ilmoitettiin Finskiltä sen maksavan 1500 euroa. Vaivaiset. Ja vakuutusyhtiön viikonlopputyöntekijä ei osannut sanoa korvaako vakuutus sen. Kyllä taas finskin pisteet laskivat.

Mutta tästä ei kai voi enää mennä kuin ylöspäin. Hääjuhlat onnistuivat lakosta huolimatta. Hotellimme kattoterassi täyttyi paikallisista ja suomalaisista vieraista ja roksi virtasi ja sarangi soi. Videoklippejä tulossa. Yön pimetessä yksi Nepalin tutuistamme, jo vanhempi herra, oli sammunut pöydän ääreen ja Kishan ja Antti joutuivat taluttamaan tämän kotiin miehen itkiessä vaimon perään, hakkuessa Kishania pahaksi ja pussaillessa Anttia poskelle. Kaikkea se roski saakin aikaan.

Lauantai aamuna sitten tosiaan lakko ohi ja normaali arki palasi nopeasti uomiinsa. Tavallinen kanssa ei enää halunnut toimia yhteistyössä maojen kanssa kun elämä hankaloitui liikaa. KAthamndun ulkopuolella jouduttiin heittämään roskiin vihanneksia ja maitoa jotka normaalisti myytäisiin pääkaupunkiin mutta nyt liikenteen sulkeutumisen takia se oli mahdotonta. KAthmandussa taas alkoi ruoka loppua. Rauhanmarssilla vaadittiin lakon loppumista ja tavallisen kansan ymmärtämistä. Onhan se aika hurjaa, että maoistit muun kansan kustannuksella ajavat omaa asiaansa, oli se syy hyvä tai huono. Jos he kaipaavat kannatusta ei kannattane antaa muiden kärsiä. Uhkailemalla se onnistui. Jos kauppa on auki se 1) hajoitetaan ja 2) liikkeeltä vaaditaan suuria summia rahaa Maojen ja vastarinnan kannattamiseksi. Nyt kadut ovat täyttyneet autoista, ja kauppiaat huutavat perään entistäkin enemmän kun viikon ajan ei kauppaa ole voinut käydä. Maoisti johtaja Prachanda on antanut hallitukselle nyt 48 tuntia aikaa tehdä tärkeitä päätöksiä tai "maoistien toiminta jatkuu".

Nyt kuitenkin nautimme toistaiseksi vapaudesta liikkua ja syödä ihan missä huvittaa. Varautua ehkä pitää siihen, että lakot tai mielenosoitukset jatkuvat. Mutta ottaahan se aikansa, että järjestys maahan saadaan aikaan. Sitä odotellessa.

Poropaistia ja vappumarsseja

2010-05-01T06:36:00.002+03:00

Päivät Kathmandussa vierivät omaan tahtiinsa. Tutuilla kaduilla ja kulmilla pyöritään. Aamukahvit Gaiassa niin kuin ennenkin, teetä ja nuudeleita Kishanin kanssa Namao Buddhassa ja illalla dahl bhatia tai silloin tällöin jotain hintavampaa vanhoissa hyväksi todetuissa paikoissa. Välillä kuljetaan kujia ja katuja pitkin kierrellen. Katupojatkin on tullut tervehdittyä ja kyllä nuo liimahuurunsa takaa osa vielä minutkin tunnisti. Sen verran pitkiä aikoja tuli kulmilla heidän kanssaan istuttua.

Eilen teimme retken Heidin ja Manojin kanssa Katmandun laitamille vuorenrinteeseen jossa saksalaisten rahoittamalla lastenkodilla, Kinderhausilla, vapaaehtoilee suomalaispariskunta. Retki osoittautui melkoiseksi seikkailuksi. Tarkoituksena oli lähteä liikkeelle jo hyvissä ajoin, mutta lopulta olimme minibussin kyydissä vasta neljän aikaa iltapäivällä. Taivas oli uhkaavan tumma ja viima kävi, sade tulossa. Juuri kun pääsimme sisään bussiin rankkasade alkoikin. Olimme kiitollisia ajoituksesta, ettemme kastuneet. Mutta mutta, mehän olemme siis Nepalissa. Ei aikaakaan kun aloin tuntea selässäni vesivanan. Istuimme takapenkeillä, ja kas kummaa ei auton takaovessa ollut lainkaan tiivisteitä. Niinpä sade iloisesti lorotteli sisään ja meidän selkäämme. Eräs ystävällinen naishenkilö edestämme antoi hieman risaisen sateenvarjon suojaksemme ja siellä istuimme turvallisesti sisällä autossa sateenvarjon alla sadetta paossa. Asia ei kyllä tuntunut huvittavan läheskään yhtä paljoa paikallisia kuin meitä Suomineitoja.

Matkaa oli hurjat 10 kilometriä ja perille päästiin jo 1,5 tunnin kuluttua sillä auto tietenkin jumiutui liikenneruuhkiin. Vuorenrinteessä olevalle talolle kipusimme Manojin opastamana hieman kiertopolkua, ei tosin oiko-sellaista. Peltojen halki pääsimme kuitenkin perille vuorenrinteen pieneen kotiin jonka alapuolella 60 lapsen lastenkoti sijaitsi. Ilma oli huomattavasti viileämpi kuin alhaalla isossa kaupungissa, pitkähihaista paitaa tuli ikävä vaikka päivälämpötila olikin ollut +31 c. Isäntäpari kokkasi Manojille maistiaisiksi suomesta saamaansa poronlihaa ja perunamuusia puolukkahillolla. Jälkiruoaksi salmiakkia, samalla kun me ihastelimme hiljaisuutta ympärillä sateen ropistessa terassin kattoon. Ruoka maistui ja viileä ilma teki hyvää kaupungin pölyn ja kuumuuden jälkeen.

Illan pimetessä sade jatkoi ropinaansa. Pohdimme jo yöksi jäämistä kun kylmyys ei kovin houkuttanut lähtemään talsimaan polkuja pitkin mutaisessa maastossa kohti kylän keskustaa josta taksin voisi napata. Isäntäparilla sattui kuitenkin olemaan tallessa paikallisen taksikuskin puhelinnumero ja hetken aikaa puhelimessa Nepaliksi asiaa selviteltyään Manoj sai kuskin suostumaan vielä ilta-aikaan viemään meidät keskustaan. Taksia ei kuitenkaan kuulunut. soittelimme sen perään ja kuski pyysi josko voimme hiukan matkaa kulkea tietä alaspäin. Kun lopulta löysimme taksin, oli se jumittunut mutaan joksi hiekka tie oli muuttunut kovan sateen johdosta. Manoj urheasti avusti kuskiparkaa ja auto nousikin mutavellistä. Seuraavana ongelmana oli puhjennut rengas joka tosin yllättävän nopeasti vaihtui uuteen minun toimiessa valonheittimenä. Lopulta pääsimme matkaan ja vain parin pienen pysähdyksen jälkeen yllättävän nopeasti illan myötä tyhjentyneitä katuja pitkin kotiin lämpimään.

Tämä päivä onkin mennyt päivitellessä uutisia. Tänään työväenpäivänä on mielenosoituksia ja sen jälkeen alkaa lakko jonka kestosta ei voi tietää. Puoli päivää, kaksi päivää, viikko...kukaan ei tiedä. Maoistit sanoo että niin kauan että vatmuksiin suostutaan ja muut sanoo että sitten armeija tulee kehiin jos eivät luovuta... Siis Nepal. En ole ehtinyt olla täällä edes viikkoa ja jo lakkoillaan. Banda (lakko) päivinä yleensä niin meluisa ja savuisa Katmandu on tyhjää täynnä ja joka puoti ja ravintola kiinni. No onnekseni kuulin tänään että a) hotellilta riittänee meille ruokaa joksikin aikaa ja b) hotellin omistaja juuri kertoi minulle naapurissa olevan hienon hotellin langattoman nettiyhteyden salasanan joten pääsen päivittelemään tänne omastakin huoneesta. Eläköön kannettava tietokone. Huoneessa odottaa myös säkillinen pähkinöitä ja keksejä, kasa laittomia elokuvakopioita ja vesipullo arsenaali joten olkaa hyvä vaan ja lakkoilkaa. Kunhan ette tapa toisianne. Lakon syynä lienee sama vanha tuttu, pääministerin pitäisi erota että saisimme taas uuden hallituksen. Ja sen pe.rustuslain. Eiköhän sitä juuri vuosi sitten täällä ollessani pohdittu, ja samasta syystä lakkoiltu

Että näin meillä meillä Nepalissa vappuillaan. Mites teillä?

Matkaan lähden....mulla kauas menolippu on

2010-04-27T09:33:00.003+03:00

Helsinki-Vantaa on hiljainen. Mutta ei täysin. Lähes viikon kestänyt ”tuhkakaaos” on ohi ja liikenne palailee uomiinsa Finnairin mukaan ”viikonlopun aikana”. Kiireiseltä ei liikenteen palauttaminen kuitenkaan vaikuta. Kello on vasta seitsemän illalla, mutta jonoja ei ollut lainkaan, ei laukkuja ruumaan laittaessa eikä turva- ja passitarkastuksissa. Kahvilassa istuu muutama iloisen oloinen perhe, tietokoneilla nakuttava yksinmatkustaja ja hippipariskunta kaiketi matkalla samaan suuntaan kuin minä itse. Ulkona Finnairin kone rullailee hiljalleen asemiinsa ja kuuluttaja kutsuu viimeisiä matkustaja Aeroflotin lennolle Moskovaan. Tykkään lentokentistä, vaikka lentämistä mielellään välttäisin viimeiseen asti. Tuhkakaaos oli omiaan lisäämään lentokielteisyyttäni vaikka tunnin kuluttua koneeseen istunkin. Kun tuli tieto lennon peruuntumisesta ärräpäät kieltämättä lensivät ja istuin tunti kaupalla koneella tutkimassa mitä vaihtoehtoja minulla on perille pääsemiseksi. Luulenpa että ensi kerralla saattavat viedä rautatiet lentohirmun sijaan. Sitä matkaa ei ainakaan yksi pieni tulivuori Islannissa saa keskeytettyä. Jotain hyvääkin tosin seurasi tästä kolmen päivän viivytyksestä. Tai itse asiassa paljonkin. Henkilökohtaisella tasolla ehdin vielä tapaamaan rakkahat ystävät Riikan ja Maman, jotka matkasivat viikonlopulle pääkaupunkiin. Kummankin kanssa ehdin turista tovin jos toisenkin. jotenkin se universumi päätti nämäkin tapaamiset vielä mahdollistaa. Toiseksi yleismaailmallisesti ihmiset ehkä tajusivat miten riippuvaisia he ovat lentämisestä, tai tiseasiassa miten riippuvaisia siitä he luulevat olevansa. Moni yhtiö ja ryhmittymä sai huomata, että nykyteknologia antaa mahdollisuudet tärkeiden kokousten pitämiseen sateliittien välityksellä ja kansa saattoi huomata miten linja-autossa ja junassa onkaan tunnelmaa.
Lentomatkustuksessa sitä toisinaan ei oikeastaan edes huomaa minne sitä on menossa. Muutama tunti ilmassa ja plöts olet vieraassa kulttuurissa vieraalla maalla. Junassa sitä näkee mitä sillä välillä tapahtuu. maisema muuttuu pikkuhiljaa ja hitaasti voi sopeutua tulevaan. Viimeksi kun saavuin Intiaan tuntui että oli nähnyt unta. seitsemän tuntia lennolla Helsingistä Mumbaihin olisi hyvin voinut olla pelkkä uni joka vain jatkui perille päästyä. Maisemat tuntuivat utopistisilta. Mutta niin vain oli perillä koneessa nukutun yön jälkeen.

Ja niin sitä viuhahdettiin tälle puolen palloa. Koneessa katsoin aika osuvaa elokuvaa Up In the Air. Siinä Clooneyn George viilettää työnsä puolesta suurimman osan elämäänsä lentelemällä eri puolille Ameriikkaa. Kodiksi kutsuttavaa paikkaa ei ole ja suhde perheeseenkin on aika nimellinen. Naimisiin ei moiseen vaihtelevaan elämäntapaan koskaan aio mennä puhumattakaan lapsista. Kahden naisen toimesta George kuitenkin tajuaa pikkuhiljaa että jonkinlainen kiintopiste elämässä olisi ehkä sittenkin kaikesta huolimatta se tärkein. Ei se nyt ihan minun elämääni tosiaan ole. Mutta hippiversio siitä.

Koneet kulkevat jo ajallaan. Finnair lensi puolityhjänä viime öisen reittinsä. Lienevät monet matkaajat vaihtaneet reittiään kaiken sen tuhkasekoilun johdosta. Perille päästiin ja tunne on tuttu. Vähän olivat muuteleet järjestystä, mutta helpostihan tuolla kulki, tiesi kaikki kommervenkit. Aamulla viideltä savuttiin ja pikkuhiljaa kenttä alkoikin elää. Samosaa (perunatäytteinen kääryle) poskeen vaikka kallista onkin. Makuun on heti päästävä. Josko vielä ehtisi teen hörppäämään ennen kuin kone vihdoin starttaa kohden Katmandua.

edelliset kirjoitettu matkan varrelta, seuraava perillä määränpäässä. Jotta niin sitä ollaan täällä ”kotona” Katmandussa. Rajamuodollisuudet hoituivat jo totutusti vaikkain myöhemmin ilmeni että viisumi on jotain muovipaperia eikä rajasedän liima ilmeiseti kovin tehokasta. Olen itse saanut liimailla viisumia jo moneen otteeseen takaisin passiin. Kunhan ei katoa... Vastaanottokomitea, Manoj, Suresh ja Heidi, kukitti ja antoi tervetuliaishuivit paikalliseen tapaan. Jo matkalla kohti hotellia moni niin tuttu Nepalilainen asia tuli vatsaan, kuten jumittuminen pikkukadulle vastaantulevan liikenteen takia ja kaikki se pöly ja käryävän ruoan tuoksu.

Päiväunille ei malttanut käydä vaikka väsytti vaan heti oli suihkun jälkeen lähdettävä katuja kulkemaan. Namaste didi, Anni! huudot kaikuivat perässä kun kaikki tutut tulivat vastaan. Ei täällä niin moni asia ole muuttunut. Kovin on tuttua ja turvallista. Kaikki vakituiset ruoka- ja kahvipaikat on suunnilleen käyty parissa päivässä läpi ja kaikissa naama vielä muistettiin. Dahlbhat ja momot maistuvat herkulle, ja maitoteetä on tänäänkin mennyt jo kolme kuppia lyhyen aamukävelyn aikana kun jokainen tuttu haluaa hetkeksi istahtaa alas. Tänä iltana saapuu vielä rakkahin ystävä Kishan joka on ollut teettämässä sarangeja kotikylässä ja onpahan kahvihetki varattuna entisen kämppiksen sulhasen Rajin kanssakin.

Aurinko porottaa, sähkötkin on taas katkenneet. Kotoisaa. Pitkän talven jälkeen on hyvä vain hengähtää ilman stressin häivääkään. Taidanpa lähteä taas teelle.

Ovi kiinni, Ovi auki

2010-04-01T21:52:00.002+03:00

Yksi kappale elämän kirjaa taas kirjoitettu. Työt entisessä työpaikassa loppuivat nyt jo kolmatta kertaa. Aina kun Suomeen palaan, jotenkin sinne päädyn. En tiedä johtuuko vain siitä, että sinne on helppo mennä kun tietää jutut ja siellä ymmärretään jossain määrin elämänvalintojani, vai onko sillä joku suurempi merkitys. Nyt tuon paikan ovi on kuitenkin taas laitettu minun osaltani hetkeksi kiinni.

Uusia tuttavuuksia sain, iloinen siitä. Hyvä työporukka jotka jaksavat tätä työtä uurastaa päivästä toiseen hyvässä hengessä. Ja kaikista kiukutteluista huolimatta mukavat mukulat joita tulee ikävä. Osa lapsistakin jo tuntee minut, läksiessä sanoivat että "nähdään sit ku tuut takas". Ja epäilivät nuo kollegat samaa. On ollut mukava tavata ihmisiä tuollakin jotka eivät kyseenalaista valintojani mutta ovat siitä kiinnostuneita. Kysymys "Miksi aina lähdet Intiaan?" ei ole syyllistävä ja ihmettelevä vaan uteliaan kiinnostunut.

Se on uutta, kun niin moni tuttu on aikojen saatossa aina lähinnä naureskelleen sanonut että eikös toi nyt jo riitä. Ei riitä ei. Lisäksi on käsketty aikuistua (tehty!) ja asettua (tavallaan tehty...). Kuka sitä määrittelee mitä se asettuminen on. Onko kaikkien hankittava vakityö, -asunto ja -kumppani? Aikuisten oikeasti koen asettuneeni omaan elämääni ihan juuri niinkuin tähän elämään on tarkoitus asettua. "Mun sydän sanoo että tän täytyy mennä näin". Ei sitä kannata sydämelle alkaa vastaan väittämään. Siitä ei seuraa kuin surua ja murhetta ja turhaa hammasten kiristelyä.

Ja niin siis jos joku ei nyt vielä ymmärtänyt niin työt loppui. Ovi aukaistaan pian seuraavaan elämän kappaleeseen. Kolmen viikon lähtölaskenta kohti Finnairin sinivalkoisia siipiä jotka tällä kertaa lennättävät minut Delhiin josta jatkan toiseen kotiin Katmanduun. Siellä odottaa häähumua ja muutamia projekteja hiirensilmuilla kehitettäväksi. En tiedä vielä tarkkaan mitä tuleman pitää, mutta aavistus on. Kolmeen viikkoon mahtuu tenttiin lukua (jaiks), rokotuksia (au) ja vakuutuspapereita (buhuu) sekä kaikkien mahdollisten tuttujen kohtaamisia ketkä tielle vielä ehtivät osua (jee).

Elämä on niin kaunis juttu, ja maailma yhtä kaunis joten ei malta nomadisielu kiertolainen kauempaa taas paikalla olla, joten mentävä on. Tänne päivittyy matkan varrelta tarinoita kotimaisella. Toisaalla ehkä englanniksi. Ja kuvat vielä omalla sivullaan.